keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Joulukirje

Viime vuonna aloitin Perheelle Uuden Tradition; joulukirjeen.  Se oli ainakin toistaiseksi kovin lyhytikäinen perinne, sillä tänä vuonna en kyennyt siihen. Minulla ei ollut mitään rehellistä sanottavaa, tai ei mitään painokelpoista ainakaan. Jotenkin en koe joulukirjeen funktiota sellaisena, että siihen piirretään taitava kulissi ja käsikirjoitetaan kivasti, kyllä siinä joku karheus ja elämänmaku pitää olla. Kuitenkaan en lähtisi ihan oksennuslinjalle myöskään, eli ei syntynyt joulukirjettä tälle vuodelle. Ehkä ensi vuonna.

Onneksi tänne voin aina kirjoittaa joulukirjeen. Se on helpottava tieto.

Rakas ystävä, sinä joka luet kirjettäni.

Toivottavasti kulunut vuotesi on ollut vain sopivasti karhea ja riittävästi elämänmakuinen. Toivon jouluusi valoa ja lämpöä, rakkaiden seuraa ja armollista olemista.

Oma vuoteni on ollut tuota kaikkea, karheutta ja täyttä elämää. Suren sitä, että jollain tavalla olen taantunut, astunut taas vanhoihin ansoihini ja lakannut pitämästä rajojani. Olen luopunut sellaisista suojauksista, jotka ovat olleet tarpeen aiemmin. Pärjäänkö ilman niitä, jää nähtäväksi. Olen antanut liikaa itseni hengittää muiden keuhkoilla, ja antanut muiden käyttää minun keuhkojani omaan hengittämiseensä. Olen suorittanut liikaa, ollut liian ankara itselleni ja muillekin.

Toisaalta moni tärkeä ympyrä on sulkeutunut, ja varjoista on astunut vahvemmin esiin ihmisiä, joiden ilmeisesti kuuluu olla tässä. Olen miettinyt sitä, onko ihmisen elämässä muutama sellainen ihminen, joka on kuin punainen lanka, jonka kuuluu kulkea sinun mukanasi? Laittaessani esiin joulukoristeita sytytin kynttelikön, jonka olen saanut yli 20 vuotta sitten salaäidiltäni. Vielä odottavat esille pääsyä häneltä saadut enkelit, punaisen kudotun enkelipallon sain häneltä tänä vuonna. En ole koskaan saanut yhtään joulukoristetta omalta äidiltäni, tajusin tänään. Kaikki nämä vuodet minun jouluni on syttynyt tuolla salaäidin antamalla  kyntteliköllä ja hänen tekemillään enkeleillä. Uuden enkelipallon viereen on ilmestynyt myös räjähtäneen näköisiä koristeita, joita on tuotettu lapsityövoimalla koko tämän viikon ajan, jolloin Maissi on harjoitellut perhepäivähoidossa.

Tuleva joulu tuntuu välijoululta. Rakas mamma on siirtynyt taivaalliseen joulunviettoon ja hänen paikkansa pöydässä on kipeästi tyhjä. Kaipaamme häntä kovasti, jouluna erityisesti. Isot lapset viettävät joulua äideillään tänä vuonna. Vanha kissapoikamme viettää jouluaan samoissa juhlissa mamman kanssa, myös sen helliä kurahduksia kaipaan. Menetyksineen ja suruineenkin tämä vuosi on ollut omalla tavallaan hyvä ja onnellinen. Olen saanut olla vielä kotona Maissin kanssa. Perheemme on kivuliaastikin kasvanut ja mennyt eteenpäin, olemme tulleet läheisemmiksi toisillemme. Se on arvokasta ja olen siitä kiitollinen. Olen ja olemme saaneet rakastaa, se on parasta ja tärkeintä. Vaikka se välillä tekeekin kipeää.

Huomenna teini tulee viettämään esijoulua. Aiomme ottaa rennosti ja käydä elokuvissa. Syömme mummin meille rakkaudella keittämää riisipuuroa ja avaamme lahjat jo aikaisin aattoaamuna. Maissi halusi paketoida yhden koristeistaan tänään isälleen lahjaksi, mutta mies ehti olla viisi minuuttia kotona, ennen kuin se piti jo antaa ja avata. Aikuinen nuori osallistuu jouluumme kaukomailta whatsapp-ryhmämme kautta. Joulunpyhinä tapaamme poikkeuksellisen paljon miehen sukua, mikä tuntuu hyvältä. Kolmestaan karkaamme hääpäiväretkelle viimevuotiseen osoitteeseen, saimme saman hotellihuoneen varattua. Minä lupaan itselleni, etten suorita. Enkä pety, jos sitten kuitenkin vähän hetkittäin suoritankin.

Tänä vuonna on tällaiset speksit. Ollaan hengissä. Hengitetään sisään ja ulos. Nautitaan sumusta ja lämmöstä ulkona. Kiitetään elämästä. Hyvää lähestyvää joulua rakas ystävä. 

maanantai 5. joulukuuta 2016

Onni

Katsoin äsken Maria Hintikka Liven ja jäin miettimään lapsen ja kotona vietettyjen vuosien arvoa. MHL oli laskenut, että kolme vuotta kotona maksaa 56 478 euroa naiselle tulonmenetyksenä palkasta ja eläkkeestä. Oma henkilökohtainen tulonmenetykseni on osa-aikatyön vuoksi vähän pienempi, kymmeniä tuhansia euroja kuitenkin. Kaduttaako? Ei todellakaan. Nämä ovat olleet elämäni parhaat kolme vuotta. Onni ja aika ovat asioita, joilla ei ole hintaa.

Nummien talvi palasi takaisin, se on ihanaa. Rakastan näitä tuulisia ja sateisia päiviä. Poltan tulta hellassa kuin sydämessäni, varastoon. Säilön mieleeni rauhallisia aamuja, rahisevia säveliä YLEykkösen muistojen bulevardilta. Onni on hidasta, verkkaista ja lämmintä.

Onni on sitä, että ollaan elossa. Sitä, että sydän lyö ja kaipaa. Samalla kun suree, on vahvasti kiinni elämässä, se on merkillistä. Että kuoleman läheisyydessä elämän valo ja kauneus kirkastuvat.


perjantai 25. marraskuuta 2016

Sanomattomat sanat

Koskahan opin? Aina kun tuuletan, että leppoisaa ja kepeää luvassa, ja hyggeä ohjelmassa, niin paskanmarjakiisseli. No on ollut ihana lomaviikko, toisaalta. Maanantain hyggeilimme, se oli ihanaa. Tiistaina kävin silmälääkärissä ja sain reseptin ikänäkölaseihin. Rakas veljentyttöni oli päivän meidän kanssamme, hänen toinen nimensä on hygge. Että joku voi jo alle kolmekymppisenä tajuta kaiken olennaisen? Hän on ihan parasta seuraa.

Keskiviikkona olin toisessa työssä ja kävi selväksi, että isomamman vointi on huonontunut niin, että hänen loppunsa lähenee. Sain Maissin hoitoon ja istuin hänen luonaan sairaalassa illan. Hän oli huonovointinen, hengittäminen oli vaikeaa mutta hän oli vielä tajuissaan. Syötin hänelle kiisseliä, taistelimme jättikokoiset tabletit alas kurkusta ja pesin hänen hampaansa. Pidin kiinni kädestä, silittelin tukkaa ja otsaa. Välillä hän torkkui. Ennen lähtöäni hän kysyi vielä Maissista ja kiitti siitä, että olin ollut hänen kanssaan. Sanoimme hyvät yöt ja hän sai armahtavan piikin pois todellisuudesta. Torstaina hän ei enää ollut tajuissaan ja illalla nukkui pois. Hänen tyttärensä, anoppini, oli hänen luonaan.

Me kävimme eilen Tampereella Maissin kanssa, vaikka tiesin, että isomamman loppu oli lähellä. Minun oli pakko saada nähdä salaäitiäni, en osaa selittää miksi. Olimme sopineet tapaamisesta kauan sitten, enkä pystynyt perumaan. Samalla kävimme moikkaamassa Maissin iskää, joka tosin jo kohta ajelee kotiinkin. Kuoleman läheisyydessä oli ehkä pakko käydä tankkaamassa rakkautta.

Mies sanoo, että olen hyvä näissä, kuolema-asioissa ja hankaluuksissa. Hän menee lukkoon ja panikoi, ei tiedä mitä tehdä. En tiedä olenko, en nytkään osannut sanoa mitään järkevää. En osannut hyvästellä, sanoin vain hyvää yötä Jeesus myötä. Ehkä sen enempää ei tarvitsekaan, kuin olla ja kestää toisen vieressä. Olen kiitollinen, että sain olla hänen kanssaan ja hän tunsi minut lähellään. Toisaalta ajattelen, että olen sanonut isomammalle kaiken mitä olen halunnut ja tiesin, että olin hänelle rakas. Meillä oli sopimus, että hän on myös minun isoäitini, vaikka onkin oikeasti miehen. Vietimme kaikki joulut ja muut juhlapäivät yhdessä viimeisen 9 vuoden ajan. Saan laittaa hänen hautajaisensa, kuten olen laittanut hänen syntymäpäivänsä ja äitienpäivät viime vuosina.

Mietin eilen, onko jotain, mitä minun pitäisi sanoa tai tehdä, onko joku asia mikä pitäisi hoitaa ennen kuolemaa? Tuntuu hyvältä huomata, ettei oikeastaan ole. Olen riesaksi asti kertonut ihmisille tunteistani ja ajatuksistani. Koen, että olen sinut elämäni ja asioideni kanssa. Olen pyrkinyt pyytämään anteeksi niiltä, ketä olen loukannut. Ihmiset, joita rakastan, ovat siitä perillä. En halua kuolla, haluan elää, mutta koen olevani valmis, jos niin käy.

Marraskuussa kuolema on lähellä. Se ei ole huono asia, mutta väsyttää se. On levon aika, hiljaa olemisen aika. Rakastamisen aika. 



maanantai 21. marraskuuta 2016

Loma

Koska minulle on kertynyt tälle vuodelle 65 lomapäivää, niitä on riittänyt marraskuullekin. (Ja joulukuulle, lomailen senkin!) Mies lähti aamulla kuntoutusjaksolle ja me lomailemme Maissin kanssa kotona. Päivä on mitä täydellisin. Ilma on täydellinen. Fiilis huikea. (Ja tämä kaikki ilman ironiaa.)
En voi facebookissa hehkuttaa, kuinka paljon nautin kotona olemisesta kahdestaan Maissin kanssa tai siitä, ettei tarvitse väääntäytyä töihin edes pariksi päiväksi. Mies kokee, että olen onnellisin, kun hän ei ole paikalla. Minusta nyt vain on mukavaa olla välillä yksinkin. Olimme aamulla metsässä keräämässä sammalia ja jäkäliä. Söimme hyvää pastaa, ja sitten tein tunnin lenkin nukuttaessani Maissin vaunuihin. (Vähän tosin jo nolottaa nukuttaa häntä vaunuihin, lapsihan on kohta esikoululainen. Mutta tänään en välittänyt nolostella.) Ulkona on säätila, jota rakastan koko sydämestäni. Lämmin, kuiva tuuli, leuto syksyinen hämärä. Tulin sisään ja keitin kahvia, muistin kaapissa olevan vielä banaanikanelikakkua. Aion laiskotella sohvalla kirjan kanssa. Kun Maissi herää, touhutaan taas pihalla ja lämmitetään ulkosauna.

Onni on marraskuu ja rauha. Se, että on hetken aikaa sovussa koko maailman kanssa.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Naisten välisestä ystävyydestä

Tänään oli ihana päivä. Retkeilimme Maissin kanssa Helsinkiin ja tapasimme kaksi ihanaa naista brunssilla. Maissi oli tohkeissaan siitä, että pääsi mukaan Naisten Brunssille vaikka ei ihan ymmärtänytkään, että siellä vain syödään ja jutellaan eikä ole leikkipaikkaa.

Mietin ystäviäni, miljoonannen kerran. Muistoja heihin molempiin liittyen. Olemme olleet naapureita ja työtovereita tutustuessamme, kumpikin ihan helmiystävä. Molemmat ovat olleet ystäviäni ilossa ja surussa, iloinneet onnestani ja kannatelleet vaikeina aikoina. Kuvaavaa on, että kummallakaan ei ole lapsia ja silti Maissi oli tervetullut mukaan brunssille. Koska kummankin huumori on värikästä ja ilmaisemme asioita suhteellisen suoraan, tämä oli luultavasti myös viimeinen naisten brunssi hetkeen, minne Maissi voi osallistua. En halua hänen toistavan kaikkea puhuttua pian perhepäivähoitajalle.

Jos jotain toivon Maissin elämään tulevaisuudessa, se on ystävät. Tyttöystävät, joiden kanssa kasvaa naiseksi ja jakaa elämää vuodesta toiseen. Kaikesta selviää tässä elämässä, kunhan on ystäviä.


keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Marraskuu

On niin vahvasti marraskuu ja se on oikeastaan hyvä asia. Elän aika sovussa oman sisäisen marraskuuni kanssa. Sen kanssa pärjää, jos muistaa olla riittävän armollinen itselleen ja omalle elämälleen. Muistaa nukkua tarpeeksi, syödä paljon kasviksia ja liikkua sopivasti. Tehdä pakollisten asioiden lisäksi vain mahdollisimman mukavia asioita. Varjella hyggeä elämässään ja sydämessään.

Viime aikoina olen tehnyt siirtymää uudenlaiseen arkeen, joka alkaa, kun palaan kokoaika-työhön ja Maissi aloittaa päivähoidon. Uusi maailma odottaa meitä tammikuussa. Olen ollut kolme vuotta kotona, tosin viimeiset kaksi niistä tehnyt pari päivää viikossa töitä. Odotan muutosta pienellä jännityksellä ja hyvällä mielellä. Kaipaan sitä jo, samoin Maissi kaipaa pääsyä pois kotoa ja kaverisuhteisiin. Luultavasti ensimmäinen viikko töissä muuttaa mieleni tässä asiassa, mutta vielä on kiva elää harhassa. Aloitan uusissa tehtävissä vanhassa työpaikassa, ja olen innoissani siitä.

Marraskuu on perinteisesti ollut aikaa, jolloin tehdään henkistä kuolinsiivoa. Vanhat haamut ilmestyvät kummittelemaan mieleen ja elämään. Ottavat yhteyttä ja pölähtelevät esiin siellä täällä. Olen miettinyt paljon elämääni, tehtyjä valintoja ja omia tapojani toimia. Miksi tietyt asiat toistuvat omassa elämässä? Millaisia valintoja minun pitäisi tässä hetkessä tehdä? Millaisia asioita toivon tulevaisuudessani olevan? Mistä haaveilen? Uskallanko haaveilla? Olen lukenut vanhoja päiväkirjojani, ja todennut eläväni nyt elämää, josta olen aiemmin vain haaveillut. Lukemattoman mutkan ja kiemuran kautta olen nyt unelmassani, joka ei tietenkään läheltä katsottuna ole täydellistä onnea. Se on arkista onnea varjoineen. Silti on hyvä muistaa, että tätä minä halusin, tästä minä haaveilin. Puolisosta ja perheestä, kodista maalla, tästä työstä.

Unelmilla on uskomaton voima. Putoamisen ja kompastelunkin uhalla aion edelleen haaveilla. Jos tämän oli mahdollista tapahtua, ihan kaikki on mahdollista. Ihan kaikille. 

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Auringonkukat

Olen ollut valtavan kiireinen kirjallisen puuhastelun parissa, siksi olen joutunut säästämään kaikki sanani toisaalle. Tämä tarina on kuitenkin pakko jakaa.

Vietin ihanan viikonlopun vanhojen ystävieni seurassa. Yksi heistä pyörittää paikkaa, jossa paljon järjestetään muistotilaisuuksia. Eräs perhe oli viime viikolla tullut sopimaan äitinsä muistotilaisuuden yksityiskohdista. Äiti oli oli ollut malja elämälle-ihminen ja heille kovin rakas, kuollut pitkään sairastettuaan. Puoliso oli hätäillyt muistotilaisuuden kanssa, sillä kaunko auringonkukat vielä kukkivat? Vainaja oli rakastanut auringonkukkia. Leski näytti kuvaa vaimonsa kuolinpäivältä. Se oli elokuun kaunein päivä, jolloin auringonkukat aloittivat juuri kukkimisen. Hän oli istuttanut niitä kokonaisen pellon vaimolleen.

He pitävät auringonkukka-hautajaiset. Siinä on tyyliä. Siinä ja rakkaudessa, joka istuttaa auringonkukkia niitä rakastavalle kokonaisen pellon verran.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Koti

Tästä tuli niin hyvä! Hitsi kun olen ylpeä meistä, jotka jaksoimme kahdestaan ja kiukuttelematta kantaa sohvia edestakaisin ja tooooosi painavan lipaston myös kahdestaan vinttiin saakka. Koti näyttää nyt uudelta ja tosi viihtyisältä. Tänään järjestelin makuuhuoneemme uusiksi ja mies keksi loistoidean, jonka minä toteutin. Perjantaina minä keksin loistoidean, jonka mies toteutti. Kaikesta narinasta huolimatta me olemme oikeasti hyvä tiimi ja täydennämme toisiamme, se on mahtavaa.

Maissilla on nyt oma lipasto vaatteilleen, ja se toivottavasti helpottaa minun pyykkiahdistustani. Vihaan pyykin aiheuttamaa kaaosta ja ahtaita tiloja vaatesäilytykseen, loputonta uudelleen ja uudelleen järjestelyä. Makuuhuoneen fengshuita himmentää vielä kasa pahvilaatikoita, jotka ovat täynnä lähdössä olevaa tavaraa. Kiertoon, kiertoon! Vanha työkaveri tulee setvimään niistä mitä haluaa vauvalleen ja loput vien uffille.

Tänään vannon järjestyksen nimeen. Ehkä minusta on tulossa kunnon ihminen.

lauantai 13. elokuuta 2016

Huonekaluvalssia

Alkaa olla kohta fengshuit kohillaan. Meillä on koko viikko tehty huonekaluvalssia, joka alkoi siitä, että ulkomailla asuvat ystävät päättivät lopulta laittaa Suomen asuntonsa myyntiin. Meille tulee heidän jumalaisen ihana ja valtava sohvansa, jossa voisi asua, sekä kaunis kiinalainen lipasto. Muutakin olisi voinut tulla, ellei pieni talomme olisi jo ääriään myöten täynnä huonekaluja. Ja se on huonoa fengshuita se.

Ensin täytyi purkaa teinin huoneesta sänky ja viedä se varastoon. ( Varastoon, joka piti ensin siivota.) Sitten piti aikuisen nuoren huoneesta (lue nykyisestä leikkihuoneesta olohuoneen vieressä) purkaa hänen levitettävä sänkynsä ja koota se uudelleen teinin huoneeseen. (Tässä välissä siivosin teinin huoneen lattiasta kattoon enkä malta odottaa nähdä hänen ilmettään huomenna, kun hän tulee kotiin.)  Sen jälkeen päästiin siirtämään nykyinen sohva Kirjastoon, joka on siis entinen aikuisen nuoren ja nykyisen taaperon leikkihuone. Rakastan Kirjastoa! Tämä sohva tosin odottaa tässä siirtoa mökille (kunhan saan sinne sähköt ja remontin ja veneen). Olen kaivannut kotiimme nurkkausta, jossa saan lukea hetken rauhassa (lue: lukea blogeja ja surffailla atk:n internetissä). Nyt olohuoneemme on avara ja tyhjä ja siellä on vain tv-taso ja lasivitriini iittalalle. Tai on siellä perintökiikkutuoli, joka odottaa pääsyä varastoon samoin kuin kirjastosta toinen kiikkutuoli.

Minulla on ollut ärsyttävä suhtautuminen kotiimme jo jonkin aikaa. Rakastan tätä kotia ja kokko paikkaa, mutta jostain naurettavasta syystä kapinoin sillä, etten siivoa ja järjestä kuin pakon (vieraiden) edessä. Meillä on jatkuvasti hirveä kaaos, vaikka nautin äärettömästi siitä, että paikat ovat järjestyksessä ja kauniita. On tullut ehkä aika kasvaa aikuiseksi ja lopettaa kapinointi. Tämä järjestys on ihanaa.

tiistai 9. elokuuta 2016

Arjen paluu

Loma on taputeltu pakettiin ja ilahduttavan moni asia to do-listastani toteutui. Ihana loma ja ihana arki taas sen jälkeen. Tunnen oloni taas vahvemmaksi vietettyäni paljon aikaa ystävien seurassa. Perheen kanssa teimme kivan viikonloppureissun Tallinnaan. Olin ihan itse vuokrannut meille asunnon atk:n internetistä ja asunto oli mainio. Tosin teini väitti, että siellä kummitteli, mutta hän on välillä vähän outo. Yksi perheloman ihanuuksia oli viettää paljon aikaa myös kahdestaan teinin kanssa. Se on hämmentävän ihanaa. Hän on oikeasti hurmaava tyyppi ja olen onnekas saatuani hänet elämääni.

Maissin kanssa retkeilimme myös kahdestaan miehen seikkailtua maailmalla. Emme nukkuneet teltassa vaan salaäitini luona asuntovaunussa. Se oli huikeaa ja pelasti minut karavaanarielämältä. Jokaista rasahdusta seurasi Maissin kysymys: Mikä tuo oli? ja voin kertoa että rasahtelua riitti. Meitä hihitytti ihan hulluna. Kantaessani perunoita, tiskejä ja puhtaita astioita edestakaisin leirintäalueella mietin, että niillä muillakin ihmisillä on varmaan kotona ihan kivat keittiöt. Karavaanarit ovat kyllä ihan oma rotunsa, se on hienoa ja kiinnostavaa.

Hankoon pääsin omalle reissulle rakkaan Doriksen kanssa, se oli ihanaa. Tänä kesänä ystävyytemme täyttää 18 vuotta. Me tutustuimme toisiimme amk-opintojen pääsykokeissa. Meidät valittiin opintoihin ja meille suurin löytö siellä oli toinen toisemme. Ne opinnot eivät koskaan valmistuneet. Meillä alkaa olla jo aika aikuinen ystävyys ilman turhia mutkia ja kouheroita. Nyt kesän korkeanpaikan leirillä muistin taas sen ihanan piirteen, mitä hänessä rakastan. Hänelle voi sanoa ihan mitä vain, ilman että hän häkeltyy tai tuomitsee minua. Doris tuntee muumit ja Puolen hehtaarin metsän väen. Se on tosi arvokasta, olla lapsenmielinen mutta silti aikuinen. 

Viime viikonloppuna  teimme ensimmäisen oman reissun miehen kanssa sitten Maissin syntymän. Kävimme katsomassa Eppuja Tampereella ja mikä nostalgian aalto siitä nousi? Mihin kaikkeen Eput liittyvätkään meidän kummankin elämässä? Oli ihanaa, kertakaikkiaan. Töihin paluun aloitin eppujen biisin "Eihän tämän nyt näin pitänyt olla"-hengessä. Se on selvästi kaikkien lastenvalvojien suojelusbiisi.

Vein pesukoneen
Vein lastenrattaat
Kähmin lapset, koiran, auton
Sekä television
Ja aina kerron
Aikaan Pikku Kakkosen
Kun iltapalan kattaan
Kerron kuinka paha olet
Kuinka hyvä isi on
On sun varmasti paha olla
Mutta turha on yrittää
Ilman meitä hunningolla
Yrittää

Sillä vain isät lapsiaan rakastaa
Äidit kaiken vain lakastaa
Ei ne muista kukkia kastella
Tarpeeksi rakastella
Heti ovat oluella
Kun kääntää pään
Sinusta silti öisin unta nään
Lapsiani haluaisit tavata sä aina
Vastahan ne lainasit viime sunnuntaina
Näitte kirahvin ja apinan ja vielä valutit
Kyyneleitä lapseni kun kotiin talutit

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Hapeton tila

Ystävät olivat eilen käymässä, se oli ihanaa. He ajoivat 150 km suuntaansa päästäkseen meille iltakahville. Vanha ystävyys on niin arvokasta, unohdan tämän tunteen välillä. Minulla on ollut koko päivän olo, että olen taas puhjennut omaksi itsekseni. Että ystävien kanssa höpötellessä niitä näitä kuuntelee samalla omia ajatuksiaan ja puhuu kuin itselleen. Mieleen tulee sanonta, jonka mukaan ei tiedä mitä ajattelee asiasta, ennenkuin on jutellut siitä ystävänsä kanssa.

Minä kaipaan, kaipaan, kaipaan ystäviäni ja heidän seuraansa. Tuntuu välillä kuin olisin hapeton kala ilman omia ihmisiäni. Aikani kuluu niin pitkälle muiden ehdoilla. Ydinperheessäni, miehen ja Maissin kanssa olen vapaa ja oma itseni, mutta tässä ympäröivässä perhesysteemissämme sekä suhteessa lapsuuden perheeseeni olen vain varjo itsestäni. Se on surullista, enkä tiedä kuinka muuttaa sitä. Kukaan heistä tuskin haluaa enempää minua, varjonikin on jo aika värikäs. Aikuisikäni ystävät, nuo muutama kallisarvoinen aarre ihmiseksi, ne kenen kanssa olen kasvanut minuksi ovat osa mieleni maisemaa. Heidän seurassaan koko sieluni hengittää ja lepää, iloitsee ja ihmettelee.

Ensi viikolle on jo onneksi sovittu seuraava tapaaminen. Ajetaan Maissin kanssa heille kylään, mennään pitkälle lenkille ja jutellaan. Ja taas olen enemmän itseni oloinen.

Ennen kesälomia ei kannata tehdä suuria suunnitelmia ettei pety. Varsinkaan uusperhessä ei kannata odottaa yhtään mitään. Aion kaiken uhallakin tehdä to do listan lomalleni.

1. Hanki aikaa ystävien kanssa. Niin paljon kuin mahdollista! Omaa aikaa ja perheaikaa ystävien kanssa.
2. Kävele. Mieluiten se 20 000 askelta päivässä.
3. Elä omaa elämääsi, älä muiden.
4. Kitke rikkaruohoja. Paljon.
5. Mene Hankoon yöksi.
6. Syö paljon kalaa.
7. Tee mansikkakakku.
8. Lue edes yksi kirja. Mieluummin monta.
9. Mittaa kesämökillä kaikki mahdolliset pinnat ja ala suunnitella remonttia. Jo pelkkä suunnittelu tekee iloiseksi.
10. Nuku paljon.
11. Nuku teltassa Maissin kanssa.
12. Syö pihalla aina kun voit.
13. Juo kahvia ukona aina kun voit.
14. Hengitä. On kesä.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Siivet ja juuret

Olen seurannut viime ajat eri foorumeilta tuttavaperheen lähtöä purjehtimaan ympäri maailma. Eilen he nostivat purjeet ja ovat nyt liikkeellä. Perheen mummin fb-päivitys oli minusta liikuttava, sillä hän oli liittänyt siihen you tubesta Peppi Pitkätossun jäähyväislaulun. (Joka on minusta yhtäaikaa itkettävä ja toiveikas.) 

Menemättä yksityiskohtiin, tuon perheen mummi on yksi naisidoleistani tässä maailmassa. Hänessä on upea yhdistelmä älyä ja viitseliäisyyttä (hän viimeisteli väitöksensä eläkepäivillään), kauneudentajua ja lämpöä. Minusta ei ole sattumaa, että hänen lapsensa lähtee purjehtimaan perheensä kanssa maailman ympäri. Hän itse sanoo halunneensa antaa lapsilleen siivet ja juuret jotta he pärjäisivät, ja hyvän itseluottamuksen, joka kantaa niin iloissa ja pettymyksissäkin.

Ei ole helppoa olla hyvä äiti. (Ajattelee hän tässä, joka huutaa Maissille ja komentaa rumalla, kyllästyneellä äänellä.) Täydellinen äiti on mahdottomuus olla. Jokainen mokaa jossain. Mietin vastikään, että tässä elämässä olen ollut surkea vaimo, mutta lähes keskinkertainen äiti. Äiti-idolit ovat ihania peilejä omalle kasvulle äitinä. Tekee hyvää huomata niitä kohtia, joissa purjeet pitää nostaa ja tarttua toimeen. Ihailen kannustamista seikkailuun, oman polun kulkemiseen. Irti päästämistä, lupaa olla onnellinen, saattamista, auttamista. Läsnä olemista mutta ei tukahduttamista, omien unelmien elämistä. Maissi on vielä pieni ja tarvitsee paljon turvaa ja suojaa. Hän ehtii hetkessä kadota silmistä. Samalla kun yritän pitää häntä hengissä, opettelen itse myös luottamaan elämään ja varjelukseen. Maissi ei ole minun varassani yksin. Seikkaillaan yhdessä, kokeillaan asioita. Jonain päivänä hän seikkailee ilman minua. Minun tavoitteeni on, että hän uskaltaa tehdä niin, koska hänellä on siivet ja juuret, sekä luottamusta itseensä ja elämään.

Vaikka se tarkoittaisi, että minä olen rannalla ja laulan jäähyväislaulua. 

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Voi elämä

Jatkuvasti havahdun siihen, että elämä on hyvää juuri nyt. Satoi tai paistoi. Nyt ollaan elossa. Kuunnellaan omituisia countrybiisejä miehen hankkimasta bluetooth kaiuttimesta. Keitetään kahvia. Tanssitaan yhdessä kesken ruoanlaiton. Tehdään pitsaa grillissä. Uuvahdetaan tekemättömien töiden pitkästä listasta ja päätetään unohtaa ne kaikki. Halataan, suudellaan, ollaan sylissä. Nauretaan yhdessä tai itketään jollekin surullisen kauniille. Itketään kun sattuu, puhalletaan pipiä. Rakastetaan.

Uusi päivä, tämä päivä. Vain yksi päivä. Elämä on juuri tässä ja nyt. Olen onnellinen tänään. Se riittää.

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Rahaton ja ärsyttävä

Saako sanoa ääneen, että ihanaa kun viileni ja sai kaivaa villasukat jalkaan? Rakastan kesää sellaisena, että voi vaikuttaa omaan mukavuutensa lisäämällä vaatetta. Tämä viileys on suloista.

Olen vielä huomisen töissä ja sitten jään pienelle lomalle. Viikoksi tosin vain, mutta se tuntuu pitemmältä , kun lopettaa työviikkonsa jo tiistaina. Olen ärsyttävän rahaton taas, mies maksoi autoni korjauksen ja se lisää velkataakkaani  taas kilometrillä. Joudun jatkuvasti lainailemaan yhteiseltä talon menoihin tarkoitetulta tililtämme omiin menoihini ja visani on tapissa. Se ei estä minua kuitenkaan notkumasta Partioaitan nettisivulla ja vertailemasta telttoja. Aion ostaa uuden teltan, sillä reippailijahemuliäiti vie lapsen telttaretkelle, kun iskä lähtee omalle lomalle toiselle mantereelle. Lapsi sai onneksi mummilta kesälomarahaa, jonka aion sijoittaa ostamalla lapselle makuupussin. Eikö niin, että ylihintaisesti varusteltu on jo puoliksi tehty? Ja joo, marinani on kohtuutonta ottaen huomioon, että todellakin työskentelen vain kaksi päivää viikossa ja minulla on mies, joka pystyy maksamaan autoni korjauksen, silloin kun itse en pysty. Tilanne on täysin itse valittu ja meillä on ruokaa ja laskut ennemmin tai myöhemmin maksettuna, meiltä ei puutu mitään. Välillä vain rasittaa tämä pennin pyörittäminen, kyllästyttää. Ettei ole varaa hankkia vaikkapa silmälaseja ja nykyiset ovat vinot ja kuluneet linsseistä.

Meillä on seurustelun vakavoitumisesta asti ollut yhteinen tili, jonne maksamme saman summan kuukausittain ja josta maksamme yhteiset menot. Pystyn maksamaan oman osuuteni sinne ja lyhentämään vähän asuntolainaa, mutta siinä kaikki. Luultavasti mies maksaisi isomman osan kuluistamme jos pyytäisin, mutta se edellyttäisi suurempaa avoimuutta omasta rahankäytöstäni ja siihen en ole valmis. Meillä on erilainen suhtautumistapa rahaan ja sen käyttämiseen, enkä ole valmis olemaan tilivelvollinen omista menoistani. Olen kokeillut rehellisyyttä ja siitä syntyi valtava riita. Parasta siis pitää mölyt mahassaan ja olla tyytyväinen siihen mitä on. Aivan liian pian olen taas töissä täyspäiväisesti ja rahatilanteeni helpottaa. Tiedän pariskuntia, joilla yhteinen talous toimii mainiosti, siis ihan oikea yhteinen tili, jonne molempien palkka tulee. Meille tämä on toimiva ja mielestäni kuitenkin tasapuolinen systeemi. Vaikka tällä hetkellä olenkin vähän ahtaalla. Huomaan raha-asioissa varsinkin oman itsepäisyyteni ja ylpeyteni, halun säilyttää oma itsenäisyys ja päätösvalta pienissäkin asioissa. Sen se sitten maksaa.

No, valitsemani leirintäalue ei paljoa maksa. 11 euroa yö teltassa ja aamupalaa saa molemmille jo 7,5 eurolla. Siihen meillä on varaa kyllä ja siitä tulee Seikkailu.

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Uusi ikävuosi on alkanut

Heräsin jo neljän jälkeen tänään. Vanhuus ja aamuvirkeys tulivat ilmeisesti yhdessä yössä, sillä täytin eilen 43 vuotta. Syntymäpäivä, tuo vuoden paras päivä, oli taas ihana. Rakastan kaikkea, mikä syntymäpäivään liittyy. Onnentoivotuksia, viestejä, herkkuja, hassuttelua ja pientä juhlintaa. Kuopus minussa rakastaa olla huomion keskipisteenä. En kärsi ikäkriisistä, sillä minusta on mahtavaa olla elossa. Jokainen vuosi tarkoittaa, että olen taas saanut elää yhden lisää.

Jokin aika sitten avasin pahvilaatikon, jonka olin visusti teipannut kiinni ja piilottanut vintille. Laatikon täynnä vanhoja päiväkirjoja, lapsuudesta asti kirjoitettuja. Olen lueskellut niitä sieltä täältä, peläten myötähäpeän vyöryä, jonka ne nostattavat. Hassua kuitenkin on ollut, että vaikka tietyt kohdat herättävät hilpeyttä, huomaan myös syvää lempeyttä omaa vanhaa itseään kohtaan. Vaikka toimisin nyt eri tavoin monen asian suhteen nykyisellä elämänkokemuksella, olen siellä kuitenkin sama minä. Minä, joka pohtii, minne suuntaan on matkalla ja mitä elämä tuo tullessaan. Olisi helpottavaa voida sanoa, että hyvin se menee. Luota elämään. Vaikka mitä ihanaa on edessäpäin. Lohdullista on myös ollut lukea kahdenkymmenen vuoden takaa ihmisistä, jotka silloin olivat minulle tärkeitä. Edelleen ne samat ihmiset ovat elämässäni, tavalla tai toisella omalla paikallaan. Vaikka kaikki ei ole mennyt aina kuten toivoin, siinä he ovat edelleen. Olemme saaneet rakastaa ja elää, välillä etäämmältä, mutta yhdessä ja samaan suuntaan. Se antaa minulle vahvan tunteen siitä, että on ihmisiä, jotka on tarkoitettu elämään yhdessä, jakamaan oman polkunsa toisen kanssa. Ettei kannata niin tiukasti pitää kiinni, tai lukita toiveitaan tiettyyn muotoon. Voi olla, että joku ihminen on sinulle jotain muuta, kuin toivoit. Silti hän on siinä, ja pysyy. Koska hänen kuuluu olla elämässäsi ja sinun hänen.

Tänään on ollut huikaisevan kaunis aamu. Eilisen ukkosen jäljiltä maailma on kostea ja raikas ja peltojen yllä hiippaili sumu. Aurinko leikki puutarhassa ja kuljin kuvaamassa kissat jaloissa puskien. Mies ja tytär nukkuivat vinttikamarissa ja olin niin onnellinen, että sydän oli haljeta.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Lainsuojaton majani

Eilen tuli postissa hassu kirje. Olin unohtanut lainhuudattaa yhden kiinteistöistäni. Whaaat?

Kirjeen mukaan olen saanut lahjaksi kiinteistön. Muisti palailee pätkittäin. Pari vuotta sitten vanhempani tekivät minulle lahjakirjan kesämökistä, joka on saaressa. En silloin halunnut ottaa sitä vastaan, koska veljeni välit vanhempiini olivat eronsa vuoksi katkenneet ja tilanne oli muutenkin hankala. Sovittiin, että haudataan paperit jonnekin odottelemaan aikaa parempaa. Kaupanvahvistaja ei ollut kuunnellut mitä asiasta sovimme, vaan oli ilmeisesti vienyt asian eteenpäin. Nyt minun nimissäni on lainhuudattamaton mökki merellä.

Isän mielestä mökin voi myydä, sitten kun haluan. Se on ränsistynyt käytön puutteessa, vaatimaton ja vailla vettä ja sähköä. Sen kuntoon laittaminen ja esimerkiksi sähköjen vetäminen maksaisi, samoin paremman veneen hankkiminen. Minulla on vene, jonka ärhäkkä 5-heppainen moottori on hankittu minun lapsilisilläni kultaisella 80-luvulla. Mökille on minun arjestani 500 kilometriä plus ikuisuus veneellä, jonka perässä on sähkövatkain. Ja sitten taas toisaalta, jos asian ajattelee toisinpäin. Maailmassa on äkkiä merimaisema ja kivikkoinen ranta, joka minun. Pieni sauna, jonka lempeän suolaiset löylyt ovat minua varten. Pieni mökki, jonne voi tehdä pesän ja retkipaikan minulle ja perheelleni. Entä jos vetäisi sinne sähköt tai aurinkopaneelin? Entä jos hankkisi kajakit koko perheelle ja meloisi ja retkeilisi siellä (haloo, reippailija-hemuli-äiti puhelimessa) ? Miehen saa sinne, mikäli telkkari näkyy ja grilli pöhisee. Mökki on oikeastaan aika täydellinen meille, jotka asumme maalla. Siellä ei ole nurmikkoa, mutta siellä on jotain mitä äärettömästi kaipaan. Meri.

Taidan tietää mitä teen.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Ainoa vaihtoehto

Lapsen hengitys itkuhälyttimessä, aurinkoinen sunnuntai. Ystävän auto lähti juuri pihasta. Olen onnellinen ja kiitollinen, mutta ohimoissa pakottaa väsymys, joka ei tunnu lähtevän nukkumalla. Eikä varsinkaan, ellei nuku.

Olen koko viikon askarrellut ravintolapäivää varten, jonka saldo yhteiseen kuoron matkakassaan oli harmittavan pieni. Se kaikki väistyi eilen kuitenkin, kun mies viesti lapsen loukanneen itsensä trampalla. Lopputulos illan päivystysreissusta oli "ei murtumia, aivotärähdys". Herättelimme yöllä muutamaan kertaan, nukuimme itse minkä pystyimme. Tänään hän on ollut jo oma itsensä, välillä itkenyt kipeää kättä, mutta halunnut jo takaisin hyppimään. (Juu ei pariin päivään kiitos. Ja iskällä tramppakielto.)

Kotiin ajaessani eilen mietin, etten selviä tästä elämästä, jos menetän Maissin. Vaikka tiedänkin selviäväni. Ihminen selviää kaikesta, kunnes kuolee. Kuinka tyylikkäästi tai hyvällä lopputuloksella selviää, se on eri asia. Mutta menettämisen kauheus aukeni minulle taas uudella tavalla. Miksi tästä ei varoitettu äitiysneuvolassa? Ei sanaakaan leirikirjeessä? Vai enkö vain ymmärtänyt lukemaani?

Rakkauden hinta on hirvittävä. Silti se on ainoa vaihtoehto.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Unelmat ja haaveet

Kuuntelin aamulla yle arenasta haastattelua tuttavaperheestä, joka on lähdössä kuudeksi vuodeksi purjehtimaan. Heillä on pienet lapset, jotka tulevat käymään koulua purjeveneessä. He ovat suunnitelleet tätä jo pitkään, unelma on realistinen ja heille mahdollinen toteuttaa, ja he ovat varautuneet kaikkiin mahdollisiin riskeihin, mihin elämässä voi varautua. He ovat fiksuja ihmisiä, eiävt mitään tasapainottomia haaveilijoita. Jos joku selviää kuudesta vuodesta purjeveneessä, he selviävät. Mutta joo, tietysti mitä vain voi tapahtua. Niin voi kuivalla maallakin käydä.

Jäin pohtimaan kysymyksiä, joita kuuntelijat esittivät. Kuten miten lasten kaverisuhteille käy ja mitä jos tulee myrskyjä, merirosvoja jne. Hyviää ja perusteltuja kysymyksiä, joihin heillä oli mietityt vastaukset. He tuskin pohtivat asioita ensimmäistä kertaa. On helppoa arvostella toisten ratkaisuja, kyseenalaistaa valintoja silloin, kun ne ovat toisenlaisia kuin omani. Voi kritisoida lapsen viemistä turvallisesta luokkayhteisöstä kotikouluun purjehtimaan maailman meriä. Kyllähän tämä normatiivinen 8-16 elämä räntäsateisessa lamaSuomessa keskellä vihapuhetta on lapselle turvallisempi ympäristö, kuin olla purjeveneessä oman perheensä kanssa. Joskus mietin, että asioita täytyy kyseenalaistaa vain, koska joku toimii eri tavalla kuin minä rohkenen toimia.

En uskaltaisi lähteä purjehtimaan maailman ympäri, koska en osaa purjehtia. Rakastan ja pelkään merta, ja ajatuskin on minusta kammottava. Mutta se, että he toteuttavat unelmansa, on minusta huikeaa. Se saa miettimään, mitä minä haluaisin tehdä? Miten me voimme perheenä toteuttaa omia unelmiamme? Mitä ne ovat, meidän ja minun näköiset unelmat ja haaveet?

Minulla on yksi, vähän simppeli haave. Se on oikeastaan aika helppo toteuttaakin, mutta silti usein unohdan sen. Haluaisin olla ulkoileva äiti, sellainen reippailija-hemuli. Äiti, joka vaeltaa, on yötä teltassa, laittaa ruokaa ulkona, retkeilee. Minä osaan sen kaiken, suunnistusta lukuunottamatta. Sitäkin haluaisin, mutta kohdallani se on jo liioittelua. Olin päättänyt jo eilen, että tänään menemme metsäretkelle. Maissi haluaisi metsään vaikka joka päivä, mutta hänen vanhempansa ovat liian laiskoja viemään häntä. Ei tänään. Tein ruokatermokseen keiton ja pakkasin muuta evästä ja teimme lounasretken läheiseen metsään. Kävelimme luultavasti muutaman kilometrin kaikkiaan, mikä on tosi hyvin kaksivuotiaalle. Metsäretken jälkeen kävelimme vielä katsomaan naapurin lehmiä. Olin unohtanut pakata itselleni kahvia, mutta olin tosi reipas enkä marissut siitä lainkaan. Istuimme aurinkoisella kalliolla, söimme jauhelihakeittoa ja Maissi oli tohkeissaan siitä, että syömme ulkona metsässä. Minun haaveeni on jaksaa, lähteä ulos, seikkailla vähän. Olla hassu. Uskaltaa. Viitsiä ylittää oma laiskuus. Uskaltaa unelmoida.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Johtopäätöksiä

Viime päivinä on tapahtunut järkyttäviä asioita, sellaisia, jotka mullistavat kaiken hetkeksi. Kerroinkin jo traumaattisesta omaishoitajakokeilustani, mutta en osannut kirjoittaa auki sitä pohdintaa riippuvuuksista, mikä sitä seurasi. Äitini suku on erittäin addiktiivista heimoa, täysin toista kuin isän puoleinen sukuni. Äidin sisarukset ovat massiivisen lihavia, siis lihavia tavalla, joka vie ihmisen pyörätuoliin ja liikuntakyvyttömäksi. Heillä on myös päihde- ja lääkeriippuvuksia. Luen itseni valitettavasti näiltä osin tähän heimoon, niin mielelläni kuin olisinkin valioesimerkki isäni suvusta. Jään koukkuun ihan kaikkeen. Päihderiippuvuuteni kanssa olen elänyt raittiina yli 15 vuotta, mikä on ilahduttavaa. Lääkkeitä vältän viimeiseen asti. Ostamishimoni ajaa minut ajoittain rahavaikeuksiin ja syömishäiriöni heilauttelee painoani ja itsetuntoani. Ärsyttävin riippuvuuteni on tällä hetkellä sokeririippuvuus; uskon, että osa syömishäröilystäni selittyy sillä. Tunnen itseni ja tiedän, että minulle helposti käy niin, varsinkin paineen alla. Kaikki nautintoa tuottava voi aiheuttaa riippuvuuden ja asioita täytyy seurailla. Tämä siis alustuksena sille, että seuratessani muutaman päivän ajan äitini selkärangatonta toimintaa suhteessaan lääkkeisiin ja viinaan, päätin, että nyt riittää. Tulee muutos.

Tämän ajatuksen olin siis jo ajatellut, kun isän puolen suvusta tuli suru-uutinen. Alle 50-vuotias serkkuni kuoli yllättäen kesken liikuntaharrastuksen, ilmeisesti sydänkohtaukseen. Isän puolella on vahva sydänsairausperimä. Hän oli kultainen, kiltti ihminen. Hänen menetyksensä on suuri, paitsi perheelleen, myös meille sukulaisille.

Riski sydänsairauteen yhdistettynä riskiin lihoa liikuntakyvyttömäksi sai minut päättämään, että makea elämä saa riittää. Eilisestä alkaen olen syönyt terveellisemmin, jatkossa jätän herkut juhlahetkiin ja poikkeustilanteisiin, en arkilohduksi. Keksin tikusta asiaa, että voin liikkua ja touhuta. Jokaisena päivänä aion keksiä jotain liikunnallista tekemistä Maissin kanssa, ellei muuta, niin pihatöitä. Jaksan ja viitsin, koska voin. En halua jäädä oman laiskuuteni ja riippuvuuksieni vangiksi. Ihmisellä voi olla erilaisia riskejä ja alttiuksia asioille, mutta kyllä niihin voi myös omalla tahdolla vaikuttaa. En pelkää kuolemaa, mutta haluan kovasti elää ja olla Maissin äiti vielä pitkään. Terve ja hyväkuntoinen äiti ja vaimo.

Koska elämä on kaiken keskelläkin, surun ja huolen alla, niin kaunista ja hyvää.

Äitienpäivä

Äitienpäivä, tuo jokavuotinen karikkoni, on taas tältä vuodelta ohi. Koska  äitienpäivää edeltävät  päivät olivat  kamalia, itse äitienpäivä oli aika kiva. Ajoimme torstaina kotiseudulle kahdestaan Maissin kanssa. Pieni reissuhiireni on ihan huippukiva matkakumppani, hän jaksaa istua paikoillaan ihan käsittämättömän hienosti ja on reipas ja positiivinen. 500 km 2-vuotiaan kanssa, joka nukkui vain puolisen tuntia koko matkasta. Silti ilman huutoa tai kiukkua mentiin.

Olimme ehtineet olla pari tuntia perillä, kun tajusin, että isä on tosi huonossa kunnossa. Hänellä oli kova kuume ja hän yski verta. Koko viikon hän oli väittänyt olevansa vähän flunssainen. Soitin hänelle ambulanssin, äidin siskon kotimieheksi ja ajoimme Maissin kanssa päivystykseen. Isä jäi lopulta sairaalaan keuhkokuumeessa ja sydän vajaatoiminnassa. Palasimme kotiin ja yllättäen huomasin päätyneeni äidin omaishoitajaksi.

Äitini on aika haasteellinen. Noin lievästi sanottuna. Hänen kärsivällisyytensä on heikompi kuin Maissin. Hän on vahvasti riippuvainen Oxepamista ja ryypyistään. Hänen mielestään on ihan ok käydä vessatuolilla eikä edes yrittää mennä  vessaan, sillä joku muu tyhjentää hänen vessaämpärinsä. Hänestä on kohtuullista juoksuttaa muita ihmisiä jatkuvasti. Nuo muutama päivä olivat silmiä avaava kokemus. Tajusin, että äiti tappaa isän juoksuttamalla eikä tunne asiasta syyllisyyttä. Muistin kylmyyden ja kovuuden, minkä kanssa olen kasvanut. Ymmärsin, että vuosikymmenten riippuvuus päihteistä ja lääkkeistä on vienyt lopunkin empatian, jos sellaista koskaan oli ollut.

Lauantaiksi olin saanut hänelle paikan vanhainkodista. Olin pessyt hänen vaatteensa ja pakannut hänen tavaransa. Tilasin invataksin ja ajoin perässä tavaroiden kanssa, Maissi meni hetkeksi veljeni luokse. Äiti sai huoneensa ja jätin hänet sinne asettumaan taloksi. Tunsin valtavaa helpotusta. Ajoin kotiin hautausmaan kautta ja laitoin isän vanhempien haudalle orvokit. Kotona yritin siivota talon siihen kuntoon, että isä pystyy palaamaan rauhassa kun on toipunut.

Lopulta pääsimme liikkeelle ja kävimme vielä sairaalassa katsomassa isää ja viemässä hänelle vaatteet kotiinpääsyä varten. Ensimmäistä kertaa jätin taakseni tyhjän talon, kun lähdin. Ajoimme McDonaldsin kautta ja haimme juustohampurilaiset, Maissille smoothien ja minulle laten. Hamppi ja mooti, hän hihkui silmät loistaen. Tämä se on elämää, autoretkiä, seikkailuja, eväsretkiä! Ajoimme muutaman tunnin ja menimme kylään salaäitini luokse, joka on ollut elämässäni vuodesta 1994 asti. Hänellä on ihana kesäpaikka asuntovaunualueella, ja Maissin mielestä se oli "ihna pieni koti". Hän on Maissille lisämummi ja minulle ainoa ja paras äitini. Hän on hauska, kultainen, älykäs ja ihana ihminen. Hän oli kutonut minulle suloiset ruususukat ja hemmotteli Maissia. Hän oli hakenut leipää mistä pidän ja tehnyt iltapalaa. Joimme kahvia hänen ihnassa asuntovaunussaan ja hänen läsnäolonsa oli hunajaa kipeälle sielulleni. Hän suukotteli ja halaili Maissia uudestaan ja uudestaan ja ihasteli äitienpäivälahjaansa. (Äiti ei halunnut avata omaansa eikä kuulemma halua minulta mitään.) On ihmisiä, joiden lähellä ja rakkaudessa lepää kuin lämpimällä kalliolla elokuun iltapäivässä. Salaäitini on sellainen ihminen.

Ajoimme kotiin herätäksemme äitienpäivään. Mies oli ostanut ihania lahjoja ja kukkia minulle, toi aamukahvin sänkyyn. Kahvittelimme äitienpäiväkahvit yhdessä miehen suvun kanssa puutarhassa. Maissi hyppeli trampalla isoveljensä kanssa ja huusi jatkuvasti äitiä. "Äitii, mammaa, emoo!" hän huutsi ja nauroi. "Minä mamman pulu." Illalla kävimme vielä  syömässä ja kotimatkalla teinityttö soitti ja toivotti hyvää äitienpäivää. Siinä kohti ajattelin, että onneni oli ylitsevuotavainen. Uusperheessä ei kannata odottaa mitään. Mutta odottamatta saa käsittämättömän hienoja lahjoja.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Suurin on Rakkaus

Olin tänään laulamassa kuorokaverin vihkimisessä, aika pysäyttävissä häissä. Kuorokaverin puoliso kuolee lähiaikoina, hän sairastaa syöpää ja ja hoidot on lopetettu. Vielä kun mahdollista, he olivat halunneet rekisteröidä parisuhteensa ja pyysivät kuorolaisia laulamaan toimitukseen. Meitä oli muutama keskellä arkipäivää päässyt paikalle ja ajattelin, että olimme onnekkaita saadessamme jakaa heidän hetkensä. Lauloimme Cohenin Hallelujahin, joka on yksi lempilauluistani. Se laulettiin myös meidän häissämme. Laulun sanoista on pari erilaista versiota ja tämän päiväinen versio ei ollut niistä mikään. Tilanne oli aika koskettava ja solisti unohti sanat täysin ja lauloi jotain sinne päin. Oma suosikkikohtani on tuo allaoleva.


Well, baby, I've been here before.
I've seen this room, and I've walked this floor.
I used to live alone before I knew you.
But I've seen your flag on the marble arch,
And love is not a victory march,
It's a cold and it is a broken Hallelujah
Hallelujah, Hallelujah
Hallelujah, Hallelujah

Well, there was a time when you'd let me know
What's really going on below,
But now you never show that to me, do you?
But remember when I moved in you,
And the Holy Ghost was moving too,
And every breath we drew was Hallelujah
                                                              Hallelujah, Hallelujah
                                                              Hallelujah, Hallelujah

Kun luen ja kuulen tuon kohdan, muistan oman yksinäisyyteni syvyyden. Muistan ilon toisen löytämisestä, yhteisestä halusta ja jakamisesta. Tunteesta, kun läheisyys on kuin rukousta.  Mietin vihkiparia ja sitä, mitä kohti he ovat matkalla. Millaista on mennä naimisiin tietäen, että onni on lyhyt? Ettei tule pumpulihäitä tai vuosipäiviä? Ja silti antaa itsensä toiselle, sitoa oma kohtalonsa toisen käsiin. Tänään myös ensimmäistä kertaa todella käsitin sen epäoikeudenmukaisuuden, ettei homoseksuaalina kristittynä voi mennä naimisiin kirkossa. Olin täysin heteronormatiivisesti kuvitellut kuorokaverin puolison olevan eri sukupuolta. Sillä ei ollut minulle mitään merkitystä sinänsä, mutta minua huvitti oma jäykkä tapani ajatella ja olettaa asioita. Olin vain ihmetellyt mielessäni, miksi kristitty pariskunta menee naimisiin maistraatissa eikä kirkossa. No siksi. Surin heidän puolestaan sitä, ettei kaavaan kuulunut siunauksia, esirukousta ja kaikkea sitä, mitä kristilliseen vihkimiseen kuuluu. Siunasin heitä mielessäni, kuten me kaikki.

torstai 28. huhtikuuta 2016

Little miss sunshine

Little miss sunshine oli tänään "lulu". Hänessä on paljon draamaa ja suuria tunteita. "Olen lulu, ikkee" hän tiedottaa siltä varalta, ettei joku olisi huomannut. Mahtavaa on huomata, kuinka hänen tunteenpurkauksensa ovat yhteydessä matalaan verensokeriin. Kun hänet saa syömään, ei ole enää ollenkaan niin lulu. Alan oppia jotain ennakoimisesta lapsen kanssa.

Heräsimme tänään aikaisin, viedäksemme teinin kouluun. Maissi ei ehtinyt syödä puuroa ennen lähtöä, eikä se maistunut hänelle kotiinpaluun jälkeenkään. Meidän piti mennä kaupungille leikkipuistoon johonkin perhekahvilaan, joka on torstaisin. Kerroin ehdoksi puolikkaan puuroannoksen syömisen, muuten ei mennä. Ei menty. Kiitin viisauttani siinä vaiheessa, kun draamakuningatar nyyhki luluaan pihalla, ei halunnut sisälle eikä ulos, ei leikkiä eikä haravoida, ei syödä eikä tehdä muuta kuin maata äksänä. Ne x-lähdöt julkisista tapahtumista koen jotenkin noloina. En tiedä osaatteko te muut suhtautua niihin fiksummin kuin minä. Ajattelen, että koska olen lastensuojelussa töissä, minun lapseni pitäisi osata käyttäytyä jotenkin muutenkin kuin vain raivopäisenä apinana? Että minulla pitäisi aikuisena olla jotain kykyä kasvatukseen ( myöskin edellisenä ammattinani kasvatuksen puolelta) ja lapsen ohjaamiseen. Olen viime aikoina pyrkinyt panostamaan juurikin tähän ennakoimiseen, sen hahmottamiseen miten lapseni reagoi väsyessään, jonkun kivan jutun päättyessä tai ollessaan nälkäinen. Joskus ennakointi auttaa, asioiden selittäminen etukäteen ja se, että on evästä taskussa. Ja silloin kuin ei auta, minä vain kannan hänet autoon.

Miksiköhän sillä on mitään väliä, mitä muut ajattelevat? En koe olevani herkkä toisten mielipiteille noin yleensä. Vanhemmuus on jotenkin arempi asia, kuin vaikka oma tapa tehdä työtä tai oman persoonan ärsyttävyydet. Toisaalta en edes usko, että kukaan jaksaa kovasti mitään ajatella. Itse toivon aina mielessäni voimia ja jaksamista, jos joku joutuu vaikka kaupassa käymään tahtojen taistelun uhmaikäisen kanssa. Tunnen empatiaa, en ylemmyyttä. Toisaalta se on myös lohdullista nähdä, että muutkin vääntävät. Kaikki vääntävät jossain asiassa. Vanhemmuudesta ei taida selvitä läpi tennarit likaantumatta. Tai sitten on ollut jossain ihan väärässä paikassa.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Tykkään susta niin että halkeen

Tänään herättiin typyn kanssa vasta ennen kello yhdeksää. Hän kömpi kainalooni ja sanoi "moi äiti", omalla hyväntuulisella tavallaan. Voiko päivä paremmin alkaa? Köllöttelemme aina hetken heräämisen jälkeen, juttelemme unista ja päivän asioista. Vielä ei ole kiire nousta ja lähteä.

Aamupalan jälkeen lähdimme kauppaan ja asioille. Maissi on ihana lapsi siitä, että hän on peruspositiivinen ja ilahtuu pienistä asioista. Kivaa, hän huutaa kun lähdetään kauppaan. Hänen mielestään se on retki, minne lähdetään autolla. Bussi on ilahduttava näky moottoritiellä. Kaunni imma, hän sanoo näinä räntäisinäkin päivinä, kun tuulee niin, että tukka lähtee päästä. Eilen hän sai riemukohtauksen kun tulin töistä ja sanoin, etten mene enää tällä viikolla töihin. Hypimme piirissä pelkästä ilosta. Tänään hän kertoi hänelläkin olevan papaapäivä, kun minä en mene töihin.

Rakastan hänen iloaan ja huumorintajuaan. Hänellä on selvä komiikantaju ja hän ymmärtää huvittavien asioiden merkityksen. Hän kiukkuaa ja raivoaa tietysti, ja on vanhempiensa ikään nähden välillä hermostuttava touhupeppu, mutta suurimman osan ajasta hän on iloinen höpöttäjä. Tänään kaupassa oma komiikan tajuni oli koetuksilla, kun menin heti prisman porttien sisäpuolella ostamaan hänelle vappupallon ja teinitytölle ison skootterin mallisen pallon. Ne sai tosi kätevästi kiinni kärryyn, mistä ne hulmusivat koko ostoskierroksen ajan kaikkien tiellä. Minua alkoi naurattaa ihan hulluna, kun tajusin miten hölmöltä näytin. Ostoskärry pursusi vaippoja, perunoita, maitoja, foliovuokia, vappupalloja ja kaksivuotiasta, joka huusi kurkku suorana äitiä, jos hävisin hetkeksi näkyvistä. On päiviä, jolloin olen kyllä oman elämäni komedienne, ihan tahtomattanikin.

Eräs ystäväni oli facessa kysellyt kavereiltaan, mistä he haaveilevat. Kaverit kirjoittivat kivoja ja hauskoja haaveita. Ajattelen, että haaveet ja unelmat kertovat meistä valtavasti. Kevyinä, hassuina, koskettavina tai syvinä ne kertovat jotain olennaista. Yritin keksiä jonkun painokelpoisen haaveen hänelle jaettavaksi, mutta en halunnut jakaa niistä yhtään. Jos sanon miten ajattelen, että olen toteuttanut tai saanut suurimman osan ikiaikaisista haaveistani, se kuulostaa leuhkimiselta. Niin se kuitenkin on. Elämäni suurin haave on ollut oma lapsi, saada olla äiti. Sitä edeltävä haave saada itselle äiti on toteutunut siltä osin, että minun elämässäni on monia äitihahmoja ja nyt ensimmäistä kertaa elän äitisuhteessa, vaikka itse olenkin se äiti. Kun olen äiti Maissille, olen sitä myös itselleni. Kuulostaa tylyltä, mutta äiditön ihminen haaveilee aika perusjutuista, siitä, että on jollekin ehdottoman rakas. Että on ihmisiä, jotka rakastavat minua aina. No matter what.

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Vapauden kutsu

Tänään haaveilin molin sivuilla kovapalkkaisista töistä, joiden vuoksi joutuisin muuttamaan Helsinkiin. Sitten haaveilin ulkomaankomennuksista, minne lähdettäisiin koko perhe. Miettikää, enää kolme ja puoli vuotta ja meitsi elää ydinperheessä? Kun laskee asian noin, ei yhdet rippijuhlat juuri purista. Minä olen elänyt aikaa, jolloin laskuri näytti 13 vuotta vapauteen. Kolme ja puoli vuotta on ihan hiton paljon vähemmän. Freeeeedooooooommm.....

Tämä uusperhevalitukseni ja samanaikainen ydinperheylistykseni on nyt luonteeltaan julistavaa ja kasvatuksellista, sillä vaikka avioero voi tuntua hyvältä ratkaisulta ja voi kuvitella, että uusperhe-elämä siitä sitten vaan lunkisti lähtee sujumaan, niin kuulkaa kyllä on myös toisenlaisia vaihtoehtoja. Ellei vaitiolovelvollisuuteni minua ankarasti velvoittaisi, niin kertoisin kyllä millaisia pölkkypäitä tässä maailmassa on ja lisääntyy. Voin kuitenkin ehkä ohjeistaa joillakin vaaran merkeillä, mihin kannattaa kiinnittää huomiota, ennen kuin lähtee uusperhettä rakentamaan.

1. Uusi onni kertoo jo ekoilla treffeillä ex-puolisonsa oleva rahanahne narsisti. (Se voi pitää paikkaansa, mutta normaali ihminen tajuaa, miltä se kuulostaa ja kertoo vasta, kuin oikeasti on sen aika.)
2. Uusi onni ei ole sovussa lastensa vanhemman ja tämän mahdollisen puolison kanssa. He eivät pysty sopimaan mistään käytännön asiasta asiallisesti tai olemaan samassa paikassa ilman helvetillistä hulabaloota. (Tämä saattaa johtua siitä, että ex-puoliso on rahanahne narsisti, mutta todennäköisempää on, että he ovat molemmat rajattomia sekopäitä, jotka eivät ole vielä selvinneet erostaan.)
3. Uusi onni tai hänen ex-puolisonsa on rahanahne narsisti. Luultavasti huomaat tämän myöhemmin kuin ennemmin, mutta ei ole liian myöhäistä. Run Forrest run!

Mietin taas tänään töissä, että olisi niille kylteille käyttöä. Niistä voisi tehdä myös palautekortit tapaamisille. "Kuule, tämä meni musta nyt niin hyvin, että sanoisin sulle että lopeta tuo vinkuminen, tai et ikinä enää saa seksiä. Keneltäkään. Ikinä. Pikkumaisuus on kuule kaikkein epäseksikkäintä tässä maailmassa. " Ja sitten taas kyllä olisi käyttöä sille paikallinen lastenvalvoja suosittelee-badgellekin, minkä saisi liitettyä suoraan profiilikuvaansa nettideittisivustolle. Koska on niitäkin, se on ihanaa. Sellaisia kunnollisia isiä ja äitejä, jotka toivovat ex-puolisolle hyvää ja kaikkea kohtuullista ja miettivät vaan, että miten tästä nyt kaikki parhaiten selviäisi ja miten lasten olisi parasta. Suosittelen <3

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Note to self

Jatkan edellisen motkotukseni rauhoituttua saman aiheen pohdintaa. Joka on lukenut minun blogiani hamassa menneisyydessä, tietää, että on ollut monenlaista alamäkeä ja suonsilmää tällä rintamalla. Siihen nähden en voi todellisuudessa valittaa eläväni minkäänlaisessa uusperhehelvetissä. Teini on kultainen ja ihana, ei ollenkaan normiteini. Hänen äitinsä on saavuttanut jonkinlaisen henkisen tasapainon,  eikä teinin isä ole enää hänen ensimmäinen mieleen tuleva riitakumppani. Vuosiin asioita ei ole enää käsitelty oikeudessa ja voi sanoa asioiden sujuvan hyvin, vanhemmat soittelevat toisilleen tarvittaessa ja tarkistavat tilanteen, kuten teinin kanssa pitääkin. He ovat löytäneet oman tapansa olla yhteistyössä vanhempina ja olen siitä tosi iloinen.

Tämä kaikki olisi täydellistä, ellei  minua olisi. Jostain syystä olen kivenä teinin äidin kengässä ja huomaan sen tällaisissa tilanteissa. Minun läsnäoloni on liikaa eikä minun toivota osallistuvan oikein mihinkään. Läheskään aina en osallistukaan. Itse ajattelen, että meillä voisi olla paljon yhteistä, vaikka emme olisikaan ystäviä. Rakastamme samaa teini-ikäistä tyttöä, joka on meidän kummankin lapsen isosisko. Minun rakkauteni hänen lapseensa on kuitenkin jollain tavalla ei-toivottua, vaikka onkin selvää, että minun kuuluu kohdella tytärtä rakastavasti ja hyvin. On itsestäänselvyys, että toimin kuin hyvä vanhempi, mutta samalla minulla ei ole lupa olla minkäänlainen vanhempi. Näin koen. Teinin äiti on ollut aikanaan minun paikallani, miehen esikoisen uusvanhempana ja se ei mennyt kovinkaan hyvin. Nuori mies ei siedä teiniä edelleenkään siitä syystä, että tämä muistuttaa ulkoisesti äitiään, vaikka palvookin Maissia. Nuorisolla ei ole toistensa puhelinnumeroa eivätkä he ole toistensa fb-kavereita. Se on surullista. Näin ollen ihan itsestäänselvää se rakkauden osoittaminen ilman minkäänlaista asemaa ei pitäisi olla.

Mitä siis teen? Kuten aina, keskityn omiin asioihini. Elän omaa elämääni. Rakastan teiniä siten miten rakastan joka tapauksessa, mutta muistan olla odottamatta mitään. Muistan luopua kaikesta suorittamisesta, sillä se luo vain puitteet katkeroitumiselle. Annan itsestäni ja ajastani iloisesti, en odottaen mitään takaisin. Annan tilaa. En puutu vanhempien ratkaisuihin tai kasvatukseen. Se on helpottavaa, kunhan vain muistaisin sen. Täytyy tehdä siitä iso muistilappu.

Edit. Tuli mieleeni sellainenkin vaihtoehto, että ehkä minä olen vain teinin äidin mielestä hiton ärsyttävä ja ikävä ihminen? Siis sellainen blaah, boring ja so last season yhdessä pulleassa ja tyylittömästi puetussa paketissa? Mutta sitten tajusin, että ei. Ei se siitä voi johtua. Vaikka olenkin kaikkea tuota edellä mainittua, minä olen silti ihana.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Uusperhehelvetit

Kyllä minä taas sanon näistä uusperheasioista. Älkää hyvät ihmiset menkö elämään uusperheessä. Ne ovat kyllä yksiä penteleitä kaikki. Jos minulle joku viisas olisi sanonut, että älä lähde tähän (en olisi uskonut) niin kyllä olisin jo kaukana.

Otin päivän kierrokset lähestyvästä rippikoulukaudesta. Teinityttö aloittaa pian rippikoulun ja konfirmaatio menee ensi vuoden puolelle. Aloitusmessuun tuli kutsu, mutta eikö siitäkin perkeleestä tule ongelma, ketkä kaikki voivat osallistua. Messuun. En ole tunkemassa valloittavaa persoonaani yhteenkään Vanhempain iltaan, jotka on tarkoitettu Biologisille Vanhemmille, eivät niille lapsen elämään ajautuneille surkimuksille, jotka vain ruokkivat, kuljettavat tai kuuntelevat. Mutta olisin halunnut osallistua messuun (koska kuitenkin käyn messuissa muutenkin, toisin kuin Biologiset Vanhemmat ja koska olen itse pitänyt työkseni noin kolmekymmentä rippikoulua) mutta vedettyäni asiasta kierroksia (sisäisesti) (ja nyt tässä) en todellakaan mene yhteenkään messuun koko kaupungissa sinä päivänä. Voin rehellisesti sanoa teinin rippikoulun olevan merkityksellisin juuri minulle tässä uusperheyhtymässä. Äitinsä ei kuulu kirkkoon ja isänsä suhtautuu liikutuksella jo lastensa urheilukilpailuihin. Apuani kuulemma tarvitaan juhlavalmisteluissa, kakkupuolella varmaankin, mikä on kiva. Ja yhteiset juhlat on tulossa, heillä kotona. Isäpuoli (joka on tosi kiva) laittaa ruoat. Mutta tämä kaikki herättää eloon haavan, mikä on oikeastaan vain minun ongelmani eikä kenenkään muun.

Vuosikaudet ajattelin, että minun kuuluu rakastaa mieheni lapsia kuin he olisivat omiani. Vasta kun Maissi syntyi, se sumu haihtui päästäni ja tajusin, ettei se ole koskaan mahdollista. Toisen lasta ei voi rakastaa kuin omaansa. Voi kuvitella kyllä ja lähelle pääsee tilanteessa, jossa lapsi on äiditön tai vailla aikuista. Minun perheeni lapset eivät ole äidittömiä, heillä on molemmilla hyvät ja heille läheiset äidit. Minulle ei ole tilaa äitinä, mutta isän puolisona kyllä, heidän pikkusiskonsa äitinä, heidän elämässään sivuhenkilönä, sellaisena kivana, joka huolehtii, kuljettaa, ruokkii, on tapetissa ja apuna, jos tarvitaan. Se on aivan fine, kunhan vain muistan paikkani. Kunhan en ajattele, että tämä rippikoulu koskettaa minua millään tavalla. Kunhan en kuvittele, että minun sukuani kaivataan paikalle. Kunhan en innostu mistään, tallaa kenenkään varpaille, omi näitä juhlia.

Kiitos Jeesus, että minulla on oma biologinen lapsi, jonka rippijuhlia saan jo nyt suunnitella ja keskustella ystävien kanssa, minne päin Suomea hän menee riparille. Kiitos elämä ja universumi, että minulla on tuo pieni ihminen, jolle saan olla äiti koko sydämestäni ja jokaisella solullani. Se on parasta mitä tiedän, parasta koko elämässäni. Ilman sitä tunnetta tämä perhe olisi minulle edelleen uusperhehelvetti.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Ahneudesta

Olen törmännyt ilmiöön, joka on minusta hämmästyttävä. Ihmiset, jotka varastavat kirpputorilta. Olen jotenkin ihan pöyristynyt asiasta. Minulla on vielä tämän viikon lauantaihin kirppispöytä lasten kirpulla ja hintani ovat mielestäni hyvin kohtuulliset. En näe järkeä siinä, että vie kirpparille käytettyä tavaraa, joista pyytää ylihintaa. Oletan, että moni muukin kävijä ostaa kun halvalla saa. Tänään huomasin useita juttuja puuttuvan, joita ei näy tilityksessä. Oikeasti, kuka varastaa euron leggarit?

Onkohan kirpparivaras samaa ihmisrotua kuin sellainen, joka nostaa etuuksia, joihin ei ole oikeutettu? Tai sellainen, joka tienaa tosi hyvin, mutta ei halua maksaa lapsensa harrastuksia? Tai sitä lajia, joka vaatii kohtuuttomia elatusmaksuja ex-puolisolta, silläkin uhalla, että tämä ylivelkaantuu? Välillä ihmettelen sitä, miksi ihmiset toimivat väärin vain siksi, että se on mahdollista. Mikään systeemi ei ole aukoton. Mutta vaikka löytää jonkun porsaanreiän ja voi, ei aina pitäisi.

Jokin aika sitten törmäsin itämaiseen viisauteen "Helvetin portteja ovat himo, ahneus ja viha." Olen miettinyt sitä paljon, kuinka totta se on. Ihminen, joka hallitsee himonsa eikä ahnehdi tai vihaa, on epäilemättä hyvillä jäljillä. Itselleni ahneus on näistä kolmesta vähiten haastava, siksi voin jeesustella ihmetellen sitä. On paljon asioita, mitä haluaisin, mutta en voi saada. Tiedän silti olevani hyvin etuoikeutettu, kun voin tässä kohdin tulla toimeen osa-aikatyöllä ja saan hoitaa omaa itse lastani. Nämä päivät ovat paljon arvokkaampia kuin mikään, mitä rahalla saa.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Sateinen sunnuntai

Lapsi nukkuu, toinen on treeneissä ja mies häntä hakemassa. Ruoka on tulilla, istun hetken tässä. On lyhyt hetki, joka on vain minun eikä kukaan pyydä minulta mitään.

Eilen kuskasin teiniä treeneihin ja kävin odotellessa asioilla. Varastin puoli tuntia aikaa Asioiden Hoitamisesta ja istuin kahvilassa. Join kahvia ja kirjoitin, ajattelin vapaita ajatuksia.

Minusta on kummallista se, miten kerroksellinen elämä on. Että yhtä aikaa olen sama ihminen kuin 20 vuotta sitten ja kuitenkin eri ihminen. Ja sama, kuin se, jollaiseksi tulen mahdollisessa seuraavassa 20 vuodessa, vaikka silloinkin muutun. Tämä sama ihminen on elänyt niin monenlaista elämää. Ja mitä kaikkea on vielä edessä? Kun rakastan lastani, hän on sama ihminen, kuin hän olisi kuvitteellisen 90 vuoden kuluttua. Muistaako hän minun rakastaneen häntä, kun hän oli kaksivuotias? Vaikka huudan hänelle ja raivoan välillä niin, että savu nousee päästä, tunteeko hän rakkauden itsessään? Osaanko rakastaa häntä tarpeeksi ja oikein, niin että se rakkaus on kuin lämmin peitto, minkä hän voi kietoa mieleensä? Että mitä tahansa tapahtuu, hän on rakastettu.

Vaikka minulla ei ole kokemusta äidin rakkaudesta, kuin pieninä kerättyinä palasina, minulla on kokemus siitä, että isä rakastaa. Että isä on ylpeä minusta, että saan kaiken anteeksi, että olen hänestä ihana. Ja että minun isäni on hieno mies, josta minä olen ylpeä. Se on hyvä tunne. Rakastaa ihmistä, josta on ylpeä.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Ihan hitokseen maanantai

Tiedättekö, kun joskus on ikävä jotain ihmistä, ketä ei oikeasti edes tunne? Minulla on ikävä Antti Holmaa. Kertoo jotain tästä päivästä.

 Olin varannut kirpparipöydän/hyllyn lähiseudun lastenkirpparilta ja suunnittelin aamusella asettelevani sinne tavarat esiin Maissin viihtyessä kirpparin lasten nurkkauksessa. Väärin. Maissi viihtyi kaikkialla paitsi leikkinurkkauksessa ja voitte arvata kuinka näppärää on viritellä hälyttimiä ja henkareita ja hintalappuja samalla kun hyllyjen välistä vahtii elohopean tavoin liikkuvaa kaksivuotiasta. Operaatio kuitenkin kannatti, sillä kirppari-kallen mukaan olen jo neljä euroa voitolla. Ja kaikkein parasta tietysti on päästä tavaroista eroon.

Miehellä oli tänään syntymäpäivä, jota juhlimme eilen kolmestaan ulkona syömällä ja lahjomalla häntä. Tänään minulla ei ollut  mitään ylläriä suunniteltuna. Tosi laimeaa. Olisin ihan kypsänä hänen tilanteessaan. Ei syntymäpäivää oikeasti voi juhlia vääränä päivänä ja jättää huomioimatta oikeana päivänä.

Valitin anopille surkeuttani, kun hän tuli hoitamaan Maissia lähtiessäni töihin. Olen koko ajan väsynyt ja alakuloinen, minua särkee epämääräisesti enkä vain jaksa yhtään mitään. En kertonut hänelle, mutta tuntuu kuin pidättäisin itkua koko ajan. Tiuskin Maissille, mikä on pahinta kaikessa. En tiedä kuinka kääntää tämä laiva.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Kohti viikonloppua

Hetken rauha, iso muki kahvia, spotifyn Hot Country ja hiljainen keittiö. Olimme aamun kaupungissa Maissin kanssa, Hulluilla päivillä. Saimme täsmäostettua Talon Miehelle synttärilahjan ja aivan liian monta paitaa Maissille, uudet kevätkengät ja collarit myöskin Maissille. Hän oli niin tyylikäs, olisittepa nähneet. Hänellä on musta villakangastakki, tuubihuivi ja suloinen myssy, jossa rusetti. Vaikka hän on omani, hän on syötävän suloinen lapsi. Olin päättänyt, että menemme stockalle ilman rattaita, jotta hän saa kävellä myös. Kävelyn jaksaminen ei ole ongelma, mutta hän ei aina suostu pitämään kiinni kädestäni ja tekee pieniä pyrähdyksiä. Olen vannonut itselleni, etten koskaan päästä häntä silmistäni väkijoukossa. Työni vuoksi tiedän liian hyvin, mitä syötävän suloisille pienille tytöille voi tapahtua. Stockalla hän oli vieressäni, kun etsin hänelle sopivaa paitaa. Sekuntia tai kahta myöhemmin häntä ei enää ollut. Seurasi hetkellinen pimeys aivoissani, kun yritin käsittää minne hän hävisi. Pikainen tähystys joka suuntaan; ei jälkeäkään. Mikä järkyttävä tunne. Samalla kun mietin, ettei hän oikeasti voi hävitä sekunnissa pois lastenosastolta, tajusin hänen pujahtaneen keltaisen muoviverhon taakse myyntikorien alle. Kurkistaessani sinne alas siellä ryömi pieni, mutta hyvin tyylikäs ja pölypalleroinen punatukkainen tyttö.

Kävimme onnistuneen shoppailun jälkeen lounaalla kuoroystäväni ravintolassa ja sielläkin hän jaksoi käyttäytyä aivan kohtalaisesti. Mahtavaa, kun hänen kanssaan voi jo tehdä normaaleja asioita ja olla ihmisten ilmoilla? Lounaspaikassa oli kuitenkin paha puute Maissin mielestä, siellä ei myyty pullaa. On pulla-aika, hän totesi eikä auttanut muu kuin ajaa kotiin leipomon kautta. Nyt hän nukkuu toivottavasti vielä hetken, minä alan siivota ja valmistautua viikonloppuun. Talon Mies on ylitöissä viikonlopun, mikä tarkoittaa lorvehdintaa ja hengailua meille muille. Sounds like a plan. Hyvää viikonloppua murut!


torstai 7. huhtikuuta 2016

Maalaistyttöjä

Juteltiin tänään naistenillassa oman näköisestä elämästä; miten tärkeää on kokemus siitä, että elää aidosti ja itselleen rehellisesti. Krooninen ristiriita oman itsensä kanssa sairastuttaa ihmisen, näin väitän. Ja miten toisaalta olosuhteita ei aina voi valita, mutta silloinkin oman suhtautumisensa voi. Onko uskollinen itselleen ja omille arvoilleen?

Silitän juuri kirpparille meneviä vaatteita, minä joka en silitä kuin tyynyliinat. Rakastan sileitä tyynyliinoja. Kirppari-ihminen en ole, mutta koska olen aina rahapulassa ja vähät tuloni käytän Maissin vaatteisiin, koetan laittaa rahan kiertämään takaisinkin. Luulin, että lapsen myötä oppisin kirppari-ihmiseksi mutta not. Voin käyttää ystävien vanhoja vaatteita tai heidän lastensa vaatteita Maissilla, mutta en kykene ostamaan mitään kirpparilta. Toivottavasti joku kykenee kuitenkin ostamaan näitä mekkoja ja muita ihanuuksia. Olin säästänyt Maissin vaatteita pikkukakkosen varalle, mutta se aikaportti sulkeutui vuodenvaihteessa. Teen tilaa uusille unelmille luopumalla äitiys- ja vauvavaatteista. Silittäessäni mietin, kuinka onnellinen olin pukeutuessani näihin vaatteisiin tai pukiessani niitä Maissille. Minä, joka en enää uskonut saavani lasta. Muistan mahassa möyrivän muukalaisen ja kireän mahan, jota silittelin. Jatkuvan rukouksen, että tämä raskaus päättyisi elämään ja iloon. En osannut edes aavistaa, kuinka paljon iloa hän toisi. Vaatteiden mukana lähetän siunauksen seuraavalle mahalle, jonka ne peittävät.

Minulla on pahe, jota en julkisesti tunnusta. Nyt kun olen spotify-ihminen, kuuntelen erilaisia kantrikokoelmia. Rakastan kantrimusiikkia. Mies häpeää minua, lapseni varmaan myös kun alkaa ymmärtää, että se on junttimaista ja noloa. Ajaisin lava-autolla, jos minulla olisi varaa sellaiseen. Minulla on maalainen sielu, joka elää hengittää syvimmin peltoaukean reunassa. Olen erakko, joka kaipaa vain omia ihmisiään. Olen valitettavan junttimainen ja kaukana sulavasta. Käännyn katsomaan jokaisen ohiajavan auton perään, nähdäkseni kuka se oli. Kun vien lapseni kaupunkiin, hän hihkuu innosta nähdessään ihmisiä. Ei näy ihmisiä siellä, missä me asumme.

Kuunnellessani taas Hot Country-soittolistaa ja silittäessäni olen miettinyt, onko näin hyvä? Olenko minä totta? Oppiiko Maissi tuntemaan minun sisimpäni rehellisesti? Opinko minä tuntemaan hänet? Ainakin meillä on aikaa olla yhdessä. Rahaa ja lava-autoja tai ei, mutta meillä on aikaa.


keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Bloggaamisesta

Olen miettinyt taas viime aikoina bloggaamista, mitä se minulle merkitsee. Olen lukenut blogeja ehkä 10 vuotta, ehkä enemmän. Ensimmäinen blogi jota rakastin, oli Dallaspulla. Oli uskomaton tunne itkeä ja nauraa ääneen lukiessaan, samaistua ja ihailla taitavaa kirjallista ilmaisua. Kirjoittanut omia blogeja olen lähes yhtä kauan. Ystäväni Miin kanssa meillä oli salainen blogi, jonne teimme ravintola- ja kulttuuriarvosteluja. Kuolleen ystäväni kanssa meillä oli laihdutusblogi Fatcamp. Kun muutin pois pääkaupunkiseudulta, aloitin oman avoimen, mutta anonyymin blogin. Sen kautta tutustuin moneen upeaan ihmiseen, joiden blogeja luen edelleen ja joista on tullut ystäviä myös tosielämässä. Siinä tilanteessa, muutettuani näille syrjäisille rannikkoseuduille ja ollessani yksinäinen, blogimaailmasta tuli minulle ystävällinen ja kodikas maailma. Sain hyväksyntää tilanteessa, joka oli rankka ja tulin nähdyksi omana itsenäni.

Joskus olen haikea siitä muutoksesta, mikä blogistaniassa on tapahtunut. En jaksa kritisoida kenenkään mainoksia, mutta blogiyhteistyöt ovat minusta tosi boring. En tarkoita mitään satunnaisia juttuja, vaan blogeja jotka ovat vain mainoskanavia. En jaksa lukea sellaisia. En ymmärrä kuitenkaan ilkeilyä ja piruilua, vaan vältän blogeja, joista en pidä. Ei ole pakko lukea, jos ei halua. Kaipaan kuitenkin sellaisia tavallisia, kiinnostavia, kauniita, hauskoja blogeja. Kaipaan sitä, että itken ja nauran lukiessani. On tietysti nämä oman tutun maaperän blogit, vanhat tuttavuudet, jotka tuntuvat ystäviltä, vaikka ei olla koskaan tavattu. Heidän kuulumisensa on aina pakko tarkistaa ja he kirjoittavat älykkäästi ja lämpimästi. 

Itselleni omat anonyymit blogit ovat olleet kuin päiväkirjoja, huomaan lopettaneeni muun kirjoittamisen niiden aikana. Lueskelin tänään vanhaa blogiani muutaman vuoden takaa. Vastaan tuli allaoleva kohta, joka kertoo ihmisistä, joista ilman blogeja en olisi koskaan tiennyt.

"Eilen keittiönpöytämme ympärillä istui ihmisiä, joihin olen tutustunut sanojen kautta. Olemme lukeneet toistemme sanoja, näkemättä kasvoja tai kuulematta ääntä. Olemme nähneet ensin toistemme sielut, sitten vasta ulkoisen habituksen. Se on edelleen minulle ihme; että nämä kauniit ihmiset ovat löytyneet elämääni sanojen takaa. En tiennyt, että olin heitä vailla. En olisi osannut etsiä.
Ja nyt kun he ovat siinä, tiedän, että näin piti tapahtua. Johdonkiemuroiden, näppäimistöjen, näyttöjen, kirjaimien, sanojen, ajatusten ja mahdollisuuksien keskeltä heidän oli tultava löydetyiksi. Heidän oli nähtävä minut, pysähdyttävä lukemaan sanojani.
Jostain kummallisesta syystä jännitän heitä vähemmän, kuin suurinta osaa tuntemistani ihmisistä. Olen jollain tavalla paljas heidän edessään. He ovat nähneet sieluni ja he ovat silti tässä."

Reipashenkistä keskiviikkoa

Tänään päätin reipastua, mutta se loppui aika lyhyeen. Peruin heti aamusta leikkitreffit koska Maissi oli mukamas yskäinen. (Yski ainakin kolme kertaa.) Ettei vaan nyt tartuta mitään. Tosiasia oli, että halusin jäädä kotiin yöpaita päällä katsomaan Emmerdalea. Mietin itsekseni, että jos leikkitreffien aikuiskaveri olisi myös oikeasti minun ystäväni, voisin sanoa hänelle että olen ihan poikki ja haluan vain maata selälläni ja katsoa emmistä. Hän on tosi kiva ihminen, mutta me emme ole sillä tavoin ystäviä, että voisin maata hänen sohvallaan, joten jäimme kotiin.

Yritin korvata tyttärelle sen, ettei hän taaskaan nähnyt muita natiaisia (näki tosin maanantaina perhekerhossa, joten olen ollut kohtuullisen hyvä äiti ainakin silloin) ja menimme ulos.  Mikä ihana lounatuuli ja lämpö? Tytär suhtautuu ilmoihin ihailtavan positiivisesti. Satoi vaaterissa tai paistoi, hän katsoo ulos ja sanoo "kaunni imma", aina yhtä ilahtuneena.

Ollessamme ulkona suunnittelin pihasaunan eteisremonttia ja puuvajan sisustamista. Haluaisin raivata sen ylimääräisestä romusta ja täyttää ainoastaan kuivilla puilla sekä tehdä sinne saunanlämmitysbaarin. Minusta se olisi jotenkin hauska. Oma pihasaunabaari. Eteisremontti taas tarkoittaa muovilattian vaihtamista lautalattiaksi ja seinäpintojen purkamista niin, että vanha hirsiseinä tulee esiin. Siitä voi tulla kiva tai sitten se on ihan katastrofi. Kolmas suunnitelmani koski pihakalusteiden öljyämistä, kun lopultakin olisi ollut riittävän lämmin. Kannoin yhden (jumalattoman painavan) puutarhatuolin ulos ja harjasin sen. Hain öljyn ja pensselin valmiiksi. Lähdimme sisään syömään eilistä nakkikeittoa ja sen jälkeen Maissi meni päiväunille. Kannoin puutarhatuolin takaisin varastoon.

Voiko ihminen väsyä jo pelkästä suunnittelun ajattelemisesta?

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Jaksamisen kysymyksiä

Alustan tällä viikolla seurakunnan naistenillassa aiheesta jaksaminen arjessa. Jostain syystä aihe on ollut pinnalla itselläni viime aikoina. Sitä oli kuitenkin kiva tarkastella vähän kauempaa. Ajattelin lähestyä aihetta niin, että pyydän naisia miettimään, mitkä asiat heidän elämässään syövät jaksamista ja mitkä asiat taas antavat lisää voimaa. (Ihan sellaisen monikenttäanalyysin ajattelin teettää.) Tehdessäni omaa analyysiani aiheesta huomasin, että samat asiat päivästä riippuen sekä ottavat ja antavat. Se ei yllättänyt, mutta se kyllä, miten kuormittavalta tällä hetkellä vierauden kokemus tuntuu. Luulen toistuvasti asettuneeni tänne, juurtuneeni jollain tavalla. Mutta ei, aina oma törmääminen tähän vieraan heimon kulttuuriin jaksaa yllättää. Koen itseni vieraaksi ja oudoksi, ja se on rankka kokemus. Olla vääränlainen. Vääränlaisuus synnyttää minussa yksinäisyyttä ja se on tunne, jota harvoin koen.

Aavistan vähän minkä kulman takaa tämä kaikki lainehtii. Paastonajan päätin omistaa elämäni perheelleni, sekä nykyiselle että lapsuuden perheelleni. Olla käytettävissä ja jättää omat menot minimiin. En ole kuukausiin tavannut ketään ystävääni eilistä lukuunottamatta, jolloin aloitin horjuvat askeleet takaisin kohti yhteyttä.  Olen solahtanut siihen vanhaan koloon, joka on tuttu jo lapsuudestani: olen olemassa muita varten ja muiden ehdoilla. Ja vaikka luopuisin kaikesta omasta ja lakkaisin hengittämästä, olen silti uhka ja vääränlainen.

Takaisin elämään palaaminen on kivuliasta. Ikävöin kohtaamista, mutta en uskalla sanoa mitä ajattelen tai toivon, koska pelkään romahtavani. Ikävöin ystäviäni ja ikävöin itseäni.

Onneksi on kevät. Se antaa luvan aloittaa alusta, synnyttää uutta, olla kepeä ja vain imeä itseensä valoa ja aurinkoa. Täältä tullaan, pienin askelin. Kesään mennessä aion olla taas takaisin.

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Ikävä

Tulee ikävä omaa itseään, ellei kirjoita. Olen ollut kirjoituslakossa noin kuukauden, ja tuntuu, kuin tukehtuisin. Koko talven olen pakottanut itseni kirjoittamaan, en blogia vaan muuta, tiukasti aikataulutettuna. Uskon samaan logiikkaan kuin gradun kanssa; kun vaan istuu sitkeästi alas ja kirjoittaa, lopulta tulee valmista. Lopulta pakko kääntyi itseään vastaan ja oli pidettävä taukoa. Nyt sanat taas tulevat, vapaasti ja pyytämättä. Tarina kirjoittaa itseään taas eteenpäin. Rakastan sitä tunnetta, kun sanat palaavat. Sitkeinä, vapaina, lannistumattomina kuin kevään linnut.

On ollut ikävä myös teitä. Olen huono pitämään yhteyttä keneenkään. Mitä teille kuuluu?

Minulle kuuluu oikeastaan ihan hyvää. Viime vuonna kirjoitin, että tästä vuodesta tulee lasten ja vanhusten teemavuosi ja niin todella on käynyt. Olen tehnyt töitä alkuviikosta kaksi päivää ja loppuviikon useina viikkoina viettänyt 500 km päässä kotiseudulla. Vanhemmat ovat olleet huonossa kunnossa ja tarvinneet paljon apua. Edestakaisin kulkeminen on ollut rankkaa, mutta toisaalta on ihanaa, että se tässä kohdin on ollut mahdollista. Maissi on ihana iso höpöttäjä, juttelee paljon ja pehmeitä. Avioliitto on kasassa, vaikka natisee välillä liitoksissaan. Mies on innostunut laihduttamisesta, mikä on ollut ihailtavaa. En ole ihan päässyt samaan moodiin, mutta ehkä pääsen huomenna, kun arki alkaa.

Viime aikoina olen ihmetellyt paljon asioita. Narsistista äitiäni, joka imee kaiken energian ympäriltään. Isääni, joka suostuu pelinappulaksi. Itseäni aikuisena lapsena. Omia valintojani ja tunteitani. Elämää. Rakkautta. Sitä, miksi eri seudut ja ihmiset tuntuvat erilaiselta. Sitä, kuinka on mahdollista rakastaa jotain ihmistä koko elämänsä, vaikka ei voi elää yhdessä. Olen ihmetellyt kodin tuntua omassa elämässä, kodissa, harrastuksessa. Kun asettuu jonnekin ja alkaa kuulua.

Elämässä on paljon kaunista tällä hetkellä. Paljon haikeaa ja surullista myös, luopuminen tekee kipeää. Toisaalta pahinta olisi, kun ei tuntuisi miltään, tasaista polkua vain taaperrettaisiin. Tai ei olisi mitään niin arvokasta, että menetys sattuisi. Suloisia unelmia myös, kuten kuoron konserttimatka New Yorkiin ensi tammikuussa. Meidät on kutsuttu esiintymään sinne, se on ihan huikeaa. Perheen kanssa myös on ihania matkasuunnitelmia. On kevät, ja koko puutarhavuosi on edessä. Life is good.