tiistai 24. toukokuuta 2016

Lainsuojaton majani

Eilen tuli postissa hassu kirje. Olin unohtanut lainhuudattaa yhden kiinteistöistäni. Whaaat?

Kirjeen mukaan olen saanut lahjaksi kiinteistön. Muisti palailee pätkittäin. Pari vuotta sitten vanhempani tekivät minulle lahjakirjan kesämökistä, joka on saaressa. En silloin halunnut ottaa sitä vastaan, koska veljeni välit vanhempiini olivat eronsa vuoksi katkenneet ja tilanne oli muutenkin hankala. Sovittiin, että haudataan paperit jonnekin odottelemaan aikaa parempaa. Kaupanvahvistaja ei ollut kuunnellut mitä asiasta sovimme, vaan oli ilmeisesti vienyt asian eteenpäin. Nyt minun nimissäni on lainhuudattamaton mökki merellä.

Isän mielestä mökin voi myydä, sitten kun haluan. Se on ränsistynyt käytön puutteessa, vaatimaton ja vailla vettä ja sähköä. Sen kuntoon laittaminen ja esimerkiksi sähköjen vetäminen maksaisi, samoin paremman veneen hankkiminen. Minulla on vene, jonka ärhäkkä 5-heppainen moottori on hankittu minun lapsilisilläni kultaisella 80-luvulla. Mökille on minun arjestani 500 kilometriä plus ikuisuus veneellä, jonka perässä on sähkövatkain. Ja sitten taas toisaalta, jos asian ajattelee toisinpäin. Maailmassa on äkkiä merimaisema ja kivikkoinen ranta, joka minun. Pieni sauna, jonka lempeän suolaiset löylyt ovat minua varten. Pieni mökki, jonne voi tehdä pesän ja retkipaikan minulle ja perheelleni. Entä jos vetäisi sinne sähköt tai aurinkopaneelin? Entä jos hankkisi kajakit koko perheelle ja meloisi ja retkeilisi siellä (haloo, reippailija-hemuli-äiti puhelimessa) ? Miehen saa sinne, mikäli telkkari näkyy ja grilli pöhisee. Mökki on oikeastaan aika täydellinen meille, jotka asumme maalla. Siellä ei ole nurmikkoa, mutta siellä on jotain mitä äärettömästi kaipaan. Meri.

Taidan tietää mitä teen.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Ainoa vaihtoehto

Lapsen hengitys itkuhälyttimessä, aurinkoinen sunnuntai. Ystävän auto lähti juuri pihasta. Olen onnellinen ja kiitollinen, mutta ohimoissa pakottaa väsymys, joka ei tunnu lähtevän nukkumalla. Eikä varsinkaan, ellei nuku.

Olen koko viikon askarrellut ravintolapäivää varten, jonka saldo yhteiseen kuoron matkakassaan oli harmittavan pieni. Se kaikki väistyi eilen kuitenkin, kun mies viesti lapsen loukanneen itsensä trampalla. Lopputulos illan päivystysreissusta oli "ei murtumia, aivotärähdys". Herättelimme yöllä muutamaan kertaan, nukuimme itse minkä pystyimme. Tänään hän on ollut jo oma itsensä, välillä itkenyt kipeää kättä, mutta halunnut jo takaisin hyppimään. (Juu ei pariin päivään kiitos. Ja iskällä tramppakielto.)

Kotiin ajaessani eilen mietin, etten selviä tästä elämästä, jos menetän Maissin. Vaikka tiedänkin selviäväni. Ihminen selviää kaikesta, kunnes kuolee. Kuinka tyylikkäästi tai hyvällä lopputuloksella selviää, se on eri asia. Mutta menettämisen kauheus aukeni minulle taas uudella tavalla. Miksi tästä ei varoitettu äitiysneuvolassa? Ei sanaakaan leirikirjeessä? Vai enkö vain ymmärtänyt lukemaani?

Rakkauden hinta on hirvittävä. Silti se on ainoa vaihtoehto.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Unelmat ja haaveet

Kuuntelin aamulla yle arenasta haastattelua tuttavaperheestä, joka on lähdössä kuudeksi vuodeksi purjehtimaan. Heillä on pienet lapset, jotka tulevat käymään koulua purjeveneessä. He ovat suunnitelleet tätä jo pitkään, unelma on realistinen ja heille mahdollinen toteuttaa, ja he ovat varautuneet kaikkiin mahdollisiin riskeihin, mihin elämässä voi varautua. He ovat fiksuja ihmisiä, eiävt mitään tasapainottomia haaveilijoita. Jos joku selviää kuudesta vuodesta purjeveneessä, he selviävät. Mutta joo, tietysti mitä vain voi tapahtua. Niin voi kuivalla maallakin käydä.

Jäin pohtimaan kysymyksiä, joita kuuntelijat esittivät. Kuten miten lasten kaverisuhteille käy ja mitä jos tulee myrskyjä, merirosvoja jne. Hyviää ja perusteltuja kysymyksiä, joihin heillä oli mietityt vastaukset. He tuskin pohtivat asioita ensimmäistä kertaa. On helppoa arvostella toisten ratkaisuja, kyseenalaistaa valintoja silloin, kun ne ovat toisenlaisia kuin omani. Voi kritisoida lapsen viemistä turvallisesta luokkayhteisöstä kotikouluun purjehtimaan maailman meriä. Kyllähän tämä normatiivinen 8-16 elämä räntäsateisessa lamaSuomessa keskellä vihapuhetta on lapselle turvallisempi ympäristö, kuin olla purjeveneessä oman perheensä kanssa. Joskus mietin, että asioita täytyy kyseenalaistaa vain, koska joku toimii eri tavalla kuin minä rohkenen toimia.

En uskaltaisi lähteä purjehtimaan maailman ympäri, koska en osaa purjehtia. Rakastan ja pelkään merta, ja ajatuskin on minusta kammottava. Mutta se, että he toteuttavat unelmansa, on minusta huikeaa. Se saa miettimään, mitä minä haluaisin tehdä? Miten me voimme perheenä toteuttaa omia unelmiamme? Mitä ne ovat, meidän ja minun näköiset unelmat ja haaveet?

Minulla on yksi, vähän simppeli haave. Se on oikeastaan aika helppo toteuttaakin, mutta silti usein unohdan sen. Haluaisin olla ulkoileva äiti, sellainen reippailija-hemuli. Äiti, joka vaeltaa, on yötä teltassa, laittaa ruokaa ulkona, retkeilee. Minä osaan sen kaiken, suunnistusta lukuunottamatta. Sitäkin haluaisin, mutta kohdallani se on jo liioittelua. Olin päättänyt jo eilen, että tänään menemme metsäretkelle. Maissi haluaisi metsään vaikka joka päivä, mutta hänen vanhempansa ovat liian laiskoja viemään häntä. Ei tänään. Tein ruokatermokseen keiton ja pakkasin muuta evästä ja teimme lounasretken läheiseen metsään. Kävelimme luultavasti muutaman kilometrin kaikkiaan, mikä on tosi hyvin kaksivuotiaalle. Metsäretken jälkeen kävelimme vielä katsomaan naapurin lehmiä. Olin unohtanut pakata itselleni kahvia, mutta olin tosi reipas enkä marissut siitä lainkaan. Istuimme aurinkoisella kalliolla, söimme jauhelihakeittoa ja Maissi oli tohkeissaan siitä, että syömme ulkona metsässä. Minun haaveeni on jaksaa, lähteä ulos, seikkailla vähän. Olla hassu. Uskaltaa. Viitsiä ylittää oma laiskuus. Uskaltaa unelmoida.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Johtopäätöksiä

Viime päivinä on tapahtunut järkyttäviä asioita, sellaisia, jotka mullistavat kaiken hetkeksi. Kerroinkin jo traumaattisesta omaishoitajakokeilustani, mutta en osannut kirjoittaa auki sitä pohdintaa riippuvuuksista, mikä sitä seurasi. Äitini suku on erittäin addiktiivista heimoa, täysin toista kuin isän puoleinen sukuni. Äidin sisarukset ovat massiivisen lihavia, siis lihavia tavalla, joka vie ihmisen pyörätuoliin ja liikuntakyvyttömäksi. Heillä on myös päihde- ja lääkeriippuvuksia. Luen itseni valitettavasti näiltä osin tähän heimoon, niin mielelläni kuin olisinkin valioesimerkki isäni suvusta. Jään koukkuun ihan kaikkeen. Päihderiippuvuuteni kanssa olen elänyt raittiina yli 15 vuotta, mikä on ilahduttavaa. Lääkkeitä vältän viimeiseen asti. Ostamishimoni ajaa minut ajoittain rahavaikeuksiin ja syömishäiriöni heilauttelee painoani ja itsetuntoani. Ärsyttävin riippuvuuteni on tällä hetkellä sokeririippuvuus; uskon, että osa syömishäröilystäni selittyy sillä. Tunnen itseni ja tiedän, että minulle helposti käy niin, varsinkin paineen alla. Kaikki nautintoa tuottava voi aiheuttaa riippuvuuden ja asioita täytyy seurailla. Tämä siis alustuksena sille, että seuratessani muutaman päivän ajan äitini selkärangatonta toimintaa suhteessaan lääkkeisiin ja viinaan, päätin, että nyt riittää. Tulee muutos.

Tämän ajatuksen olin siis jo ajatellut, kun isän puolen suvusta tuli suru-uutinen. Alle 50-vuotias serkkuni kuoli yllättäen kesken liikuntaharrastuksen, ilmeisesti sydänkohtaukseen. Isän puolella on vahva sydänsairausperimä. Hän oli kultainen, kiltti ihminen. Hänen menetyksensä on suuri, paitsi perheelleen, myös meille sukulaisille.

Riski sydänsairauteen yhdistettynä riskiin lihoa liikuntakyvyttömäksi sai minut päättämään, että makea elämä saa riittää. Eilisestä alkaen olen syönyt terveellisemmin, jatkossa jätän herkut juhlahetkiin ja poikkeustilanteisiin, en arkilohduksi. Keksin tikusta asiaa, että voin liikkua ja touhuta. Jokaisena päivänä aion keksiä jotain liikunnallista tekemistä Maissin kanssa, ellei muuta, niin pihatöitä. Jaksan ja viitsin, koska voin. En halua jäädä oman laiskuuteni ja riippuvuuksieni vangiksi. Ihmisellä voi olla erilaisia riskejä ja alttiuksia asioille, mutta kyllä niihin voi myös omalla tahdolla vaikuttaa. En pelkää kuolemaa, mutta haluan kovasti elää ja olla Maissin äiti vielä pitkään. Terve ja hyväkuntoinen äiti ja vaimo.

Koska elämä on kaiken keskelläkin, surun ja huolen alla, niin kaunista ja hyvää.

Äitienpäivä

Äitienpäivä, tuo jokavuotinen karikkoni, on taas tältä vuodelta ohi. Koska  äitienpäivää edeltävät  päivät olivat  kamalia, itse äitienpäivä oli aika kiva. Ajoimme torstaina kotiseudulle kahdestaan Maissin kanssa. Pieni reissuhiireni on ihan huippukiva matkakumppani, hän jaksaa istua paikoillaan ihan käsittämättömän hienosti ja on reipas ja positiivinen. 500 km 2-vuotiaan kanssa, joka nukkui vain puolisen tuntia koko matkasta. Silti ilman huutoa tai kiukkua mentiin.

Olimme ehtineet olla pari tuntia perillä, kun tajusin, että isä on tosi huonossa kunnossa. Hänellä oli kova kuume ja hän yski verta. Koko viikon hän oli väittänyt olevansa vähän flunssainen. Soitin hänelle ambulanssin, äidin siskon kotimieheksi ja ajoimme Maissin kanssa päivystykseen. Isä jäi lopulta sairaalaan keuhkokuumeessa ja sydän vajaatoiminnassa. Palasimme kotiin ja yllättäen huomasin päätyneeni äidin omaishoitajaksi.

Äitini on aika haasteellinen. Noin lievästi sanottuna. Hänen kärsivällisyytensä on heikompi kuin Maissin. Hän on vahvasti riippuvainen Oxepamista ja ryypyistään. Hänen mielestään on ihan ok käydä vessatuolilla eikä edes yrittää mennä  vessaan, sillä joku muu tyhjentää hänen vessaämpärinsä. Hänestä on kohtuullista juoksuttaa muita ihmisiä jatkuvasti. Nuo muutama päivä olivat silmiä avaava kokemus. Tajusin, että äiti tappaa isän juoksuttamalla eikä tunne asiasta syyllisyyttä. Muistin kylmyyden ja kovuuden, minkä kanssa olen kasvanut. Ymmärsin, että vuosikymmenten riippuvuus päihteistä ja lääkkeistä on vienyt lopunkin empatian, jos sellaista koskaan oli ollut.

Lauantaiksi olin saanut hänelle paikan vanhainkodista. Olin pessyt hänen vaatteensa ja pakannut hänen tavaransa. Tilasin invataksin ja ajoin perässä tavaroiden kanssa, Maissi meni hetkeksi veljeni luokse. Äiti sai huoneensa ja jätin hänet sinne asettumaan taloksi. Tunsin valtavaa helpotusta. Ajoin kotiin hautausmaan kautta ja laitoin isän vanhempien haudalle orvokit. Kotona yritin siivota talon siihen kuntoon, että isä pystyy palaamaan rauhassa kun on toipunut.

Lopulta pääsimme liikkeelle ja kävimme vielä sairaalassa katsomassa isää ja viemässä hänelle vaatteet kotiinpääsyä varten. Ensimmäistä kertaa jätin taakseni tyhjän talon, kun lähdin. Ajoimme McDonaldsin kautta ja haimme juustohampurilaiset, Maissille smoothien ja minulle laten. Hamppi ja mooti, hän hihkui silmät loistaen. Tämä se on elämää, autoretkiä, seikkailuja, eväsretkiä! Ajoimme muutaman tunnin ja menimme kylään salaäitini luokse, joka on ollut elämässäni vuodesta 1994 asti. Hänellä on ihana kesäpaikka asuntovaunualueella, ja Maissin mielestä se oli "ihna pieni koti". Hän on Maissille lisämummi ja minulle ainoa ja paras äitini. Hän on hauska, kultainen, älykäs ja ihana ihminen. Hän oli kutonut minulle suloiset ruususukat ja hemmotteli Maissia. Hän oli hakenut leipää mistä pidän ja tehnyt iltapalaa. Joimme kahvia hänen ihnassa asuntovaunussaan ja hänen läsnäolonsa oli hunajaa kipeälle sielulleni. Hän suukotteli ja halaili Maissia uudestaan ja uudestaan ja ihasteli äitienpäivälahjaansa. (Äiti ei halunnut avata omaansa eikä kuulemma halua minulta mitään.) On ihmisiä, joiden lähellä ja rakkaudessa lepää kuin lämpimällä kalliolla elokuun iltapäivässä. Salaäitini on sellainen ihminen.

Ajoimme kotiin herätäksemme äitienpäivään. Mies oli ostanut ihania lahjoja ja kukkia minulle, toi aamukahvin sänkyyn. Kahvittelimme äitienpäiväkahvit yhdessä miehen suvun kanssa puutarhassa. Maissi hyppeli trampalla isoveljensä kanssa ja huusi jatkuvasti äitiä. "Äitii, mammaa, emoo!" hän huutsi ja nauroi. "Minä mamman pulu." Illalla kävimme vielä  syömässä ja kotimatkalla teinityttö soitti ja toivotti hyvää äitienpäivää. Siinä kohti ajattelin, että onneni oli ylitsevuotavainen. Uusperheessä ei kannata odottaa mitään. Mutta odottamatta saa käsittämättömän hienoja lahjoja.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Suurin on Rakkaus

Olin tänään laulamassa kuorokaverin vihkimisessä, aika pysäyttävissä häissä. Kuorokaverin puoliso kuolee lähiaikoina, hän sairastaa syöpää ja ja hoidot on lopetettu. Vielä kun mahdollista, he olivat halunneet rekisteröidä parisuhteensa ja pyysivät kuorolaisia laulamaan toimitukseen. Meitä oli muutama keskellä arkipäivää päässyt paikalle ja ajattelin, että olimme onnekkaita saadessamme jakaa heidän hetkensä. Lauloimme Cohenin Hallelujahin, joka on yksi lempilauluistani. Se laulettiin myös meidän häissämme. Laulun sanoista on pari erilaista versiota ja tämän päiväinen versio ei ollut niistä mikään. Tilanne oli aika koskettava ja solisti unohti sanat täysin ja lauloi jotain sinne päin. Oma suosikkikohtani on tuo allaoleva.


Well, baby, I've been here before.
I've seen this room, and I've walked this floor.
I used to live alone before I knew you.
But I've seen your flag on the marble arch,
And love is not a victory march,
It's a cold and it is a broken Hallelujah
Hallelujah, Hallelujah
Hallelujah, Hallelujah

Well, there was a time when you'd let me know
What's really going on below,
But now you never show that to me, do you?
But remember when I moved in you,
And the Holy Ghost was moving too,
And every breath we drew was Hallelujah
                                                              Hallelujah, Hallelujah
                                                              Hallelujah, Hallelujah

Kun luen ja kuulen tuon kohdan, muistan oman yksinäisyyteni syvyyden. Muistan ilon toisen löytämisestä, yhteisestä halusta ja jakamisesta. Tunteesta, kun läheisyys on kuin rukousta.  Mietin vihkiparia ja sitä, mitä kohti he ovat matkalla. Millaista on mennä naimisiin tietäen, että onni on lyhyt? Ettei tule pumpulihäitä tai vuosipäiviä? Ja silti antaa itsensä toiselle, sitoa oma kohtalonsa toisen käsiin. Tänään myös ensimmäistä kertaa todella käsitin sen epäoikeudenmukaisuuden, ettei homoseksuaalina kristittynä voi mennä naimisiin kirkossa. Olin täysin heteronormatiivisesti kuvitellut kuorokaverin puolison olevan eri sukupuolta. Sillä ei ollut minulle mitään merkitystä sinänsä, mutta minua huvitti oma jäykkä tapani ajatella ja olettaa asioita. Olin vain ihmetellyt mielessäni, miksi kristitty pariskunta menee naimisiin maistraatissa eikä kirkossa. No siksi. Surin heidän puolestaan sitä, ettei kaavaan kuulunut siunauksia, esirukousta ja kaikkea sitä, mitä kristilliseen vihkimiseen kuuluu. Siunasin heitä mielessäni, kuten me kaikki.