Olen elänyt satumaisen viikonlopun verran kiertue-elämää. Se oli ihanaa ja nyt voin sanoa, että paluu arkeen on myös mahtavaa. Rakastan harrastustani, se on maailman parasta minulle. Rakastan niitä hassuja ihmisiä, keneen olen saanut tutustua kuorolaulun kautta. Oli ihana höpötellä bussissa ja tutustua paremmin. Ihanaa syödä roskaruokaa huoltoasemilla ja aivan liikaa karkkia. Ihanaa murehtia, kestääkö ääni ja jännittää hiukan ennen lavalle kipuamista. Ja maailman ihaninta laulaa ja tanssia yhdessä. Oppia taas uutta, onnistua yhdessä ja nostaa rimaa hieman ylemmäs. Muutama läheiseni oli päässyt eri keikoille katsomaan, se tuntui myös tosi hyvältä. Tosi rakkautta on mielestäni se, että Maissin kummitäti tuli paikalle, vaikka ei kuule mitään. Hän näki minun esiintyvän ja oli mukana, melkein itkin ilosta.
Tänään oli onneksi vapaapäivä. Lähdimme aamusta Maissin kanssa metsään. Hänellä on retkivaihe, kaikki tekeminen sopii retkikohteeksi. Aina on kivaa, kunhan ollaan retkellä. Tänään oli suorastaan huippuretki, sillä menimme metsänreunaan pyörällä ja kävelimme tunnin metsässä mummin kanssa. Mummi opetti minua poimimaan sieniä ja paljasti suppispaikkansa. Hän kömpi eteenpäin rollaattorilla ja Maissi raahasi isoja keppejä hänen perässään. Minä juoksin suppisten perässä ja keräsin myös jäkälää ja sammalta. Jos lopultakin saisin jonkinlaiset syysasetelmat tehtyä portaiden viereen. Kotona meitä odotti valmis nakkikeitto. Mikä täydellinen aamu. Koti on huiskin haiskin ja kostea metsä tuoksuu hellalla kuivuvissa sienissä. Poltan kynttilöitä ja rakastan marraskuuta, hämärää, metsän vihreyttä, sekaista kotia ja koko tätä epätäydellistä elämääni. Onni on tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti