Kiitos

Tänään oli tyttären ensimmäinen kevätjuhla. Jestas miten arvostan näitä täti-ihmisiä, jotka pyörittävät hänen ja kaltaistensa arkea, ja vielä juhlaa lisäksi. Heillä on teemapäiviä, he ovat opettaneet lapseni pukemaan, leikkaamaan saksilla ja luistelemaan. Hän on oppinut viittomakieltä ja leikkimään muiden lasten kanssa. Juhlassa hän istui mansikkatyttöjen keskellä ampiaisasussaan ja lauloi mukana samaa laulua, jota itse lauloin 1970-luvulla päiväkodin kevätjuhlassa. Hoitotädin korttiin kirjoitin kiitoksen mm. siitä, että olen saanut häneltä lapsen, joka haluaa aamuisin lähteä hoitoon.

Vaikka olen toivottoman flunssainen, oli pakko mennä kuoroon. Viimeiset treenit muutamaan viikkoon, sitten enää kenraali ennen isoa konserttia. Pidän välillä tätä kaikkea, koko elämääni, itsestäänselvyytenä. Tänään jostain syystä en pitänyt. Mietin miten järjettömän kiitollinen olen, miten hyvä tämä elämä on. Asun keskellä kauneutta, herään kukon kiekumiseen. Alkukesä kodin ympärillä on puhdasta vihreyttä ja raikkautta. Minulla on perhe ja koti, ennenkaikkea minulla on oma tytär, jonka kevätjuhlaan saan tulla. Saan tehdä työkseni asioita, mitkä ovat vaikeita ja kipeitä, mutta tärkeitä ja merkityksellisiä. Minä laulan ja kirjoitan, teen sitä ja niitä asioita, mitä minun kuuluu tehdä. En ole täydellinen, en aina vahva enkä varsinkaan rohkea. Mutta minä teen parhaani ja olen juuri siinä, missä minun kuuluu olla.Yritän olla paras mahdollinen minä tässä maailmassa.

Kiitos, kiitos, kiitos tästä elämästä. 

Ensimmäinen kesäyö

Olin tänään konsertissa, joka oli lempeä muistutus minulle jostain vuosikymmenien takaa. Tiedättekö tunteen, kun jonkun ihmisen ääni ja sanat ovat eläneet sinussa ja elämässäsi melkein aina? Minulle sellaisia juttuja on paljon, olen jo lapsena ja nuorena tykännyt joistakin asioista, mitkä edelleen ovat tärkeitä. Esimerkiksi Bo Carpelanin runot, rakastin niitä jo alakoulussa. Tai jotkut Miljoonasateen biisit, joita hiippailtiin välitunnilla kuuntelemaan kirjastoon vinyylilevyiltä ihanan ensimmäisen boyfriendin kanssa. Sanat ovat niin tärkeitä.

Tänään keikalla istuin rakkaan vanhan ystäväni kanssa, mietin meitä kahta keski-ikäistä naista ja polkuja joita olemme kulkeneet, yhdessä ja erikseen. Olemme olleet ystäviä yli kaksikolmasosaa elämästämme. Olen kiitollinen ajatellessani meitä kahta nuorena ja sitä, mitä kaikkea olemme saaneet yhdessä kokea. Miten lempeä elämä meille on ollut, kaikessa kipeydessäänkin? Moni asia on mennyt toisin kuin nuorena toivoimme ja kuvittelimme. Moni asia lopulta on kääntynyt parhain päin. Ystäväni muisteli, koska on viimeksi kuullut tätä samaista muusikkoa. Hän sanoi sen olleen kotiseutumme kirkossa neljä vuotta sitten, ja hänen huomionsa tuolloin oli jämähtänyt kertomaani raskausuutiseen. Mikä ihana muisto! Hänelle neljän lapsen äitinä oli valtava ilouutinen, että lopultakin 40-vuotiaana saisin oman esikoiseni. Hän tiesi asian kipeyden, toiveen syyvyyden ja aiemmat menetykset. Hänelle olin kertonut ennenkin olevani raskaana ja menettänyt vauvan, hän tiesi vaiheista pitkän lapsettomuuden ja sen hyväksymisen aikana. Hän jaksaa jutella kuulumisia tyttäreni kanssa ja ihastella häntä aivan erityisesti, sillä hän tietää, miten suuri lahja hän on.

Tänään ajattelin vahvasti myös sitä, miten oikein asiat juuri nyt ovat. Moni asia on hankalasti, kesken, odotusvaiheessa. Silti olen juuri siinä, missä minun pitää olla. Minun täytyy olla nyt juuri tässä. Minun on täytynyt tulla juuri tähän. Nämä ovat asioita, mitä minun kuuluu tehdä. Se on hyvä tunne. Vaikka nämä ovat vaikeita ja hankalia asioita, minun kuuluu olla tässä, koska minä voin.

Viime yönä kevät puhkesi vihreään ja lämpöön. Tänään oli kevään kaunein aamu. Vihreä on vielä raikas ja uusi, hiirenkorvat puhkeamassa. Ulkona on lämpö joka lupaa uutta kesää, uutta elämää. Näin on hyvä. Elämä on hyvä.

Kaikkien trullien äiti

Paska mutsi. Paska anoppi. Paska äitipuoli. Siinä noin tiivistetysti tämän hetken tunnelmat. Tosin itseni tuntien saatan hieman kärjistää.

Tein huikean löydön pääsiäisen pyhinä itsestäni ja Maissista. Me olemme tietyissä asioissa ihan samanlaisia. Kun meitä ärsyttää, me toimimme ihan samalla tavoin. Päädymme riitaan, huutoon ja äkäilyyn. Jossain kohti alkaa naurattaa jänkkäämisen älyttömyys, varsinkin omalta puoleltani, kun vastapuoli on kuitenkin vasta kolmevee. Onneksi myös kiukkumme laantuu nopeasti ja osaamme sopia. On jotenkin helpottavaa tunnistaa, että lapsi reagoi joihinkin tilanteisiin samoin kuten itsekin reagoin. Se on tuttua ja osaan toimia hänen kanssaan.

Eilen stepson oli brunssilla ihanan tyttöystävänsä kanssa. Ja mitä tekee paska anoppi-puoli? Kutsuu tyttistä kahdesti ex-tyttöystävän nimellä. Eiiiiiiiiiiii! Tsemppasin ihan hulluna asiassa, koska olen mokannut tässä ennenkin. Ja silti, se nimi lipsahtaa huuliltani. He ovat pelottavan saman näköisiä ja ex-tyttiksen nimi on helpompi lausua...tekosyitä, tiedän, se on anteeksiantamatonta. Ja pyysin tietysti anteeksi; tyttö sanoi, ettei ole moksiskaan. Kerroin rakkaasta ex-anopistani, joka teki minulle aina samoin. Olin vuosikaudet Kikkazilla, koska ex-vaimon nimi vain aina puski etuliitteeksi. Minua se ei haitannut, en ole kovinkaan mustasukkainen. Aviomiehen ex-vaimolle nykyisen anoppini nimimokat aiheuttivat kuulemma hillittömän kriisin pitkäksi aikaa, siksi olen vähän epävarma tässä. Mutta oikeasti, nimet! Hirveän hankalia muistaa! Pakko tunnustaa, että joskus muistan väärin myös oman aviomiehen nimen. Hirveän harvoin kylläkin. Jos itse olisitte kolmatta kertaa naimisissa, niin ymmärtäisitte hankaluuden. Hieman hermostuttaa mitä vanhuus tuo tähän lisämausteeksi. Kun ihan oikeasti alan olla huonomuistinen...

Paska äitipuoli olen tänään, kun teini on tavannut kavereitaan koko pyhänajan. Kaksi kaveria sai tulla mukaan brunssille ja yökylään eilen, mutta halusin, että he menevät kotiin jo nyt päivällä eikä vasta illan treeneistä. Halusin, että ehtisimme olla vähän aikaa vielä keskenämme perheenä. Kostoksi teini sopi menevänsä kavereiden mukaan järjestämään jonkun kolmannen kaverin synttärijuttuja jo päivällä, kun lupasin viedä heidät. Kostoksi on minun ikävä tulkintani asiasta. Minun on vaikea hyväksyä sitä, että teini on irtautumassa meistä ja siirtymässä yhä vahvemmin omaan maailmansa. Niinhän se täytyy mennä, mutta se tuntuu minusta hankalalta ja kurjalta. Laitoin heille juuri ihanan aamupalan ja katoin niin kauniisti kuin osasin. Siinä teille rakkautta, senkin teinit! Nyt tsemppaan itseäni, etten mökötä, kun kuskaan heitä ympäri seutukuntia omiin koteihinsa.

Edit. No en ihan kamalasti mököttänyt. Mutta harmitti kyllä. Ei niinkään itseni puolesta, vaan Maissin, joka odottaa isosiskoa kotiin aina 10 päivää ja pyörii neljä päivää hänen ympärillään. Nämä neljä lomapäivää hävisivät kavereiden seuraan ja Maissi jäi edelleen odottamaan. Luvassa on kurinpalautus kaverimenojen suhteen, teinin äidin luona on jo aloitettu kurinpalautus rahankäytön kanssa.  Ei ole helppoa teininkään elämä.

Matalat odotukset

Muutama viikko sitten juteltiin töissä pääsiäisen suorittamisesta. Keskustelu sai alkuunsa väsyneen perheenäidin huokauksesta, ettei kertakaikkiaan jaksa tätä kevään juhlakautta, joka on suoritettava juhlapyhä kerrallaan. Ajatus huvitti minua, koska olen itse aika tohkeissani vielä kaikista jutuista, mitkä ensi kertaa voi tehdä yhdessä lapsen kanssa. Virpominen, vappupallot, munkit, pääsiäismunat jne. Kun väsymys on alkanut kasaantua, saan kiinni tuosta suorittamisen ajatuksesta. Vielä saan sen hetkittäin ravistettua poiskin, mutta merkit ovat ilmassa.

Omalla kohdallani tunnistan mistä on kyse. Olen kasvanut perheessä, missä mikään ei koskaan mennyt niinkuin oli suunniteltu. Meillä saattoi olla joskus ihan kivaakin, mukavia hetkiä yhdessä. Mutta mitä isommat odotukset ja toiveet oli ladattu johonkin ajankohtaan, sitä varmemmin kaikki meni persiilleen. Kaikkiin juhlakausiin ja ihan normiarkeenkin liittyi pohjavireenä sellainen hankaluus ja pieni särö, kuin kuva olisi vähän tärähtänyt vinoon. Täytyi varoa ja lukea merkkejä. Pahimmillaan tapahtui eriasteisia katastrofeja, kuten riitoja, itsemurhayrityksiä, sammuvia aikuisia, sammaltavia aikuisia, ihmeellistä säätöä ja sotkua. Vaikka asiat saattoivat mennä hyvin, sitä ei voinut koskaan tietää etukäteen.

Muistan, kun lopulta pääsin muuttamaan kotoa, se hiertävä epämukavuuden tunne seurasi mukana. En voinut ymmärtää miksi. Kaikkihan oli nyt hyvin ja olin päässyt pois, vapauteen, jota niin kauan olin odottanut? Terapian jälkeen on ollut helpompaa, mutta aina joskus se pohjavire nostaa päätään. Tulee olo, että jossain muualla on se täydellinen sunnuntai, täydellinen pääsiäinen, täydellinen elämä. Joku muu elää onnea, jota minä en tavoita. Siinä tunteessa on hyvä lähteä rakentamaan täydellistä pääsiäistä, suorittamaan isolla kauhalla.

Lapsi nostaa tässä vieressä sohvalla juuri kuumetta, joten aika matalilla odotuksilla taidetaan suunnistaa kohti pääsiäisen ilosanomaa. Hänelle riittää kainalo. Ja ehkä muutama kindermuna.

Kaunis elämä

Ja taas on viikko kulunut. Vaikka hetket ja päivät tuntuvat joskus loputtomilta, suljen silmäni hetkeksi ja niin on viikko mennyt. Työpäivät sujuvat kaaoksessa, jossa surffataan välillä aaltojen päällä ja ja välillä alla. Pahinta työssä ja sen käsittämättömässä määrässä on se, että jos päivään tulee rauhallinen hetki, en osaa käyttää sitä hyväkseni. Olen lamaantunut sen vuoren edessä, mikä on tekemättömien töiden pino. Tämä on yhteinen kokemus työparini kanssa; kokemus siitä ettei ole riittävän tehokas tai tarpeeksi osaava. Koska ei vain pysty tekemään kaikkea mitä pitäisi. Kukaan ei pystyisi.

Torstaisin kiitämme toisiamme, halaamme hyvästiksi ja sovimme, että nähdään maanantaina. Hän aloittaa viikonlopun jo päivän ennen minua. Hän on aarre ja tsemppaamme toisiamme; luotamme siihen, että jos jotkut tästä selviävät, me selviämme. Teemme voimaseinää toimiston seinälle kuvista, jotka vahvistavat meitä. Kehystämme sanoja, mitkä kantavat.

Mietin tällä viikolla, etten jaksa reagoida karkoituksiin tai mihinkään kamaluuksiin. En tiedä mitä niistä ajatella, enkä jaksa ajatella. Minun pöydälläni on jo tarpeeksi kärsimystä ja jos ajattelen nenääni pitemmälle, minä hajoan sen alle. On rajansa, mitä ihminen pystyy kohtaamaan toisten ihmisten tuskaa. Vaikka ne asiat eivät satu minulle, minä joudun näkemään, kuulemaan ja haistamaan ne. Minä kuuntelen ja yritän keksiä ratkaisun.

Viime viikolla sattui jotain, minkä minä tulkitsen ihmeeksi. Olin lähdössä kotikäynnille, joka pelotti minua niin, että tärisin. Päivä oli ollut raskas jo valmiiksi. Toisina päivinä pelkään oikeasti kuolevani, ja pelkään väkivaltaa, joka osuu minuun. Joudun pyytämään poliisilta virka-apua, jotta olisin turvassa. Ennen lähtöä menin vessaan, itkin hieman ja katsoin vapisevia käsiäni. Pelko tuntui ylivoimaiselta, musertavalta. Mietin miten selviän edessä olevasta tehtävästä ja rukoilin voimia. Rukoilin rauhaa ja rohkeutta, kykyä kuunnella ja unohtaa oma pelkoni. Rukoilin sitä, että pystyisin olemaan paras mahdollinen oma itseni, että pystyisin tekemään työni niin hyvin kuin osaan, pelosta huolimatta. En osaa selittää mitä tapahtui. Ymmärrystäni suurempi rauha tuli minuun. Käsien vapina lakkasi. Lähdin ja tein työni. Veri ei enää kohissut pelkona korvissani. Olin oma itseni, mutta rauhallinen. Pystyin ajattelemaan, puhumaan, kuuntelemaan, toimimaan.

Sen päivän jälkeen olen ollut rauhallisempi. Ennen vaikeita tilanteita menen hetkeksi omaan rauhaani ja rukoilen. Se auttaa, on aina auttanut, mutta nyt luotan siihen vielä enemmän. Minun ei tarvitse olla mitään yliluonnollista tai supernainen. Riittää kun olen olen oma itseni ja teen parhaani.

Huomenna nukun pitkään ja tapaan kuorokavereita. Ihana workshop luvassa. Sunnuntaina messua ja lisää kuorokavereiden seuraa. Laulamme parvelta, se on parasta. Sävelet nousevat ylös ylös ylös pitkin kattoa ja jäävät kaikumaan, kun olemme jo lopettaneet. Siinä hetkessä elämä on hyvä ja kaunis.

Kohti viikonloppua

Tällä viikolla tajusin, että elämästäni on tullut pelkkää sexdrugsandrocknroll, eikä se ole ollenkaan niin hauskaa kuin miltä se kuulostaa. Raahustan kriisistä toiseen raihnaisena, sillä olen potenut selkää koko viikon. Siksi perjantai-ilta sohvalla, TVOF perheen kanssa ja tyttären kanssa leipominen tuntuivat syvältä onnelta. Teimme ihanan juustokakun odottamaan huomisia vieraita. Suosikkipoliisini ja hänen itsemurhaguruvaimonsa tulevat saunomaan ja syömään kanssamme ja jälleennäkemisen riemua vain alleviivaa se, että he niin hyvin tietävät tämän työgenren.

Huomisen isoin kriisi tulee olemaan kuitenkin tämä. Sain tänään lähetteen rintojen pienennysleikkaukseen. Mies tukee minua tässä, toivoo selkäkipujen päättyvän sitä kautta. Suosikkipoliisini ei välttämättä tule olemaan yhtä innostunut ideasta. Älkää ymmärtäkö väärin, suhteemme on oikein platoninen. Maissin synnyttyä hän oli tosin kovin tohkeissaan imetysasioista ja halusi ehdottomasti tulla pian katsomaan vauvaa. Vauvaapa hyvinkin.

Itse olen vielä kahden vaiheilla. Leikkaus on iso ja hermostuttava, mutta toisaalta niin ovat selkäsärytkin. Menen juttelemaan plastiikkakirugin kanssa ja päätän sitten. Rinnat, ne ovat kuitenkin niin iso juttu omalle naiseudelle. Näiden hassulaisten kanssa olen elänyt jo kolmekymmentä vuotta. Lääkäri otti myös koepalan luomesta, siitä luopuminen on helpompi päätös.

Mies on huomenna ylitöissä, joten meille Maissin kanssa jää siivoaminen, saunan lämmitys ja amerikkalaisen menun valmistelu. Lisäksi vähän pihahommia ja rauhallinen aamu, muistojen bulevardi ja monta hidasta kahvikupillista. Kuulostaa ihan viikonlopulta.

Kevät

Kevään ensimmäinen päivä! Siltä tuntui tänään. Ensimmäinen päivä kun oli vain ihanaa touhuilla ulkona, käydä lenkillä ja juoda ensimmmäiset pihakahvit. Sain kukkapenkistä raivattua ehkä 1/6, jestas että se on valtava. Jokavuotinen taistelu rikkaruohoja vastaan on siis alkanut.

Viime viikolla olimme lomalla, paitsi itse jouduin työmaalle jo torstaina. Positiivista asiassa oli se, että kun aloittaa viikon torstaina tulee perjantai nopeasti. Perjantai jäi mieleeni siitä, että sain kiukkuisen soiton eläinlääkäriltä, sillä hän olisi halunut minun huostaanottavan koiran. Kun kerroin, ettei se kuulu toimenkuvaani ja että minulla on kädet täynnä töitä lasten kanssa, hän oli vieläkin kiukkuisempi. Kyllä pitäisi jonkun toimia tässä! Juu, olen samaa mieltä, mutta minä se en ole. Voihan rajat ja niiden opettelu.

Tulevina päivinä aion nauttia edelleen keväästä. Keräilen keveyttä ja kepeyttä päiviini, etsin kauneutta ja hyvyyttä. Näillä mennään. Iloa viikkoosi!

Saablarin sokerit

Elän elämääni tässä talossa, jossa ihmisten sokeritasapaino heilauttaa tunnelmia ja tilanteita suuntaan jos toiseen. Välillä mietin, että haluaisin hypokoiran avukseni, haukkumaan huomiota silloin, kun kuvittelen, että äkäily ja kiukku on normaalia ja ikätasoista. Mies on ykköstyypin diabeetikko, mistä seuraa ajoittaisia hätäviestejä eri kohteista, järjetöntä käytöstä ja vaaratilanteita. Erityisen vähän pidän päivistä, kun hän ajaa kotiin moottoritietä verensokerin ollessa alle kolmen, pahimmassa tapauksessa lapset kyydissä. Hän saattaa myös soittaa ylitöistä tyhjältä tehtaalta viikonloppuna ja olla sekaisin kuin seinäkello. Ohjeistan häntä kahviautomaatille (enkä oikeasti osaa neuvoa mihin mennä paikassa, jossa ehkä kerran olen käynyt) ja syömään vaikka sokeria tai kaakaota. Kolmeveellä on diabetes-geenivirhe ja kohonnut riski sairastua isänsä vuoksi, mutta ei vielä vasta-aineita. Herkkyys verensokerin vaihteluille on ilmeinen.

Tänään Maissi veti megalomaaniset neliraajaraivarit aivan mitättömästä asiasta ja jaksoi riehua noin tunnin ajan, kunnes keksin pakottaa hänet juomaan lasillisen maitoa. Rauha laskeutui taloon ja asia ratkesi kuin itsekseen. Koska hän saa raivokohtauksia hoitoon menosta, pukemisesta, hampaiden pesusta, neuvolakäynneistä ja mistä tahansa, ei aina tule ajatelleeksi, että syynä voi olla myös matala verensokeri. (Tähän kohtaan se hypokoira.) Tunsin itseni idiootiksi, taas.

Heräsin tähän aamuun aurinkoisena ja fiilistelin kynttilöillä ja vaaleanpunaisilla tulppaaneilla. Katoin todella kauniin brunssin (uusi sunnuntaiaamujen suunnitelmani), sillä isoveljen piti tulla myös käymään tänään. Kolmeveen raivottua tunnin verran, miehen oltua sitä mieltä, että toimin aina ja poikkeuksetta väärin joko suhteessa lapseen tai häneen riitatilanteissa, ja isoveljen peruttua tulonsa, fiilis oli jonkin verran matalampi. Mietin sitä kaikkea, omaa hehkutusta ja asioiden ulkoista kauneutta suhteessa siihen, miltä minusta lopulta tuntui? Vähän kuin sitä positiivista kuvaa minkä voisi jakaa somessa; kauniit kukat ja kynttilät, perhe koolla rauhallisena sunnuntaiaamuna, herkullinen brunssi. Ja tosielämässä se tunne, jolloin toivoisi voivansa paeta tätä kaikkea; kiukkuista puolisoa, karjuvaa uhmaikäistä ja omaa hetkittäistä keinottomuuttani. Kaiken huutamisen jälkeen talossa oli rauhallista ja me söimme kaunista brunssia sunnuntain kirkkaassa valossa, alakuloisina ja hiljaisina.

No, kukaan ei kuollut. Kukaan ei lähtenyt ovesta kassinsa kanssa ja irtisanonut sopimusta yhdessä elämisestä.  Harmi tasoittui ja muuttui väsymykseksi. Sunnuntai on edelleen kaunis. Teini on treeneissä, ja kun hän palaa, syödään taas yhdessä. Tulppaanit ja kynttilät kaunistavat vieläkin pöytää. Maissi haluaa katsoa taas Frozenin. Hän osaa jo elokuvan ulkoa.

Uusi yritys kerääntyä yhteen ja samaan pöytään. Siitäkö tässä kaikessa on kyse, harmin sietämisestä ja periksi antamattomuudesta? En tarkoita sitä, etteikö olisi kivaa elää välillä kauneudessa ja sovussa.Vaan että jaksaa uskoa siihen, että (sokeri-)kiukunkin jälkeen elämä jatkuu ja taas tasaantuu.

(Mutta ellen tietäisi, että koiran hoitaminen jäisi minun vastuulleni, alkaisin nyt tilata sitä hypokoiraa atk:n internetistä.)

Lomalla itsestäni

Paasto, paasto, paasto! Se ajatus on ilahduttanut minua koko tuhkakeskiviikon ajan. Vuoden paras aika on alkanut ja tätä siunattua vapautta kestää pääsiäiseen saakka. Myös maaliskuu on alkanut. Siis kevät.
Sykkeeni on ollut laskevan suuntainen koko viikon, se on ihanaa. Hengitys tasaantuu sisäisesti sitä mukaa, kun pahin kaaos työssä on taas hetkeksi selätetty. Päivä kerrallaan. Teen sen minkä voin.

Töiden jälkeen treffasin Maissin kummitädin äitiä, jonka kanssa meille on syntynyt jo viikoittainen tapa treenata yhdessä. Yhteinen sopimus liikunnasta on niin parasta, sillä omassa varassani peruisin aina ja poikkeuksetta. En pystyisi laittamaan omaa tarvettani liikkumiseen etusijalle. Menimme salille ja uimaan, se oli ihanaa. Mietin lämpimän veden viedessä minua, että olen juuri hahmottanut unelmalomani sisällön. Täydellinen loma sisältäisi lepoa, laiskottelua, liikuntaa, lämpöä, hyvää seuraa, hyvää ruokaa. Siis pakettiloman kohteeseen, jossa on uima-allas, kuntosali, hyvä tie juosta ja aikaa olla ja liikkua yhdessä. Varasimme pari viikkoa sitten lennot Amerikkaan kesäksi, joten siellä voimme tehdä oman versiomme pakettilomasta. Kaikki amerikkalaiset läheisemme ovat onneksi urheiluhulluja herkkusuita, joten lomasta on tulossa täydellinen.

Sitä odotellessa olen lomalla itsestäni. Siunattu paasto.

Panokset kovenee

Huippuihana viikonloppu takana. Perjantaina Jii Karjalaisen keikalla ja sitä ennen syömässä hyvin ystäväpariskunnan kanssa. Eilen rauhallinen aamu miehen ollessa ylitöissä ja tyttären yökylässä papan luona. Pitkä lenkki ja puhelu salaäidin kanssa, siitä on tullut ihana uusi tapa. Olen tosi huono juttelemaan puhelimessa nykyään. Hänelle soitan kuitenkin aina, kun tarvitsen järkeä ja lämpöä elämääni. Hän kuuntelee ja ymmärtää, ja keksii aina jotain oikeaa sanottavaa. En ole lähtökohtaisesti kateellinen ihminen, mutta olen aina kadehtinut ihmisiä, joilla on ihana äiti. Sellaisia ihmisiä, jotka sanovat soittavansa aina äidilleen, kun on jotain harmia tai iloa. No jaa, olen varmasti kadehtinut ihmisiä, joilla nyt vaan on jotenkin tolkuissaan oleva ja siedettävä äiti. Minulle sanottiin vastikään, että elämästä pitää tehdä juuri sellainen kuin siitä haluaa. Tässäkin asiassa se on ollut mahdollista, se on aika ihmeellistä. Että kaiken jälkeen minullakin on salaäiti, jolle soittaa, kun on harmia tai iloa. Äiti, joka on mummi minun tyttärelleni. Ja hän on ihan mielettömän hyvä tyyppi, ei vain jotenkin siedettävä, vaan oikeasti sellainen ihminen, jota katson ylöspäin, oppiakseni häneltä.

Tänään nukuimme pitkään Maissin kanssa ja vietimme hidasta aamua. Tulet hellaan, haudutettua puuroa, monta mukillista kahvia, kynttilänvaloa, musiikkia, lastenohjelmia. Nämä aamut pitävät minut järjissäni. Nämä aamut ja viikonloput. Sitten menimme ulos lumitöihin ja pulkkamäkeen, olihan laskiaissunnuntai. Lounaan jälkeen lähdimme ajamaan teinin kisoihin. Hänen joukkueensa voitti pronssia sm-tasolla, ihan käsittämättömän hienoa! Mahtavaa oli sekin, että saimme jakaa hetken hänen äitinsä kanssa, istuimme yhdessä ja huusimme niin lujaa kuin keuhkoista lähti. Tulimme kotiin vasta iltamyöhään Maissin kanssa, mutta oli se sen arvoista. Vaikka Maissi aloittikin jo matkalla jupinansa, ettei halua mennä huomenna hoitoon. Aamut ovat olleet tappelua, kun hän taistelee lähtemistä vastaan. Ei halua pestä hampaita tai pukea päälleen, ei kävellä eikä lähteä. Kun päästään hoitoon, hän jää sinne hymyillen ja tyytyväisenä. En usko, että siellä on oikeasti mitään vikaa, hänellä on kavereita tai ainakin yksi. Hoidossa on kivaa ohjelmaa ja aikuiset vaikuttavat rennoilta ja mukavilta. Maissi vain haluaisi olla kotona.

Omatkin ajatukset alkavat kääntyä takaisin työhön. Viikonlopun aikana olen päässyt vain hetkittäin irti. Näen painajaisia ja niiden jälkeen valvon, viime viikko oli käsittämättömän rankka. Niin kivaa kuin onkin yhteistyö poliisien kanssa, niissä tilanteissa on kääntöpuolensa. Ja vaikka hirveät asiat eivät tapahdu minulle eivätkä ole minun elämääni, vaan työtäni, ne väsyttävät minua, haavoittavat. Toivottavasti tuleva viikko on vähän helpompi. Uskon, että pystyn tähän, olen vahvempi ja osaan työni. Uskon, että on keinoja hallita tätä kaaosta ja epämääräistä uhkaa. Mutta sitä mietin, kuinka paljon hyvyyttä ja kauneutta tarvitaan vastapainoksi, että tästä on mahdollista selvitä ehjänä?

Taas perjantai

Ai luaja, sanoo ystäväni välillä aika sopivaan kohtaan. Niin minäkin tänään. Nämä viikot, ihan oikeasti. Kolmevee on tällä viikolla vetänyt itsensä huutavaksi äksäksi neuvolassa ja kampaajalla. Hammaslääkärin peruin, koska en kestänyt enempää nöyryytyksiä yhdellä viikolla. Aloitin kuntosalitreenin (siis lisää nöyryytystä toisella saralla) ja eilen olin kummitytön vanhojen tansseissa, sitä ennen sain olla meikkaamassa ja laittamassa häntä juhlakuntoon. Suloinen, vaatimaton tyttö, joka säteili myös ilman 800 euron pukua ja suihkurusketusta.

Kaksi iltaa pois kotoa takasi kiukkua aamuihin ja iltoihin, siis kolmeveelle. Lopulta yhtenä aamuna hän sai sanottua, ettei halua lähteä aamulla mihinkään vaan jäädä kotiin äidin kanssa. Hei, tell me about it. Tämä on nyt vaan meidän työtä tässä kohti ja lähteä pitää, vaikka aina ei huvita, niin selitin. Sydäntä kuitenkin riipii Maissin täysi työpäivä hoidossa viitenä päivänä viikossa. Mietin, voisinko tehdä osa-aikatyötä, mutta valitettavasti se ei onnistu tässä vaiheessa. Täytyy yrittää järjestää hänelle vapaapäiviä muilla keinoilla, kuten isovanhempien avulla.

Nyt on onneksi viikonloppu ja hetki aikaa hengittää ja ihmetellä. Kuten vaikka kettua, jonka olen nähnyt kahdesti tällä viikolla. Tosi kauniin ketun, tuuheahäntäisen.

Perjantai

Viikot karkaavat käsistäni. On maanantai ja sitten tulee perjantai. Olen ihan omppuna työstäni edelleen. Jokainen päivä on erilainen ja opin koko ajan. Ainoa miinus on jatkuva kiire, lastensuojeluilmoituksia tulee edelleen ovista ja ikkuinoista. Työkaverini ovat kivoimpia koko maailmassa.

Mies lähti nukkumaan typyn kanssa ja ajattelin, että saan rauhassa kirjoittaa. Sen sijaan olen hihittänyt ääneen Sohvaperunoita. Ihan huikea ohjelma, mitä tyyppejä! Ja nyt jo väsyttää, menen nykyään jo yhdeksältä nukkumaan. Ja herään aamuviiden jälkeen. Syön aamupalaksi chian siemeniä ja näytän työssäkäyvältä ihmiseltä, en enää kotiäidiltä. (Joku muu pystyy näyttämään kotiäitinäkin hyvältä, minä en pystynyt.) Elämä tuntuu vaan niin hyvältä juuri nyt. Edelleen avaan jokaisen oven. Sanon kyllä elämälle, yhä uudestaan. Yksi iso muutos on tapahtunut laulamisessani. En enää häpeä ääntäni. Laulan kovaa ja korkealta. Huomenna menen ostamaan itselleni luistimet ja menemme ensimmäistä kertaa illalla luistelemaan typyn kanssa.

Huomenna energiahoitoa ja sunnuntaina messuun laulamaan leffamusiikkia. Siitä tulee  niin hauskaa! Ihanaa viikonloppua teille myös ihanaiset <3

Kaiken jälkeen

Hengästyttävä tammikuu on vaihtunut helmikuuksi. Jos yhteen kuukauteen mahdutetaan töihin paluu, lapsen hoidon aloittaminen, matka Atlantin toiselle puolelle ja teinin rippijuhlat, tietää, että täysihän siitä tulee. Mutta ihana, huikea, huikentelevainen tammikuu.

Teinin rippijuhlat menivät tosi hyvin. Kaikesta etukäteisjännityksestä huolimatta juhlissa oli ihana tunnelma ja kaikki suvut käyttäytyivät lämpimästi toisiaan kohtaan. Se oli mahtavaa, ei vähiten teinin vuoksi ja siksi, että hän on joutunut kasvamaan siinä ristiriidassa mitä vaikea ero hänen vanhempiensa väliin on jättänyt. Toivottavasti se kaikki hankaluus on lopultakin taakse jäänyttä elämää.

Kannan sydämessäni kuvaa meistä teinin läheisistä, istumassa vierivieressä ja peräkkäisillä riveillä kirkossa. Hänen kaksi pikkusiskoaan istumassa käsikädessä; siskot, jotka eivät ole toisilleen mitään sukua. Ilo nuoresta, joka meille kaikille on rakas. Istuessani keskiaikaisessa katedraalissa mietin, miten rakkaus lopulta voittaa kaiken. Aina.

Siinä kirkossa appivanhemmat on vihitty. He, jotka eronsa jälkeen juhlivat keskimmäistä lapsenlastaan yhdessä ja papan uuden puolison kanssa. Siinä kirkossa aviomieheni on kastettu; hän, joka istui entisen ja nykyisen vaimon kanssa keskellä kahta uusperhettä ja sukuja. Miehen esikoinen oli paikalla, hän jonka on vaikea antaa anteeksi teinin äidille. Siinä hän istui vieressäni, komeana univormussaan, paikkansa elämästä löytäneenä. Minulle kirkko on rakas myös. Sinne pakenin sunnuntaiaamuisin, kun elämä pienessä kaupunkiasunnossa kävi ahtaaksi ja kipuilin elämäämme uusperheen alkumetreillä. Se kirkko on rakas myös ihmisille, joita minä rakastan ja joita siellä aina kaipaan. Istuessamme siinä, yhdessä, ajattelin kaikkea sitä, mistä olemme selvinneet. Kaikkea hankaluutta ja surua, kaikkea elettyä iloa. Ajattelin perhettämme, joka on tärkeintä elämässäni. Että kaiken jälkeen me olemme siinä, yhdessä.

My Carrie Bradshaw-moment

Joskus elämässä on lyhyt, täydellinen hetki. Jos sattuu olemaan New Yorkissa, se voi olla Carrie Bradshaw-hetki.

Tulin taksilla (ihanalla, keltaisella New Yorkin taksilla tietysti) konsertistamme kohti hotellia. Minulla oli kiire tapaamaan serkkuni perhettä ja katsomaan yhdessä Green Bay Packersien peliä. (Kuinka usein oikein voimme katsoa peliä yhdessä, next to never?) Taksi ei päässyt etenemään ruuhkan ja yksisuuntaisten vuoksi, joten maksoin ja hyppäsin pois kyydistä. Nostin iltapukuni helmat ylös ja juoksin pitkin 45th katua. Korkokengät kopisivat ja minä juoksin pitkin Manhattania kohti rakkaita ihmisiä, jotka odottivat minua.

Pieni, täydellinen onnen hetki.

Been there, done that

Kotona. Reissu oli huikean ihana ja oli ihana palata kotiinkin. Pieni tyttö oli lähetellyt jo monta ääniviestiä, joissa sanottiin, että minulla on tinua kova ikävä äiti, minä lähetin sinulle kulan äiti, huomenna nählään ja hyvää yötä äiti. Olimme ensimmäistä kertaa erossa hänen syntymänsä jälkeen näin pitkään. En ehtinyt kuitenkaan ikävöimään kuin hetkittäin, eikä kotiväelläkään täällä mitään hätää ollut.

Nyt voi sanoa, että se on tehty. Ja jos minä olen laulanut ulkoa Requiemin latinaksi Carnegie Hallissa Manhattanilla, voin sanoa, että aivan kaikki on mahdollista tässä maailmassa ja aivan kenelle hyvänsä. Olen valvonut viime viikot silkasta onnesta ja maannut valveilla ajatellen, miten paljon rakastan niitä ihmisiä, kenen kanssa olen saanut jakaa tämän kokemuksen ja perhettäni, joka antaa minulle tähän vapauden. Viime päivät ovat olleet elämäni parhaiden päivien top tenissä.

Kokemus sinänsä oli käsittämätön lahja, että me kuorona pääsimme esiintymään niin maineikkaaseen konserttitaloon ja saimme työskennellä upean kapellimestarin kanssa ja tavata vielä suosikkisäveltäjämme, jona kaksi teosta olemme esittäneet. Sanat eivät riitä kuvailemaan tunnetta back stagella tai upean salin lavalla. Se oli huikeaa. Parasta kaikessa oli kuitenkin ihmiset. Kolme ihanaa kuoroystävääni, joiden kanssa matkustin ja joiden kanssa nauroimme välillä tikahtuaksemme.  Öisin kuuntelin heidän hengitystään ja ajattelin, kuinka siunattu olen, kun olen saanut heidät elämääni. He tajuavat minut, se on mahtava tunne. Olen täysin oma itseni heidän kanssaan ja se on minulle mahdollista vain läheisimpien ystävieni kanssa. He ovat upeita naisia, jokainen.

Oma onneni vielä lisäksi oli saada serkkuni perheineen jakamaan se kaikki, he tulivat koko viikonlopuksi samaan hotelliin. Ehdin käymään serkkuni kanssa Ellis Islandilla, joka osoittautui ennakkotiedoista poiketen myös meidän sukumme historian näyttämöksi. Isovanhempiemme veli oli matkustanut sitä kautta Amerikkaan vuonna 1909 ja me löysimme hänen tietonsa. Se oli niin jännittävää! Ja me kaksi siellä yhdessä, yli sata vuotta myöhemmin. Serkkuni on 75-vuotias ja on opettanut minulle yhden tärkeimmistä asioista tässä elämässä. Family comes first, hän sanoo. He istuivat yleisössä ja minun sydämeni oli haljeta ilosta ja rakkaudesta, kun katsoin heitä siellä.

Niin kauan kuin elän, toivon muistavani tämän tunteen ja nämä päivät, kuin timantit minussa. Kuten eräs toinen Carnegie Hallissa esiintynyt sanoi kerran;

"They may say I couldn't sing, but they can't I didn't sing."

                                                                    - Florence Jenkins-

Mysteeri

Ystäväni on ollut kuolleena kaksi vuotta tänään. Hän lähti aamulla, pidettyään tiukasti kiinni elämästään koko yön. Lopulta hän luovutti ja päästi irti. Hänen äitinsä ja vaimonsa olivat hänen kanssaan. Kaipaan häntä edelleen, ehkä päivittäin. Hänen huumoriaan, positiivisuuttaan, järkeään. Haluaisin aloittaa uudelleen melomisen, hän yritti opettaa minua. Aion hankkia mökille kajakin, kun Maissi vähän kasvaa. Ystäväni rakasti merta, kuten minäkin. Hänen tuhkansa siroteltiin mereen ja tuntuu hyvältä ajatella, että voin sytyttää hänelle kynttilän minkä tahansa meren rannalla.

Elämä jatkuu, vaikka joku joku ihminen, jota olet rakastannut, kuolee. Se on mysteeri minulle edelleen. Uskon sielun olevan ikuinen, ainutlaatuinen. Minne se menee, kun ruumis kuolee? Onko vain yksi elämä? Kaikesta tästä haluaisin jutella ystäväni kanssa. Pohdimme niitä ennen hänen kuolemaansa. Haluaisin jutella niistä, ja monesta muusta asiasta.

Huomenna nousee uusi päivä. Nousen ylös, jos elän, ja yritän tehdä siitä hyvän päivän. Mies on ylitöissä ja ajattelin mennä Maissin kanssa uimaan. Samassa paikassa uimme joskus ystäväni kanssa. Muistan, miten uimme ulos kylmään ulkoilmaan ja hihitimme vedessä. Se on hyvä muisto. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä onnellisemmaksi muistot tekevät.

Happy, happy New Year

Joulu päättyy loppiaisena. Olen yllättänyt itseni tänä vuonna (viime vuonna) sillä, että vaikeudestaan (ikivaikeudestaan) huolimatta joulu tuntui ihan hyvältä. Kaiken keskelläkin, surujen ja ikävän. Läheisillä oli suuria suruja ja mamman poissaolo tuntui kipeältä. Samalla kuoleman läheisyydessä kuva kirkastuu, on helpompaa keskittyä olennaiseen. Jos meillä on vain yksi päivä, tehdään siitä hyvä päivä. Miksi sitä on niin vaikea muistaa muulloin?

Alkoi Muutosten Vuosi. Näin minulle kerrottiin vuoden viimeisenä päivänä ja siihen ajatukseen heräsin seuraavan vuoden ensimmäisenä. Minulla oli kohtaaminen, joka oudolla tavalla järisytti kaiken paikoiltaan ja paikoilleen yhtä aikaa, en osaa sitä tarkemmin selittää. Kuin silmät avautuisivat ja näkisi jotain ensimmäistä kertaa, uudella tavalla. Olen valmis muutokseen, tiedän sen.

Vuoden ensimmäinen viikko oli jo sulaa muutosta. Maissi aloitti päivähoidon ja minä kokoaikatyön. Ensimmäisenä työpäivänä jo itkin koko matkan kotiin. Työ on raskasta, sen sisältö. Pahuus tekee kipeää, välinpitämättömyys, sairaus, toisen ihmisen kipu. Minua lohduttaa ajatus, ettei tämä olisi kenellekään muullekaan helppoa. En halua olla kova ja kyyninen. Haluan olla taitava työssäni ja nyt aloitin tehtävässä, joka haastaa jokaisena päivänä. Mitä tahansa voi tulla vastaan. Samalla se on mielenkiintoista ja työyhteisö on ihana. Uusi työparini on tosi kiva, vaikka ikävöin vanhaa työpariani välillä niin, että kyyneleet nousevat silmiini. Oli ihanaa tehdä töitä yhdessä, höpöttää työpöydän yli toiselle, kuin vanha aviopari. Hyvät työkaverit ovat kyllä kullan arvoisia.

Tammikuu on niin täysi elämää. Tänään juhlimme 3-vuotiasta prinsessa Paukkumaissia läheisten kanssa. Pasmani sekoitti täysin nuoren miehen kysymys, voiko hän tuoda tyttöystävän näytille. Ja minkä ihanan tytön hän toikaan? Olemme aivan myytyjä. Ensi viikolla lähden New Yorkiin viideksi päiväksi. Seuraavana viikonloppuna on teinin rippijuhlat. Valmistelut ovat edenneet hyvässä hengessä. Uskon, että juhlista tulee onnistuneet. Olen kiitollinen tästä vaiheesta. On ollut aikoja, jolloin en olisi uskonut tätä mahdolliseksi. 

Tänä vuonna aion avata jokaisen oven. En tee enää kompromisseja, en niissä asioissa, jotka koskevat ydinminääni. On asioita, jotka minussa ovat totta ja huutavat tulla nähdyksi. En enää luovu oikeudestani hengittää. Jokaisen uuden oven kynnyksellä päätän uskaltaa. On tullut aika.