Viime vuonna aloitin Perheelle Uuden Tradition; joulukirjeen. Se oli ainakin toistaiseksi kovin lyhytikäinen perinne, sillä tänä vuonna en kyennyt siihen. Minulla ei ollut mitään rehellistä sanottavaa, tai ei mitään painokelpoista ainakaan. Jotenkin en koe joulukirjeen funktiota sellaisena, että siihen piirretään taitava kulissi ja käsikirjoitetaan kivasti, kyllä siinä joku karheus ja elämänmaku pitää olla. Kuitenkaan en lähtisi ihan oksennuslinjalle myöskään, eli ei syntynyt joulukirjettä tälle vuodelle. Ehkä ensi vuonna.
Onneksi tänne voin aina kirjoittaa joulukirjeen. Se on helpottava tieto.
Rakas ystävä, sinä joka luet kirjettäni.
Toivottavasti kulunut vuotesi on ollut vain sopivasti karhea ja riittävästi elämänmakuinen. Toivon jouluusi valoa ja lämpöä, rakkaiden seuraa ja armollista olemista.
Oma vuoteni on ollut tuota kaikkea, karheutta ja täyttä elämää. Suren sitä, että jollain tavalla olen taantunut, astunut taas vanhoihin ansoihini ja lakannut pitämästä rajojani. Olen luopunut sellaisista suojauksista, jotka ovat olleet tarpeen aiemmin. Pärjäänkö ilman niitä, jää nähtäväksi. Olen antanut liikaa itseni hengittää muiden keuhkoilla, ja antanut muiden käyttää minun keuhkojani omaan hengittämiseensä. Olen suorittanut liikaa, ollut liian ankara itselleni ja muillekin.
Toisaalta moni tärkeä ympyrä on sulkeutunut, ja varjoista on astunut vahvemmin esiin ihmisiä, joiden ilmeisesti kuuluu olla tässä. Olen miettinyt sitä, onko ihmisen elämässä muutama sellainen ihminen, joka on kuin punainen lanka, jonka kuuluu kulkea sinun mukanasi? Laittaessani esiin joulukoristeita sytytin kynttelikön, jonka olen saanut yli 20 vuotta sitten salaäidiltäni. Vielä odottavat esille pääsyä häneltä saadut enkelit, punaisen kudotun enkelipallon sain häneltä tänä vuonna. En ole koskaan saanut yhtään joulukoristetta omalta äidiltäni, tajusin tänään. Kaikki nämä vuodet minun jouluni on syttynyt tuolla salaäidin antamalla kyntteliköllä ja hänen tekemillään enkeleillä. Uuden enkelipallon viereen on ilmestynyt myös räjähtäneen näköisiä koristeita, joita on tuotettu lapsityövoimalla koko tämän viikon ajan, jolloin Maissi on harjoitellut perhepäivähoidossa.
Tuleva joulu tuntuu välijoululta. Rakas mamma on siirtynyt taivaalliseen joulunviettoon ja hänen paikkansa pöydässä on kipeästi tyhjä. Kaipaamme häntä kovasti, jouluna erityisesti. Isot lapset viettävät joulua äideillään tänä vuonna. Vanha kissapoikamme viettää jouluaan samoissa juhlissa mamman kanssa, myös sen helliä kurahduksia kaipaan. Menetyksineen ja suruineenkin tämä vuosi on ollut omalla tavallaan hyvä ja onnellinen. Olen saanut olla vielä kotona Maissin kanssa. Perheemme on kivuliaastikin kasvanut ja mennyt eteenpäin, olemme tulleet läheisemmiksi toisillemme. Se on arvokasta ja olen siitä kiitollinen. Olen ja olemme saaneet rakastaa, se on parasta ja tärkeintä. Vaikka se välillä tekeekin kipeää.
Huomenna teini tulee viettämään esijoulua. Aiomme ottaa rennosti ja käydä elokuvissa. Syömme mummin meille rakkaudella keittämää riisipuuroa ja avaamme lahjat jo aikaisin aattoaamuna. Maissi halusi paketoida yhden koristeistaan tänään isälleen lahjaksi, mutta mies ehti olla viisi minuuttia kotona, ennen kuin se piti jo antaa ja avata. Aikuinen nuori osallistuu jouluumme kaukomailta whatsapp-ryhmämme kautta. Joulunpyhinä tapaamme poikkeuksellisen paljon miehen sukua, mikä tuntuu hyvältä. Kolmestaan karkaamme hääpäiväretkelle viimevuotiseen osoitteeseen, saimme saman hotellihuoneen varattua. Minä lupaan itselleni, etten suorita. Enkä pety, jos sitten kuitenkin vähän hetkittäin suoritankin.
Tänä vuonna on tällaiset speksit. Ollaan hengissä. Hengitetään sisään ja ulos. Nautitaan sumusta ja lämmöstä ulkona. Kiitetään elämästä. Hyvää lähestyvää joulua rakas ystävä.
Olen miettinyt taas viime aikoina bloggaamista, mitä se minulle merkitsee. Olen lukenut blogeja ehkä 10 vuotta, ehkä enemmän. Ensimmäinen blogi jota rakastin, oli Dallaspulla. Oli uskomaton tunne itkeä ja nauraa ääneen lukiessaan, samaistua ja ihailla taitavaa kirjallista ilmaisua. Kirjoittanut omia blogeja olen lähes yhtä kauan. Ystäväni Miin kanssa meillä oli salainen blogi, jonne teimme ravintola- ja kulttuuriarvosteluja. Kuolleen ystäväni kanssa meillä oli laihdutusblogi Fatcamp. Kun muutin pois pääkaupunkiseudulta, aloitin oman avoimen, mutta anonyymin blogin. Sen kautta tutustuin moneen upeaan ihmiseen, joiden blogeja luen edelleen ja joista on tullut ystäviä myös tosielämässä. Siinä tilanteessa, muutettuani näille syrjäisille rannikkoseuduille ja ollessani yksinäinen, blogimaailmasta tuli minulle ystävällinen ja kodikas maailma. Sain hyväksyntää tilanteessa, joka oli rankka ja tulin nähdyksi omana itsenäni.
Joskus olen haikea siitä muutoksesta, mikä blogistaniassa on tapahtunut. En jaksa kritisoida kenenkään mainoksia, mutta blogiyhteistyöt ovat minusta tosi boring. En tarkoita mitään satunnaisia juttuja, vaan blogeja jotka ovat vain mainoskanavia. En jaksa lukea sellaisia. En ymmärrä kuitenkaan ilkeilyä ja piruilua, vaan vältän blogeja, joista en pidä. Ei ole pakko lukea, jos ei halua. Kaipaan kuitenkin sellaisia tavallisia, kiinnostavia, kauniita, hauskoja blogeja. Kaipaan sitä, että itken ja nauran lukiessani. On tietysti nämä oman tutun maaperän blogit, vanhat tuttavuudet, jotka tuntuvat ystäviltä, vaikka ei olla koskaan tavattu. Heidän kuulumisensa on aina pakko tarkistaa ja he kirjoittavat älykkäästi ja lämpimästi.
Itselleni omat anonyymit blogit ovat olleet kuin päiväkirjoja, huomaan lopettaneeni muun kirjoittamisen niiden aikana. Lueskelin tänään vanhaa blogiani muutaman vuoden takaa. Vastaan tuli allaoleva kohta, joka kertoo ihmisistä, joista ilman blogeja en olisi koskaan tiennyt.
"Eilen keittiönpöytämme ympärillä istui ihmisiä, joihin olen tutustunut
sanojen kautta. Olemme lukeneet toistemme sanoja, näkemättä kasvoja tai
kuulematta ääntä. Olemme nähneet ensin toistemme sielut, sitten vasta
ulkoisen habituksen. Se on edelleen minulle ihme; että nämä kauniit
ihmiset ovat löytyneet elämääni sanojen takaa. En tiennyt, että olin
heitä vailla. En olisi osannut etsiä.
Ja nyt kun he ovat siinä, tiedän, että näin piti tapahtua.
Johdonkiemuroiden, näppäimistöjen, näyttöjen, kirjaimien, sanojen,
ajatusten ja mahdollisuuksien keskeltä heidän oli tultava löydetyiksi.
Heidän oli nähtävä minut, pysähdyttävä lukemaan sanojani.
Jostain kummallisesta syystä jännitän heitä vähemmän, kuin suurinta
osaa tuntemistani ihmisistä. Olen jollain tavalla paljas heidän
edessään. He ovat nähneet sieluni ja he ovat silti tässä."