My Carrie Bradshaw-moment

Joskus elämässä on lyhyt, täydellinen hetki. Jos sattuu olemaan New Yorkissa, se voi olla Carrie Bradshaw-hetki.

Tulin taksilla (ihanalla, keltaisella New Yorkin taksilla tietysti) konsertistamme kohti hotellia. Minulla oli kiire tapaamaan serkkuni perhettä ja katsomaan yhdessä Green Bay Packersien peliä. (Kuinka usein oikein voimme katsoa peliä yhdessä, next to never?) Taksi ei päässyt etenemään ruuhkan ja yksisuuntaisten vuoksi, joten maksoin ja hyppäsin pois kyydistä. Nostin iltapukuni helmat ylös ja juoksin pitkin 45th katua. Korkokengät kopisivat ja minä juoksin pitkin Manhattania kohti rakkaita ihmisiä, jotka odottivat minua.

Pieni, täydellinen onnen hetki.

Been there, done that

Kotona. Reissu oli huikean ihana ja oli ihana palata kotiinkin. Pieni tyttö oli lähetellyt jo monta ääniviestiä, joissa sanottiin, että minulla on tinua kova ikävä äiti, minä lähetin sinulle kulan äiti, huomenna nählään ja hyvää yötä äiti. Olimme ensimmäistä kertaa erossa hänen syntymänsä jälkeen näin pitkään. En ehtinyt kuitenkaan ikävöimään kuin hetkittäin, eikä kotiväelläkään täällä mitään hätää ollut.

Nyt voi sanoa, että se on tehty. Ja jos minä olen laulanut ulkoa Requiemin latinaksi Carnegie Hallissa Manhattanilla, voin sanoa, että aivan kaikki on mahdollista tässä maailmassa ja aivan kenelle hyvänsä. Olen valvonut viime viikot silkasta onnesta ja maannut valveilla ajatellen, miten paljon rakastan niitä ihmisiä, kenen kanssa olen saanut jakaa tämän kokemuksen ja perhettäni, joka antaa minulle tähän vapauden. Viime päivät ovat olleet elämäni parhaiden päivien top tenissä.

Kokemus sinänsä oli käsittämätön lahja, että me kuorona pääsimme esiintymään niin maineikkaaseen konserttitaloon ja saimme työskennellä upean kapellimestarin kanssa ja tavata vielä suosikkisäveltäjämme, jona kaksi teosta olemme esittäneet. Sanat eivät riitä kuvailemaan tunnetta back stagella tai upean salin lavalla. Se oli huikeaa. Parasta kaikessa oli kuitenkin ihmiset. Kolme ihanaa kuoroystävääni, joiden kanssa matkustin ja joiden kanssa nauroimme välillä tikahtuaksemme.  Öisin kuuntelin heidän hengitystään ja ajattelin, kuinka siunattu olen, kun olen saanut heidät elämääni. He tajuavat minut, se on mahtava tunne. Olen täysin oma itseni heidän kanssaan ja se on minulle mahdollista vain läheisimpien ystävieni kanssa. He ovat upeita naisia, jokainen.

Oma onneni vielä lisäksi oli saada serkkuni perheineen jakamaan se kaikki, he tulivat koko viikonlopuksi samaan hotelliin. Ehdin käymään serkkuni kanssa Ellis Islandilla, joka osoittautui ennakkotiedoista poiketen myös meidän sukumme historian näyttämöksi. Isovanhempiemme veli oli matkustanut sitä kautta Amerikkaan vuonna 1909 ja me löysimme hänen tietonsa. Se oli niin jännittävää! Ja me kaksi siellä yhdessä, yli sata vuotta myöhemmin. Serkkuni on 75-vuotias ja on opettanut minulle yhden tärkeimmistä asioista tässä elämässä. Family comes first, hän sanoo. He istuivat yleisössä ja minun sydämeni oli haljeta ilosta ja rakkaudesta, kun katsoin heitä siellä.

Niin kauan kuin elän, toivon muistavani tämän tunteen ja nämä päivät, kuin timantit minussa. Kuten eräs toinen Carnegie Hallissa esiintynyt sanoi kerran;

"They may say I couldn't sing, but they can't I didn't sing."

                                                                    - Florence Jenkins-

Mysteeri

Ystäväni on ollut kuolleena kaksi vuotta tänään. Hän lähti aamulla, pidettyään tiukasti kiinni elämästään koko yön. Lopulta hän luovutti ja päästi irti. Hänen äitinsä ja vaimonsa olivat hänen kanssaan. Kaipaan häntä edelleen, ehkä päivittäin. Hänen huumoriaan, positiivisuuttaan, järkeään. Haluaisin aloittaa uudelleen melomisen, hän yritti opettaa minua. Aion hankkia mökille kajakin, kun Maissi vähän kasvaa. Ystäväni rakasti merta, kuten minäkin. Hänen tuhkansa siroteltiin mereen ja tuntuu hyvältä ajatella, että voin sytyttää hänelle kynttilän minkä tahansa meren rannalla.

Elämä jatkuu, vaikka joku joku ihminen, jota olet rakastannut, kuolee. Se on mysteeri minulle edelleen. Uskon sielun olevan ikuinen, ainutlaatuinen. Minne se menee, kun ruumis kuolee? Onko vain yksi elämä? Kaikesta tästä haluaisin jutella ystäväni kanssa. Pohdimme niitä ennen hänen kuolemaansa. Haluaisin jutella niistä, ja monesta muusta asiasta.

Huomenna nousee uusi päivä. Nousen ylös, jos elän, ja yritän tehdä siitä hyvän päivän. Mies on ylitöissä ja ajattelin mennä Maissin kanssa uimaan. Samassa paikassa uimme joskus ystäväni kanssa. Muistan, miten uimme ulos kylmään ulkoilmaan ja hihitimme vedessä. Se on hyvä muisto. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä onnellisemmaksi muistot tekevät.

Happy, happy New Year

Joulu päättyy loppiaisena. Olen yllättänyt itseni tänä vuonna (viime vuonna) sillä, että vaikeudestaan (ikivaikeudestaan) huolimatta joulu tuntui ihan hyvältä. Kaiken keskelläkin, surujen ja ikävän. Läheisillä oli suuria suruja ja mamman poissaolo tuntui kipeältä. Samalla kuoleman läheisyydessä kuva kirkastuu, on helpompaa keskittyä olennaiseen. Jos meillä on vain yksi päivä, tehdään siitä hyvä päivä. Miksi sitä on niin vaikea muistaa muulloin?

Alkoi Muutosten Vuosi. Näin minulle kerrottiin vuoden viimeisenä päivänä ja siihen ajatukseen heräsin seuraavan vuoden ensimmäisenä. Minulla oli kohtaaminen, joka oudolla tavalla järisytti kaiken paikoiltaan ja paikoilleen yhtä aikaa, en osaa sitä tarkemmin selittää. Kuin silmät avautuisivat ja näkisi jotain ensimmäistä kertaa, uudella tavalla. Olen valmis muutokseen, tiedän sen.

Vuoden ensimmäinen viikko oli jo sulaa muutosta. Maissi aloitti päivähoidon ja minä kokoaikatyön. Ensimmäisenä työpäivänä jo itkin koko matkan kotiin. Työ on raskasta, sen sisältö. Pahuus tekee kipeää, välinpitämättömyys, sairaus, toisen ihmisen kipu. Minua lohduttaa ajatus, ettei tämä olisi kenellekään muullekaan helppoa. En halua olla kova ja kyyninen. Haluan olla taitava työssäni ja nyt aloitin tehtävässä, joka haastaa jokaisena päivänä. Mitä tahansa voi tulla vastaan. Samalla se on mielenkiintoista ja työyhteisö on ihana. Uusi työparini on tosi kiva, vaikka ikävöin vanhaa työpariani välillä niin, että kyyneleet nousevat silmiini. Oli ihanaa tehdä töitä yhdessä, höpöttää työpöydän yli toiselle, kuin vanha aviopari. Hyvät työkaverit ovat kyllä kullan arvoisia.

Tammikuu on niin täysi elämää. Tänään juhlimme 3-vuotiasta prinsessa Paukkumaissia läheisten kanssa. Pasmani sekoitti täysin nuoren miehen kysymys, voiko hän tuoda tyttöystävän näytille. Ja minkä ihanan tytön hän toikaan? Olemme aivan myytyjä. Ensi viikolla lähden New Yorkiin viideksi päiväksi. Seuraavana viikonloppuna on teinin rippijuhlat. Valmistelut ovat edenneet hyvässä hengessä. Uskon, että juhlista tulee onnistuneet. Olen kiitollinen tästä vaiheesta. On ollut aikoja, jolloin en olisi uskonut tätä mahdolliseksi. 

Tänä vuonna aion avata jokaisen oven. En tee enää kompromisseja, en niissä asioissa, jotka koskevat ydinminääni. On asioita, jotka minussa ovat totta ja huutavat tulla nähdyksi. En enää luovu oikeudestani hengittää. Jokaisen uuden oven kynnyksellä päätän uskaltaa. On tullut aika.