Hyvä muistutus

Eilen oli kiva päivä töissä. Koulutukset ovat nykyään harvinaista herkkua, mutta pääsimme muutaman työkaverin kanssa pääkaupunkiin koulutukseen. Ajoime aikaisin aamulla Helsingin keskustaan ja illaksi kotiin. Koulutuskin oli antoisa ja asiat jäivät mieleen raksuttamaan.

Pudotettuani työkaverit kyydistä ajoin kaupan kautta kotiin. 12 h tien päällä muistuttivat, etten tule hakemaan töitä Helsingistä, vaikka kuinka kaipaisin takaisin sinne. Vielä tänään minua on särkenyt eilisen lähes tauoton istuminen. Ilman Maissia voisin vielä harkita, mutta nyt kun hän on olemassa, minun on muistutettava itseäni, ettei mikään työ tai ympäristö ole sen arvoinen, että menettäisin useita tunteja päivästä hänen kanssaan.

Muistutus tuli tarpeeseen, sillä tänään bongasin unelmatyöpaikkani. Sijainti Helsingin keskustassa.

Lauantai

Tänään olen ollut niin kyllästynyt elämääni, että oikein hävettää. On ollut ihana syyspäivä, täydellinen combo aurinkoa ja raikasta tuulta. Sen sijaan, että olisin nauttinut siitä, olen kärvistellyt kipeän mahani kanssa ja ollut kyllästynyt. Tein kompostityömaatani, mikä on laaja ja keskeneräinen urakka. Lämmitin saunalla vettä ja sain Maissin uusvanhan pyöränistuimen pestyä. Vein saunalle ihanan syyskimpun iltasaunan iloksi. Järjestelin kuutiometrin verran pyykkiä. Istuin välillä juomassa kahvia portailla. Kuinka ihminen voi olla kyllästynyt, vaikka on niin paljon kivoja juttuja? Taisin olla vain kipeämpi kuin myönsinkään.

Mies otti Maissin mukaansa kun lähti viemään teiniä harkkoihin kaupunkiin. He hakevat samalla reissulla meille thairuokaa. Illalla saunotaan ja ollaan yhdessä sohvalla. Minä taidan lähteä vielä ulos piristymään.

Keskiviikon ihme

Mietin tänään ajaessani kotiin pimeässä, että olen tehnyt kaksi asiaa oikein elämässäni. Olen mennyt naimisiin nykyisen mieheni kanssa ja aloittanut kuorossa laulamisen. Menin kuoroon lähes neljä vuotta sitten, muutettuani näille seuduille. Olin kaivannut laulamista kahdenkymmenen kuorottoman vuoden jälkeen. Koko lapsuuteni ja kouluikäni olin laulanut kuoroissa. En ole solisti, mutta olen sitä äänimassaa, joka soi yhteen kauniisti muiden äänien kanssa. Jännitti mennä uuteen ryhmään, laulukoe tuntui hurjalta. Läpäisin sen kuitenkin ja äitiyslomaa lukuunottamatta olen pysynyt omalla paikallani, takarivissä, muiden alttojen vieressä. En kaivannut uusia ystäviä, en kaivannut tekemistä. Minä kaipasin musiikkia ja laulamista.

Tänäänkin tapahtui keskiviikon ihme. Ei niin hyvää tai huonoa päivää, ettei sitä kuoro parantaisi. Lauloimme paremmin kuin aikoihin, seuraava esiintyminen on lähellä. Vakio-ohjelmistoa, lauluja joita rakastan. Lauluja, joita laulaessamme osa itkee, osa hyppii paikoillaan tai huitoo käsillään. Voimakkaita lauluja. Niissä lauluissa me olemme yhtä, osa kuoroperhettä, vaikka emme tunne juurikaan toisiamme. Näissä lauluissa minä lennän. Olen kevyt, olen rohkea, laulan kovemmin kuin koskaan. Olen onnellinen, vaikka itkisin.

Kiitos. Kiitos. Kiitos.

Aikaero

Tämä viikko on kulunut toipuessa aikaerosta. Palasimme sunnuntaina reissusta Maissin kanssa, olimme vanhemmillani viisi päivää. Jetlag on ollut massiivinen, vaikka reissu olikin ihan mukava. Matka vanhempieni luo vie minut toiselle aikavyöhykkeelle. Aika kuluu siellä myös eri tavalla ja tipahtelee eteenpäin kuin vesi räystäältä. Menen yleensä nukkumaan Maissin kanssa noin klo 21 ja heräämme kahdeksan maissa. Päiväunet nukumme puolen päivän jälkeen. Siinä nukkumisen ja ulkoilujen välissä laitetaan ruokaa ja syödään. Uutisia on tärkeää katsoa. Jos hurjaksi heittäydytään, ajellaan kirkolle kirjastoon tai käydään haudalla. Ja menee taas päivä.

Minun huoneeni on siellä ennallaan. Hymytyttöpatsaineen, Tom Cruisen julisteineen ja kuivattuine hääkimppuineen. Ex-miehen partavesipullo, 17-vuotiaana saamani ystävän tekemä julisteen kokoinen kortti. Vanhat leluni. Vinyylilevysoitin. Valokuvia. Elokuvajulisteita. Se kaikki on kaukana arjestani täällä kotona, eikä siltikään ole. Onhan se kaikki elettyä ja koettua, ihoni alla. Tällä reissulla oli luksusta ystäväni ilmaantuminen lähes naapuriin potemaan sairaslomaansa. Vanhin ystäväni, olemme tunteneet päiväkodista asti. Hän tuli seuraksi leikkimään koulun pihalle, shoppaili kanssamme pipoja halpahallissa.

Aikaero on noin 20 vuotta. Tai melkein 25 vuotta. Se aika minkä olen ollut poissa. Vanhemmat ovat jo vanhoja, hieman höppänöitä. Minä olen keski-ikäinen nainen ja minulla on tytär.

Välillä se kaikki tuntuu unelta. Koko minun elämäni.

Onnellinen ajatus

Eilen automatkalla kerroin miehelle ilouutisen. Ajattele, viisi vuotta enää ja voidaan muuttaa pois täältä? Hänellä oli mennä pastilli väärään kurkkuun.

Ilouutiseni vaati hieman selitystä. Muistutin miestä, kuinka takavuosina pähkäilimme yhteisen asuinpaikan valintaa ja hänen lastensa vuoksi päädyimme asumaan heidän kotikaupunkiinsa. Minä jätin oman kotikaupunkini ja muutin heidän luokseen. Alkuun kokeilin kulkea vanhassa työssäni, mutta 300 km päivittäistä työmatkaa osoittautui liian haastavaksi. Silloin vahva ja oikea peruste oli, että miehen tuli saada olla viikot samalla paikkakunnalla lasten kanssa jotta voisi tarpeen tullen osallistua heidän arkeensa koulussa ja harrastuksissa. Lapsia ei myöskään olisi voinut velvoittaa kulkemaan joka toinen viikonloppu toiselle paikkakunnalle tapaamaan isäänsä, kun meitä aikuisiakin se ramppaaminen ja välimatka välillä tympäisi. Teimme siis päätöksen, joka oli ehdottomasti paras mahdollinen, vaikka se tarkoitti että toinen aikuisista (minä) luopui kaikesta tutusta ja turvallisesta eli arkiympäristöstään ja työstään. Neljä vuotta olemme asuneet nyt myös täällä maalla, mikä oli loistava mutka alkuperäissuunnitelmaan. Kyllä mieskin on mukavuusalueestaan tinkinyt muuttaessaan kanssani ja toiveestani keskelle peltoja miehen suvun vanhalle pientilalle. Kotimme on vahvasti täällä, tässä talossa ja tällä sivukylällä. Samalla kuitenkin viimeviikkoinen ahdistukseni nostaa välillä päätään. Minulla on kaksi tosi kivaa työpaikkaa ja joitakin ihan helmiystäviä täällä seuduilla, lähinnä työn kautta löytyneitä. Silti ikävöin omiani, niitä vanhoja ystäviä, joiden kanssa on tavattu arkivapaina brunssilla tai käyty pitkillä kävelylenkeillä, shoppailemassa, tanssitunneilla tai kahviloissa. Tällä hetkellä tapaamiset vaativat paljon järjestelyjä ja 150 km ajomatkan. Ei "sopisko sulle lounastreffit tänään"-tyyppistä helppoutta tai illalla lenkille-tiedusteluja.

Tämä siis oli asia mikä ilahdutti minua suunnattomasti, miestä hieman vähemmän. Viiden vuoden kuluttua teini täyttää  19 ja aloittelee jo omaa elämäänsä. Viiden vuoden kuluttua meillä on kyllä eskarilainen, mutta vielä koulun aloitus on edessä. Olemme ydinperhe, joka voi muuttaa minne vain itse haluamme. Teinin aikuistuessa kukaan muu ei vaikuta meidän ratkaisuihimme, kuin me itse ja tämän perheen jäsenet. (Tämän pointin voi aidosti ymmärtää vain toinen uusperheellinen, väitän niin.) Hölmöähän se on miettiä elämäänsä viiden vuoden päähän, kun ei mistään ikinä tiedä. Silti se oivallus tuntui minusta hyvältä. Jos silloin vielä kenkä puristaa tällä seudulla, niin eikun maailmalle. Muutetaan yksiöön ja käydään nykyisessä kodissa mökkeilemässä. Mies yritti väittää, ettei kyllä pysty muuttamaan kovin kauas äidistään. Lupasin, että mummi voi muuttaa mukana jos näin on.
Elämässä voi tehdä valintoja ja uusia valintoja. Jos ei tunnu hyvältä, mietitään uusiksi mikä tuntuisi ja mikä meille perheenä sopisi.

Ajatus vapaudesta valita teki minut jostain syystä tosi onnelliseksi.

Juhlahumua

Elo-syyskuu on perheessämme kiireistä aikaa, enkä puhu nyt tuosta perhanan säilömisestä, joka on aiheuttanut minulle mahahaavan. Meillä on neljän kummilapsen synttärit muutaman viikon sisällä, joten juhlaa tuppaa joka viikonloppuun. Tälle viikonlopulle osuu kaksi hurmaavaa nuorta sankaritarta, 14- ja 13-vuotiaat tytöt. Eilen kävin yksinäni toisen perheen luona vajaan 200 km päässä ja tänään ajelemme 150 km toisaalle koko perhe. Kummityttöjä on ihana nähdä, samoin heidän perheitään. Tuntuu, että aika menee niin vilauksessa. Tytöt olivat juuri pieniä. Toisen syntymässä sain olla mukana. Nyt he ovat ihania murkkuja, hurmaavia ja liikuttavia. Pelkään, että suljen silmäni hetkeksi ja omani on samanlainen.

Tosin jos tämä uhmaikä on pysyvä tilanne, aika saattaa jopa mataa.

Kasvun paikka

Paljon on taas miettimistä ihmisellä. Ollako hiljaa vai puuttua asioihin? Avata suunsa vai hymistellä hiljaa? Olla hankala ihminen vai vain oikeassa? Suorapuheinen luonteeni, josta syytän heimoperimääni, aiheuttaa minulle hankaluuksia näillä syrjäisillä rannikkoseuduilla. Nyt yön pitkinä tunteina mietin, huutelenko lillukanvarsille vai puhunko asiaa? Koen usein olevani ärsyttävä ja pelottava tyyppi, ja osaltaan sen selittää se, että niinhän minä olen. Ihan kaikkea en kuitenkaan ota omaan piikkiini. Vaikka töykeyttä ei pitäisi selittää aina suoruudeksi, tämä alue on minulle haaste. En koe olevani samalla aaltopituudella tämän heimon kanssa. He eivät naura samassa kohdissa kuin minä. Olen tutustunut ihmisiin kyllä, mutta ne joita ajattelen ystävinä, ovat kaikki muualta kotoisin. Minä hengitän eri tahtiin kuin nämä. Vieraus ja toisenlaisuus tulee pintaan, kun sitä ajattelen.

Välillä ahdistaa ajatus loppuelämästä täällä.

Olla paljas

Kuinka vaikeaa onkaan olla paljas ja alaston? Suostua suojattomaksi läheisimmän ihmisensä edessä, näyttää tyhjät kätensä ja myöntää olevansa rikkinäinen ja epätäydellinen. Sen tehtyään olo on kuin rekan alle jääneellä.

Silti se taitaa olla ainoa mahdollisuus. Suostua nähtäväksi, tulla esiin, olla vailla selityksiä ja piilopaikkoja. Mitä tahansa tuleekin, ainakin me olemme totta toinen toisillemme. Itku painaa silmäluomilla, häpeä omasta heikkoudesta vaanii lähellä. Sinä katsot minua rakkautesi läpi, hyväksyt  minut ja kiellät häpeää tulemasta.Sinun ihosi on turva, minne pimeän hippa ei saa tulla.

Suuret sanat

Huomaan varovani liian suuria sanoja, katteettomien tunteiden mahduttamista lauseisiin. Ylisanoja, liiallista imelyyttä. Joskus se harmittaa ja tuntuu, että ilmaisuni jää liian pliisuksi. Etten tavoita sitä isoa merkitystä kaiken takana. Tunnen sen, mutta en osaa jakaa.

Eilisen reissun jälkeen on ollut hyvällä tavalla pakahtuva olo. Valtavasti ajatuksia, muistoja, kiitollisuutta näistä ihmisistä on mieli täysi. Jälkeenpäin näkee, kuinka tärkeää se kasvun aika yhdessä oli. Oli onni opiskella ensimmäiseen ammattiin juuri näiden ihmisten kanssa. Tuntui liikuttavalta muistaa yhdessä nuoruuden ehdottomuutta ja kaikkitietävyyttä; tarkastella omaa ja toisten elämänvaiheita lämmöllä ja mielenkiinnolla. Voi elämä, kaikessa voimassaan ja mutkissaan. Monen ihmisen tapaamista olin erityisesti odottanut ja kaivannut. Tuntui hyvältä nähdä, ettei meistä kukaan ollut murtunut taakkoihinsa, vaikka nuoruuden kaikkivoimaisuus oli muuttunut heikkouden tunnustamiseksi ja nöyryydeksi elämän edessä. Mietin yöllä sitä, miksi jokaisen polku on niin erilainen? Kuinka paljon voi itse valita? Kuinka paljon vain annetaan meille kysymättä lupaa? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ajattelen, että ainoa asia mihin lopulta voi vaikuttaa, on oma suhtautumisensa.

Loppupelissä omalla suhtautumisella voi olla kuitenkin iso merkitys. Miten ottaa vastaan ne kortit, mitä ei halua? Sairautta, kipua, menetyksiä? Unelmia, joista ei koskaan tullut mitään? Pysäyttävää on tavata ihmisiä, jotka eivät suostu katkeroitumaan. Yhtä pysäyttävää on syvältä huokuva pettymys omaan elämään. Joskus mietin, mistä saada rohkeutta avata itseään elämälle, yrittää tosissaan? Olenko naiivi kun ajattelen, että menetyksiinsä kääriytyvä ihminen on pelkuri omien toiveidensa edessä? Että pahinta mitä voi tehdä itselleen, on olla ottamatta vakavasti omia unelmiaan ja pettää ne. Että katkeruus syntyy siitä, ettei ole uskollinen itselleen. Omaa elämäänsä ei voi ulkoistaa, vastuuttaa muita toiveidensa toteuttamisesta.

Olen yllättynyt siitä, miten paljon saa voimaa tietynlaisten ihmisten kohtaamisesta. Ihmisten, jotka ovat eläneet omaa elämäänsä eteenpäin ja ovat sinut sen kanssa. Siunattu keski-ikäisyys! Nuoruus oli riehakkuudessaan mahtavaa, mutta miten paljon nautinkaan tästä rauhasta ja ilosta. Silti kaikki on edelleen mahdollista. Ojentaudu siihen, mitä toivot. Elämä on hyvä ja se kantaa. Elämä on kantanut meidät tähän ja kantaa tästä eteenpäinkin. Mitä kaikkea meillä onkaan vielä edessä?

Syksyn ensimmäinen päivä

Loppukesä oli ihana, mutta tänään teki mieli hurrata kun huomasi syksyn tulleen. Tuntuu hyvältä pukea ylle taas vaatteita, etsiä suloiset villasukat ja kaikki mukavat pitkähihaiset paidat esiin. Saunan lämmitys kuulostaa houkuttelevalta ajatukselta, pitkästä aikaa. Aamulla tuli ensimmmäistä kertaa olo, että täytyy laittaa tulet hellaan. Ruokalistalla oli ilokseni kaalilaatikkoa, joka on paras syysruoka ikinä. Keräsimme aamupäivällä omenoita ulkona ja sisääntullessa ruoka oli valmis. Se kaikki tekee minut niin onnelliseksi, että haluaisin vain nykertyä kasaan ilosta.

Rakastan kesää ja lämpimiä päiviä, mutta kestän vähän huonosti aurinkoa ja kuumuutta. Rakastan sitä, mutta samalla kärsin. Siksi tämä viileys ja raikkaus riemastuttaa minua, sillä kylmästä pääsee eroon pukeutumalla ja lämmittämällä.

Tulevana viikonloppuna on Yksin-kiertueeni osa kolme, oikea loppuhuipennus. Opiskelukavereiden re-union kahdenkymmenen vuoden jälkeen. On ollut mahtavaa lukea ihmisten elämäntarinoita ja vaihtaa kuulumisia jo facessakin. Meillä oli mukava opiskeluaika ja hauska luokka, ja osan kanssa olemme tietysti olleet tiiviistikin tekemisissä. Osaa en ole nähnyt valmistumisen jälkeen, ja tuntuu jännittävältä tavata taas. 20 vuotta on mennyt hetkessä. Suhtautuminen jälleennäkemiseen on kiinnostava, osaa se pelottaa, osaa riemastuttaa. Jos oma elämä ei ole vastannut omiin toiveisiin, voi olla vaikeaa tulla esiin ja kertoa mitä kuuluu. Olemme yrittäneet luoda ilmapiiriä, johon on turvallista tulla omana itsenään. Ettei tarvitse tulla esittämään mitään tai luetella omia onnistumisia. Niitäkin tietysti, mutta kaikilla meillä on ollut menetyksiä, epäonnistumisia, tavoittamattomia unelmia. Ja sitten niitä asioita, mistä kokee iloa ja tyytyväisyyttä. Olen kuullut luokkakokouksista, joihin mennään lähinnä arvostelemaan muita ja mittaamaan omaa erinomaisuutta. En usko, että tästä tulee sellainen. Uskon, että tästä tulee aikanaan yhdessä ja sen jälkeen erillään kasvaneiden ihmisten kohtaaminen. Ja se jännittää, onko niistä muistakin tullut  ihan keski-ikäisiä?