Panokset kovenee

Huippuihana viikonloppu takana. Perjantaina Jii Karjalaisen keikalla ja sitä ennen syömässä hyvin ystäväpariskunnan kanssa. Eilen rauhallinen aamu miehen ollessa ylitöissä ja tyttären yökylässä papan luona. Pitkä lenkki ja puhelu salaäidin kanssa, siitä on tullut ihana uusi tapa. Olen tosi huono juttelemaan puhelimessa nykyään. Hänelle soitan kuitenkin aina, kun tarvitsen järkeä ja lämpöä elämääni. Hän kuuntelee ja ymmärtää, ja keksii aina jotain oikeaa sanottavaa. En ole lähtökohtaisesti kateellinen ihminen, mutta olen aina kadehtinut ihmisiä, joilla on ihana äiti. Sellaisia ihmisiä, jotka sanovat soittavansa aina äidilleen, kun on jotain harmia tai iloa. No jaa, olen varmasti kadehtinut ihmisiä, joilla nyt vaan on jotenkin tolkuissaan oleva ja siedettävä äiti. Minulle sanottiin vastikään, että elämästä pitää tehdä juuri sellainen kuin siitä haluaa. Tässäkin asiassa se on ollut mahdollista, se on aika ihmeellistä. Että kaiken jälkeen minullakin on salaäiti, jolle soittaa, kun on harmia tai iloa. Äiti, joka on mummi minun tyttärelleni. Ja hän on ihan mielettömän hyvä tyyppi, ei vain jotenkin siedettävä, vaan oikeasti sellainen ihminen, jota katson ylöspäin, oppiakseni häneltä.

Tänään nukuimme pitkään Maissin kanssa ja vietimme hidasta aamua. Tulet hellaan, haudutettua puuroa, monta mukillista kahvia, kynttilänvaloa, musiikkia, lastenohjelmia. Nämä aamut pitävät minut järjissäni. Nämä aamut ja viikonloput. Sitten menimme ulos lumitöihin ja pulkkamäkeen, olihan laskiaissunnuntai. Lounaan jälkeen lähdimme ajamaan teinin kisoihin. Hänen joukkueensa voitti pronssia sm-tasolla, ihan käsittämättömän hienoa! Mahtavaa oli sekin, että saimme jakaa hetken hänen äitinsä kanssa, istuimme yhdessä ja huusimme niin lujaa kuin keuhkoista lähti. Tulimme kotiin vasta iltamyöhään Maissin kanssa, mutta oli se sen arvoista. Vaikka Maissi aloittikin jo matkalla jupinansa, ettei halua mennä huomenna hoitoon. Aamut ovat olleet tappelua, kun hän taistelee lähtemistä vastaan. Ei halua pestä hampaita tai pukea päälleen, ei kävellä eikä lähteä. Kun päästään hoitoon, hän jää sinne hymyillen ja tyytyväisenä. En usko, että siellä on oikeasti mitään vikaa, hänellä on kavereita tai ainakin yksi. Hoidossa on kivaa ohjelmaa ja aikuiset vaikuttavat rennoilta ja mukavilta. Maissi vain haluaisi olla kotona.

Omatkin ajatukset alkavat kääntyä takaisin työhön. Viikonlopun aikana olen päässyt vain hetkittäin irti. Näen painajaisia ja niiden jälkeen valvon, viime viikko oli käsittämättömän rankka. Niin kivaa kuin onkin yhteistyö poliisien kanssa, niissä tilanteissa on kääntöpuolensa. Ja vaikka hirveät asiat eivät tapahdu minulle eivätkä ole minun elämääni, vaan työtäni, ne väsyttävät minua, haavoittavat. Toivottavasti tuleva viikko on vähän helpompi. Uskon, että pystyn tähän, olen vahvempi ja osaan työni. Uskon, että on keinoja hallita tätä kaaosta ja epämääräistä uhkaa. Mutta sitä mietin, kuinka paljon hyvyyttä ja kauneutta tarvitaan vastapainoksi, että tästä on mahdollista selvitä ehjänä?

Taas perjantai

Ai luaja, sanoo ystäväni välillä aika sopivaan kohtaan. Niin minäkin tänään. Nämä viikot, ihan oikeasti. Kolmevee on tällä viikolla vetänyt itsensä huutavaksi äksäksi neuvolassa ja kampaajalla. Hammaslääkärin peruin, koska en kestänyt enempää nöyryytyksiä yhdellä viikolla. Aloitin kuntosalitreenin (siis lisää nöyryytystä toisella saralla) ja eilen olin kummitytön vanhojen tansseissa, sitä ennen sain olla meikkaamassa ja laittamassa häntä juhlakuntoon. Suloinen, vaatimaton tyttö, joka säteili myös ilman 800 euron pukua ja suihkurusketusta.

Kaksi iltaa pois kotoa takasi kiukkua aamuihin ja iltoihin, siis kolmeveelle. Lopulta yhtenä aamuna hän sai sanottua, ettei halua lähteä aamulla mihinkään vaan jäädä kotiin äidin kanssa. Hei, tell me about it. Tämä on nyt vaan meidän työtä tässä kohti ja lähteä pitää, vaikka aina ei huvita, niin selitin. Sydäntä kuitenkin riipii Maissin täysi työpäivä hoidossa viitenä päivänä viikossa. Mietin, voisinko tehdä osa-aikatyötä, mutta valitettavasti se ei onnistu tässä vaiheessa. Täytyy yrittää järjestää hänelle vapaapäiviä muilla keinoilla, kuten isovanhempien avulla.

Nyt on onneksi viikonloppu ja hetki aikaa hengittää ja ihmetellä. Kuten vaikka kettua, jonka olen nähnyt kahdesti tällä viikolla. Tosi kauniin ketun, tuuheahäntäisen.

Perjantai

Viikot karkaavat käsistäni. On maanantai ja sitten tulee perjantai. Olen ihan omppuna työstäni edelleen. Jokainen päivä on erilainen ja opin koko ajan. Ainoa miinus on jatkuva kiire, lastensuojeluilmoituksia tulee edelleen ovista ja ikkuinoista. Työkaverini ovat kivoimpia koko maailmassa.

Mies lähti nukkumaan typyn kanssa ja ajattelin, että saan rauhassa kirjoittaa. Sen sijaan olen hihittänyt ääneen Sohvaperunoita. Ihan huikea ohjelma, mitä tyyppejä! Ja nyt jo väsyttää, menen nykyään jo yhdeksältä nukkumaan. Ja herään aamuviiden jälkeen. Syön aamupalaksi chian siemeniä ja näytän työssäkäyvältä ihmiseltä, en enää kotiäidiltä. (Joku muu pystyy näyttämään kotiäitinäkin hyvältä, minä en pystynyt.) Elämä tuntuu vaan niin hyvältä juuri nyt. Edelleen avaan jokaisen oven. Sanon kyllä elämälle, yhä uudestaan. Yksi iso muutos on tapahtunut laulamisessani. En enää häpeä ääntäni. Laulan kovaa ja korkealta. Huomenna menen ostamaan itselleni luistimet ja menemme ensimmäistä kertaa illalla luistelemaan typyn kanssa.

Huomenna energiahoitoa ja sunnuntaina messuun laulamaan leffamusiikkia. Siitä tulee  niin hauskaa! Ihanaa viikonloppua teille myös ihanaiset <3

Kaiken jälkeen

Hengästyttävä tammikuu on vaihtunut helmikuuksi. Jos yhteen kuukauteen mahdutetaan töihin paluu, lapsen hoidon aloittaminen, matka Atlantin toiselle puolelle ja teinin rippijuhlat, tietää, että täysihän siitä tulee. Mutta ihana, huikea, huikentelevainen tammikuu.

Teinin rippijuhlat menivät tosi hyvin. Kaikesta etukäteisjännityksestä huolimatta juhlissa oli ihana tunnelma ja kaikki suvut käyttäytyivät lämpimästi toisiaan kohtaan. Se oli mahtavaa, ei vähiten teinin vuoksi ja siksi, että hän on joutunut kasvamaan siinä ristiriidassa mitä vaikea ero hänen vanhempiensa väliin on jättänyt. Toivottavasti se kaikki hankaluus on lopultakin taakse jäänyttä elämää.

Kannan sydämessäni kuvaa meistä teinin läheisistä, istumassa vierivieressä ja peräkkäisillä riveillä kirkossa. Hänen kaksi pikkusiskoaan istumassa käsikädessä; siskot, jotka eivät ole toisilleen mitään sukua. Ilo nuoresta, joka meille kaikille on rakas. Istuessani keskiaikaisessa katedraalissa mietin, miten rakkaus lopulta voittaa kaiken. Aina.

Siinä kirkossa appivanhemmat on vihitty. He, jotka eronsa jälkeen juhlivat keskimmäistä lapsenlastaan yhdessä ja papan uuden puolison kanssa. Siinä kirkossa aviomieheni on kastettu; hän, joka istui entisen ja nykyisen vaimon kanssa keskellä kahta uusperhettä ja sukuja. Miehen esikoinen oli paikalla, hän jonka on vaikea antaa anteeksi teinin äidille. Siinä hän istui vieressäni, komeana univormussaan, paikkansa elämästä löytäneenä. Minulle kirkko on rakas myös. Sinne pakenin sunnuntaiaamuisin, kun elämä pienessä kaupunkiasunnossa kävi ahtaaksi ja kipuilin elämäämme uusperheen alkumetreillä. Se kirkko on rakas myös ihmisille, joita minä rakastan ja joita siellä aina kaipaan. Istuessamme siinä, yhdessä, ajattelin kaikkea sitä, mistä olemme selvinneet. Kaikkea hankaluutta ja surua, kaikkea elettyä iloa. Ajattelin perhettämme, joka on tärkeintä elämässäni. Että kaiken jälkeen me olemme siinä, yhdessä.