Christmas survivor

Henkiin jäätiin, tänäkin vuonna. Anoppi laittoi eilen kivan viestin. "Kiitos vielä joulusta, minulle se oli täydellinen. Kaikki rakkaat ympärillä ja hyvää ruokaa, en olisi voinut toivoa enempää." Hän oli jäänyt miettimään keskustelua täydellisestä joulusta.

Eilen lähdimme hääpäivä-retkelle pääkaupunkiin kolmisin. Teinityttö meni pariksi päiväksi äidilleen ja me suuntasimme pienelle hotellilomalle. Maissi on aina valmis Suureen Seikkailuun. Hänelle jo autojen ja ratikoiden näkeminen aiheuttaa wau-reaktion. Lisäksi söimme ulkona, kävimme hotellihuoneen ammeessa vaahtokylvyssä ja söimme iltapalaksi pitsaa sängyssä. Häntä kikatutti kovasti käpertyminen väliimme kirjan kanssa ja hän huokasi ääneen: "Kivaa!". Ollaan retkellä, ollaan yhdessä, seikkaillaan vähän. Tulee hääpäiviä, kun pääsemme kahdestaan pussailemaan vaahtokylpyyn. Tänä vuonna tämä oli meille ihan parasta. Aamulla heräsimme auringon noustessa lumisen Helsingin ylle. Meidän perhe. Lapsi, jota vain me kaksi rakastamme eniten maailmassa. Meidän yhteisen rakkautemme lapsi. Tänään onni oli tämännäköinen.

Aatonaatto

Jouluahdistus on kääntynyt laskusuuntaan ja olen päässyt oikeaan moodiin kiinni. Olemme siivonneet talon vintistä kuistiin saakka. Se tekee minut erityisen iloiseksi, sillä kaikkia pintoja on peittänyt erityinen lähmä, jota vain kaksivuotiaat erittävät käpälistään. Hain joulukukiksi ruusuja, olen viljellyt kynttilöitä joka puolelle. Kävimme ystävällä viemässä paketteja ja iltakahvilla, samalla haudoille viemässä kynttilöitä. Sain parhaan joululahjan jo etukäteen, kun mies onki kesällä pesukoneen alle kadonneen kihlasormukseni esille. Tein loput joulusuklaat teinitytön äidin luokse vietäväksi. Kakkupohja on jäähtymässä, täytän sen kohta maustumaan. Teen luumutäytekakun, sillä huomenna on Jeesuksen syntymäpäivä. Rakastan luumukakkua. Rakastan myös jouluruokia, joten tilanne ei näytä ollenkaan huonolta. Huomenna lämmitämme pihasaunan, mummi tulee, miehen isoäiti puolisoineen ja molemmat teinit. Perhejoulu. Se on vielä mukavampaa, kuin miltä se kuulostaa.

Kohti täydellistä joulua

Vihaan joulua. Jos sanon ihan rehellisesti. Siihen kilpistyy niin monta helvetillisen kipeää muistoa, että on vaikeaa olla vihaamatta. Tänään olen potenut totaalista jouluahdistusta; sellaista jossa paetaan omaa elämää, tehdään nopeita ratkaisuja ja jätetään kaikki taakse. Jos olisin keksinyt paikan mihin paeta, olisin jo mennyt. Harmillista kyllä, itseään ei pääse pakoon. Ainakaan näin raittiina ollessa.

Pahimman ahdistuksen mentyä tein pihatöitä (ihanan leppeä joulukuu) ja muita jouluvalmisteluita. Mietin erilaisia menneitä jouluja. Surullisia, onnettomia, iloisia. Mietin hyviä muistoja. Joulua Kroatiassa, autoradiossa soivaa Chris Rean Driving home for Christmas. Joulua töissä  alkuvuonna kuolleen ystäväni kanssa; karkasimme kahdestaan joulukirkkoon ja otimme päivystyspuhelimen mukaan. Joulua, jolloin menimme Talon Miehen kanssa naimisiin. Joulua, jolloin odotin Maissia ja hän liikkui pinkeän vatsani ihon alla.

Lauantaina brunssilla juttelimme täydellisen joulun järjestämisestä, kuinka mahdotonta se on. Mikään ei koskaan ole siihen riittävän hyvää. Elämä ei ole täydellistä. Se on parhaimmillaankin vain tosi hyvää, täyttä ja onnellista.

Tosi hyvää, täyttä ja onnellista joulua sinulle! Meille ihan kaikille.

Mamman poika

Olen jo jonkin aikaa seuraillut vanhan kissapoikamme liikehdintää ja todennut sen huolestuttavan kömpelöksi. Sen on vaikea liikkua portaissa, lonkkiin selvästi sattuu. Se ei valita tietenkään, koska kissat eivät tee niin. Se syö hyvin, juo paljon ja makaa mielellään. Silti se on aika laiha. Matokuureja se saa harvakseltaan, onnekseen juuri kylläkin viime viikolla. Maissin synnyttyä kissat elivät ainakin vuoden verran täydellisesti oman onnensa nojassa, kunnes pahimmat huurut päästäni haihtuivat. Viime aikoina niillekin on alkanut löytyä hieman huomiota ja rapsutuksia. Vanha kissapoika ottaa minulta kaiken saamansa huomion kehräten vastaan. Se rakastaa näitä iltoja, kun se löytää minut yksin sohvalta (ilman pelottavaa Talon Miestä tai sitä omituista pikkuihmistä). Se makaa kiinni reidessäni kuin liimattu, taaprii tassuillaan ja kehrää itsekseen. Ihan kuin se muistelisi vanhoja hyviä aikoja, kun me asuimme kahdestaan, kun se oli muuttanut luokseni jouduttuaan taas kodittomaksi. Silloin Talon mies ja pelottavat pikkuihmiset häiritsivät elämäämme vain viikonlopppuisin, ja elämä oli täydellistä.

Meillä on ollut ylä-  ja alamäkemme. Jossain vaiheessa kulumittari pyöri sadoissa euroissa sen aiheuttamisen lääkärilaskujen ja pesulakulujen vuoksi. Tähän samaiseen sohvaan on teetetty uusi divaanityynyosa, sillä kuinka se osasikin pissata ihan keskelle tyynyä? Ja kissanpissan hajun hävittäminen sohvasta, se ei olekaan ihan helppoa. Masentavia hetkiä on ollut mm. se kerta, kun juuri pesulasta haettu tuplaleveä untuvapeitto oli taas pissattu. Kurja oli myös se aamu, kun olimme erehtyneet sopimaan, että Talon Mies antaa sille sen antibiootin. Molemmat itkivät puhelimessa ääneen, kissa ja mies. Kissa oli taistellut hengestään. Sen jälkeen lääkintävastuu jäi minulle. Vanha kissapoika ei oikeastaan edes ole kovin vanha, ehkä noin 9-vuotias. Se oli kuitenkin taistellut elämästään jo Tallinnan kaduilla ja elänyt kiertolaisena pari vuotta ennen meille päätymistään. Sillä on ollut kova elämä ja sen nimittäminen hieman häiriintyneeksi kissapisulaiseksi ei ole liioittelua. Meillä se lopulta reipastui suhteellisen normaaliksi kissaksi, joka on nauttinut viimeiset vuodet hiirien pyytämisestä ja ulkoilmaelämästä. Niin paitsi talvisin, jolloin se mieluummin vain makaa sisällä ja kerjää kalkkunafilettä. Sillä on ollut lopulta ihan hyvä elämä ja minulle se on ollut rakas pallukka.

Sen liikkuminen kuitenkin huolestuttaa minua ja päätin, että joulunpyhien jälkeen vien sen lääkäriin. Jos sillä on pahaa kulumaa jaloissaan tai muuta vakavampaa, on aika silitellä hyvästit. En halua sen kärsivän. Makaa siinä siis vain, vanha tiikeri. Rapsutellaan vähän varastoon.

Hyvää joulua minulle

Minua hengästyttää tämä kulunut syksy. Olen tehnyt liikaa töitä (varsinkin ottaen huomioon, että olen hoitovapaalla) ja ollut liian stressaantunut niistä. Ihmisten ongelmat ovat rasittavia. Ihmiset ovat aika rasittavia. Eroavat ihmiset ovat välillä ihan helvetin rasittavia. On varhaista tehdä uudenvuoden lupauksia, mutta ehkä voin alkaa antaa jo itselleni joululahjoja.

Ensimmäinen lahjani on se, että selkeytän työtilanteeni heti kun mahdollista joulunpyhien jälkeen. Siihen asti teen sen mikä on pakko. Tammikuussa jatkan ainoastaan niiden eroavien kiukkupussien sekä elatuksen ja isyyden ihmeellisen maailman kanssa. Ei lastensuojelua hetkeen, tarkoittaa ennen kuin palaan hoitovapaalta omaan työhöni vuoden kuluttua. Lastenvalvojan työ on selkeä paketti, ihmisillä on omat ongelmansa ja minä vahvistan ne sopimukset, mistä he ovat yksimielisiä. Muu ei kuulu minulle. Minä määritän työni niihin 15 tuntiin viikossa, joista minulle maksetaan, kuin pieneen siistiin laatikkoon. Enkä ajatellut ajatella laatikon ulkopuolella.

Meillä on vielä ensi vuosi Maissin kanssa aikaa elää kotielämää. Nämä päivät ovat arvokkainta mitä on. Metsäretket. Puuhellalla rauhassa keitetyt aamupuurot. Muskarit, perhekerhot ja retket. Aika isovanhempien kanssa. Junalla matkustaminen kotiseudulle. Siskon vieminen kouluun. Uusien asioiden oppiminen. Maissi opettelee tällä hetkellä papukaijan tavoin uusia sanoja ja ensimmäiset lauseet alkavat löytyä. "Äiti puhuu, ihi puhuu, minä puhuu." Tänään iso juttu on ollut tonttulakki, joka päässään hän on tonttu itsekin. Vaatteet voi riisua, mutta ei tonttulakkia. Alaston, ympäriinsä juoksenteleva, kikattava tonttu. Hän on Telle (=nakupelle) Tonttu.

Entä minä? Mikä on minun juttuni ensi vuonna, sen lisäksi, että se on Telle Tontun kotivuosi. Sanon sen nyt ääneen. Aion kirjoittaa tavoitteellisesti. Nyt tai ei koskaan. Kirjoitan kun hän nukkuu. Kirjoitan kun mies on kotona. Otan sen ajan jostain. Ensi vuosi on kirjoittamisen teemavuosi. Niin että hyvää joulua vaan ja kirjallista uutta vuotta.

Ruuhkavuosi

Tämä kulunut vuosi on ollut ruuhkavuosi elämässämme. Samalla siinä on ollut upeita rauhallisia hetkiä, jolloin aika tuntuu pysähtyvän. Hetkiä, joina ajattelen olevani onnellisempi kuin koskaan. Hetkiä, jotka haluaisin painaa sydämeen kuin timantit, jotta ne ilahduttaisivat minua vielä silloin, kun tilanne on jo muuttunut. On hurjaa tuntea olevansa niin onnellinen, ettei minulta puutu mitään.

Ollaan elossa. Kiitetään joulukuisesta auringonpaisteesta ja kuuraisesta nurmikosta. Kävellään raikkaassa ilmassa ja mietitään kauanko lapsen saa vielä nukahtamaan vaunuihin. Vielä tänään se onnistuu. Halataan, suudellaan, otetaan kiitollisuudella vastaan jokainen kotiinpalaava. Lähdetään kohti maailmaa sydän auki.

Eletään jokainen päivä täydesti ja niin läsnä, kuin se ruuhkaantuneella sielulla on mahdollista. Saatiin tämä päivä. Tämä auringonsäde puutarhan oksilla. Tämä yhteinen nauru, itku tai ilo.

Jos tämä päivä onkin viimeinen, se on ollut hyvä päivä.

Kyynelten opetus

Eilinen oli työpäivä, jonka haluan muistaa lopun työuraani. En voi väittää olevani aina oikeassa tai osaavani kaikkea, mutta eilen olin harvinaisen paljon väärässä. Olin vetänyt vahvoja johtopäätöksiä eräästä perheestä ja heidän erotilanteestaan, en ottanut vakavasti huolia, joita minulle kerrottiin. Selittelen itselleni, että kun riittävän hulluja puhutaan, puhujaakin alkaa pitää vähän outona. Tällä kertaa se kaikki hulluus oli toden totta ja vasta nyt, viikkojen jälkeen, pysähdyin kuuntelemaan ja näkemään heidän tilanteensa. Näin helpotuksen ja surun kyyneleet minua vastapäätä istuvan ihmisen silmissä, ja haluan muistaa ne aina.

Haluan muistaa niiden kyynelten opetuksen: pysähdy, kuuntele. Selvitä faktat. Konsultoi muita, tarkista. Älä päätä omien kokemustesi vuoksi, mikä on totta ja todellista. Aina voi tulla vastaan tilanne, jossa mikään, mitä olet oppinut tai aiemmin nähnyt, ei pidäkään paikkaansa. Pidä auki korvasi, silmäsi ja mielesi.

Haluaisin selittää ja selitellä. Syksy on ollut kiireisempi kuin koskaan, meitä on ollut vähän ja työtä niin paljon. Mutta mikään ei selitä sitä, miksi en ole oikeasti kuunnellut.