Kohti viikonloppua

Tällä viikolla tajusin, että elämästäni on tullut pelkkää sexdrugsandrocknroll, eikä se ole ollenkaan niin hauskaa kuin miltä se kuulostaa. Raahustan kriisistä toiseen raihnaisena, sillä olen potenut selkää koko viikon. Siksi perjantai-ilta sohvalla, TVOF perheen kanssa ja tyttären kanssa leipominen tuntuivat syvältä onnelta. Teimme ihanan juustokakun odottamaan huomisia vieraita. Suosikkipoliisini ja hänen itsemurhaguruvaimonsa tulevat saunomaan ja syömään kanssamme ja jälleennäkemisen riemua vain alleviivaa se, että he niin hyvin tietävät tämän työgenren.

Huomisen isoin kriisi tulee olemaan kuitenkin tämä. Sain tänään lähetteen rintojen pienennysleikkaukseen. Mies tukee minua tässä, toivoo selkäkipujen päättyvän sitä kautta. Suosikkipoliisini ei välttämättä tule olemaan yhtä innostunut ideasta. Älkää ymmärtäkö väärin, suhteemme on oikein platoninen. Maissin synnyttyä hän oli tosin kovin tohkeissaan imetysasioista ja halusi ehdottomasti tulla pian katsomaan vauvaa. Vauvaapa hyvinkin.

Itse olen vielä kahden vaiheilla. Leikkaus on iso ja hermostuttava, mutta toisaalta niin ovat selkäsärytkin. Menen juttelemaan plastiikkakirugin kanssa ja päätän sitten. Rinnat, ne ovat kuitenkin niin iso juttu omalle naiseudelle. Näiden hassulaisten kanssa olen elänyt jo kolmekymmentä vuotta. Lääkäri otti myös koepalan luomesta, siitä luopuminen on helpompi päätös.

Mies on huomenna ylitöissä, joten meille Maissin kanssa jää siivoaminen, saunan lämmitys ja amerikkalaisen menun valmistelu. Lisäksi vähän pihahommia ja rauhallinen aamu, muistojen bulevardi ja monta hidasta kahvikupillista. Kuulostaa ihan viikonlopulta.

Kevät

Kevään ensimmäinen päivä! Siltä tuntui tänään. Ensimmäinen päivä kun oli vain ihanaa touhuilla ulkona, käydä lenkillä ja juoda ensimmmäiset pihakahvit. Sain kukkapenkistä raivattua ehkä 1/6, jestas että se on valtava. Jokavuotinen taistelu rikkaruohoja vastaan on siis alkanut.

Viime viikolla olimme lomalla, paitsi itse jouduin työmaalle jo torstaina. Positiivista asiassa oli se, että kun aloittaa viikon torstaina tulee perjantai nopeasti. Perjantai jäi mieleeni siitä, että sain kiukkuisen soiton eläinlääkäriltä, sillä hän olisi halunut minun huostaanottavan koiran. Kun kerroin, ettei se kuulu toimenkuvaani ja että minulla on kädet täynnä töitä lasten kanssa, hän oli vieläkin kiukkuisempi. Kyllä pitäisi jonkun toimia tässä! Juu, olen samaa mieltä, mutta minä se en ole. Voihan rajat ja niiden opettelu.

Tulevina päivinä aion nauttia edelleen keväästä. Keräilen keveyttä ja kepeyttä päiviini, etsin kauneutta ja hyvyyttä. Näillä mennään. Iloa viikkoosi!

Saablarin sokerit

Elän elämääni tässä talossa, jossa ihmisten sokeritasapaino heilauttaa tunnelmia ja tilanteita suuntaan jos toiseen. Välillä mietin, että haluaisin hypokoiran avukseni, haukkumaan huomiota silloin, kun kuvittelen, että äkäily ja kiukku on normaalia ja ikätasoista. Mies on ykköstyypin diabeetikko, mistä seuraa ajoittaisia hätäviestejä eri kohteista, järjetöntä käytöstä ja vaaratilanteita. Erityisen vähän pidän päivistä, kun hän ajaa kotiin moottoritietä verensokerin ollessa alle kolmen, pahimmassa tapauksessa lapset kyydissä. Hän saattaa myös soittaa ylitöistä tyhjältä tehtaalta viikonloppuna ja olla sekaisin kuin seinäkello. Ohjeistan häntä kahviautomaatille (enkä oikeasti osaa neuvoa mihin mennä paikassa, jossa ehkä kerran olen käynyt) ja syömään vaikka sokeria tai kaakaota. Kolmeveellä on diabetes-geenivirhe ja kohonnut riski sairastua isänsä vuoksi, mutta ei vielä vasta-aineita. Herkkyys verensokerin vaihteluille on ilmeinen.

Tänään Maissi veti megalomaaniset neliraajaraivarit aivan mitättömästä asiasta ja jaksoi riehua noin tunnin ajan, kunnes keksin pakottaa hänet juomaan lasillisen maitoa. Rauha laskeutui taloon ja asia ratkesi kuin itsekseen. Koska hän saa raivokohtauksia hoitoon menosta, pukemisesta, hampaiden pesusta, neuvolakäynneistä ja mistä tahansa, ei aina tule ajatelleeksi, että syynä voi olla myös matala verensokeri. (Tähän kohtaan se hypokoira.) Tunsin itseni idiootiksi, taas.

Heräsin tähän aamuun aurinkoisena ja fiilistelin kynttilöillä ja vaaleanpunaisilla tulppaaneilla. Katoin todella kauniin brunssin (uusi sunnuntaiaamujen suunnitelmani), sillä isoveljen piti tulla myös käymään tänään. Kolmeveen raivottua tunnin verran, miehen oltua sitä mieltä, että toimin aina ja poikkeuksetta väärin joko suhteessa lapseen tai häneen riitatilanteissa, ja isoveljen peruttua tulonsa, fiilis oli jonkin verran matalampi. Mietin sitä kaikkea, omaa hehkutusta ja asioiden ulkoista kauneutta suhteessa siihen, miltä minusta lopulta tuntui? Vähän kuin sitä positiivista kuvaa minkä voisi jakaa somessa; kauniit kukat ja kynttilät, perhe koolla rauhallisena sunnuntaiaamuna, herkullinen brunssi. Ja tosielämässä se tunne, jolloin toivoisi voivansa paeta tätä kaikkea; kiukkuista puolisoa, karjuvaa uhmaikäistä ja omaa hetkittäistä keinottomuuttani. Kaiken huutamisen jälkeen talossa oli rauhallista ja me söimme kaunista brunssia sunnuntain kirkkaassa valossa, alakuloisina ja hiljaisina.

No, kukaan ei kuollut. Kukaan ei lähtenyt ovesta kassinsa kanssa ja irtisanonut sopimusta yhdessä elämisestä.  Harmi tasoittui ja muuttui väsymykseksi. Sunnuntai on edelleen kaunis. Teini on treeneissä, ja kun hän palaa, syödään taas yhdessä. Tulppaanit ja kynttilät kaunistavat vieläkin pöytää. Maissi haluaa katsoa taas Frozenin. Hän osaa jo elokuvan ulkoa.

Uusi yritys kerääntyä yhteen ja samaan pöytään. Siitäkö tässä kaikessa on kyse, harmin sietämisestä ja periksi antamattomuudesta? En tarkoita sitä, etteikö olisi kivaa elää välillä kauneudessa ja sovussa.Vaan että jaksaa uskoa siihen, että (sokeri-)kiukunkin jälkeen elämä jatkuu ja taas tasaantuu.

(Mutta ellen tietäisi, että koiran hoitaminen jäisi minun vastuulleni, alkaisin nyt tilata sitä hypokoiraa atk:n internetistä.)

Lomalla itsestäni

Paasto, paasto, paasto! Se ajatus on ilahduttanut minua koko tuhkakeskiviikon ajan. Vuoden paras aika on alkanut ja tätä siunattua vapautta kestää pääsiäiseen saakka. Myös maaliskuu on alkanut. Siis kevät.
Sykkeeni on ollut laskevan suuntainen koko viikon, se on ihanaa. Hengitys tasaantuu sisäisesti sitä mukaa, kun pahin kaaos työssä on taas hetkeksi selätetty. Päivä kerrallaan. Teen sen minkä voin.

Töiden jälkeen treffasin Maissin kummitädin äitiä, jonka kanssa meille on syntynyt jo viikoittainen tapa treenata yhdessä. Yhteinen sopimus liikunnasta on niin parasta, sillä omassa varassani peruisin aina ja poikkeuksetta. En pystyisi laittamaan omaa tarvettani liikkumiseen etusijalle. Menimme salille ja uimaan, se oli ihanaa. Mietin lämpimän veden viedessä minua, että olen juuri hahmottanut unelmalomani sisällön. Täydellinen loma sisältäisi lepoa, laiskottelua, liikuntaa, lämpöä, hyvää seuraa, hyvää ruokaa. Siis pakettiloman kohteeseen, jossa on uima-allas, kuntosali, hyvä tie juosta ja aikaa olla ja liikkua yhdessä. Varasimme pari viikkoa sitten lennot Amerikkaan kesäksi, joten siellä voimme tehdä oman versiomme pakettilomasta. Kaikki amerikkalaiset läheisemme ovat onneksi urheiluhulluja herkkusuita, joten lomasta on tulossa täydellinen.

Sitä odotellessa olen lomalla itsestäni. Siunattu paasto.