Oma ja ystävän onni

Yöllä ajelin kotiin huikaisevan kauniissa kuutamossa ja mietin taas kerran ystävyyttä. Viime päivinä mielessäni ovat olleet ystävät eri aikajanoilta, uudemmat viime vuosilta maalle muuton jälkeen sekä ne vanhat luottopakit, jotka tuntevat minut jo viime vuosituhannelta. Sitten on vielä oma porukkansa nuoruuden- ja lapsuudenystäviä, korvaamattomia hekin. Uudet ystävät ovat kutkuttavan ihania siitä, että heidän mukanaan tulee uutta kimallusta elämään. He näkevät minut sellaisena, mihin olen kasvanut ja kypsynyt, tulevat mukaan loppukesän lämpöön. He ovat korvaamattomia ja loputtoman ilon tuojia.

Vanhat ystävät ovat niitä, joita ei voi huijata. Vanhat ystävät ovat olleet rinnallani mutkissa, alamäissä ja kolhuissa. He olivat paikalla kun menetin, itkin ja epäonnistuin taas surkeasti. He tietävät mitä ja miksi ja milloin. He saavat minut kiinni heti, kun mopo alkaa vipattaa kohti yleisöä ja yritän ilmaista asian niin, ettei kukaan huomaa. Vanhat ystävät toisaalta iloitsevat syvemmin kuin kukaan muu, kun onnistun, kasvan ja löydän.

Viime päivinä olen pohtinut paljon ilon ja onnistumisen jakamista, ja sitä kenen kanssa se on mahdollista. Joskus törmää ihmisiin, joille toisen hyvä vaatii välittömän näpäytyksen, se on kuin uhka omalle riittämiselle ja arvostukselle. On ihmisiä, jotka mielellään tukevat vastoinkäymisissä, mutta joille ystävän menestys on kipeä asia. En vähättele tukea vaikeuksien keskellä, se on valtavan arvokasta. Mutta niin on myös ilon jakaminen. Minulla on huikeita ystäviä, jotka ovat lahjakkaita ja myös siunattuja monin eri tavoin. Koen, että se kaikki hyvä mitä heillä on, on plussaa myös minulle ja se tekee minut valtavan onnelliseksi. Ei vain siksi, että iloitsen heidän puolestaan ja toivon heille hyvää, vaan siksi, että minä tulen siitä niin onnelliseksi. Eräällä ystävälläni on valtavan kaunis asunto upealla sijainnilla. En saa kyllikseni asunnon ihailusta, se on täydellinen. Pelkkä asunnon ajattelu saa minut hymyilemään, tai ajatus heistä aamukahvilla ihanassa keittiössään. Moni ystävistäni elää juuri vaihetta, jossa toteuttaa erilaisia unelmiaan. Siinä on upeaa saada olla mukana. Oma elämäni on tällä hetkellä toisen näköisen unelman elämistä todeksi, unelmaa omasta perheestä. Ehkä ilo siitä saa minut herkemmäksi myös toisen ilolle, minulla on kaikki mitä olen toivonut. Aiemminkaan en muista tosin tunteneeni, että jonkun onni olisi pois minun onnestani.

Pieni punatukkainen tyttö heräsi juuri, tuhisee räkäisenä ja syö pulleilla sormillaan kesän viimeisiä herneitä. On venetsialaisilta ja meillä on oman perheen juhlat.

En tiedä suuremmasta onnesta kuin tämä.

Tänään juhlitaan

Tänään juhlitaan ihanaa, älykästä ja kaunista ystävää. Olen niin ylpeä sinusta muru! Ja kuinka mahtavaa on saada juhlia hyvässä seurassa toisen ihanaisen kanssa.

Tänään juhlitaan eikä korvia lotkauteta orastavalle flunssalle, jonka Maissi sai pyydystettyä meille maanantain perhekerhosta. Lähden suihkuun, troppaan itseni ja kohta mennään. Elämä ei ole pelkkää juhlaa, sillä onhan se myös ruusuilla tanssimista.

Tulee muutos

Helteinen loppukesän maanantai. Karviaishillo kiehumassa. Aamulla perhekerhon hälinä. Sydän täynnä Tukholman auringonpaistetta, kuorolaulua, stemmoja, rytmiä. Laivan ja meren äänet.

Olen päättänyt, että tulee muutos. En suostu enää pelkäämään. Mitä se tarkoittaakaan ja mitä ikinä siitä seuraa, en enää pelkää. En suostu elämään kuliseissa ja valehtelemaan itselleni. En suostu olemaan vähemmän kuin olen. En suostu enää laulamaan hiljaa, en enää odota, en aio enää väistää kun kysytään. Aion katsoa silmiin, aion olla rehellinen, aion olla minä. Aion tavoitella sitä mihin uskon ja luottaa siihen, että pystyn.

Avaan nyrkit ja päästän irti siitä, mitä olen tiukasti puristanut. Nojaan tähän elämään koko painollani. Minä uskallan.

Se tunne

Tiedättekö sen tunteen, kun on tehnyt check inin lennolle Tukholmaan huomisaamuksi ja valinnut itselleen paikan 4A? Kun tietää lähtevänsä huomenna? Kun jalat eivät kosketa maata, kun on niin onnellinen ja täpinöissään?

Epätäydellistä elämää, ja täydellistä

Miksi elämä on välillä  niin keskeneräistä ja epätäydellistä? Miksi en pysty olemaan niin täydellinen, että kestäisin myös toisten ihmisten epätäydellisyyden?

Tänään siedätän itseäni sillä, että meille tulee kohta Maissin kaveri äitinsä kanssa kylään eikä meillä ole imuroitu viikkoon. Ollaan ulkona kuitenkin ja nautitaan helteestä. Hyväksyn keskeneräisyyden kodissa. Epätäydellisyyden. Mieluummin kirjoitan kuin siivoan. Aamupäivälläkin käytiin pitkällä pyörälenkillä koko perhe, eikä tehty mitään tähdellistä.

Tulevana lauantaina elämäni tosin on täydellistä. Lennän Tukholmaan ja saan olla kuorojutuissa koko päivän. Aion syödä mitä vaan. Se on iso juttu ihmiselle, joka on syönyt heinäkuusta asti tosi vähän. On mahtava fiilis tosin mahtua farkkuihin ja muihin vaatteisiin, joita olen viimeksi käyttänyt ennen raskautta. Laihtuminen sisältää koukun ja harhan täydellisestä kontrollista, se on pelottavaa tällä syömishäiriötaustalla. En nyt ihan näytä vielä anorektiselta, mutta laskin eilen syöväni aivan liian vähän. Olen ihmetellyt miksi hiukset lähtevät päästä. Miehen mielestä olen ollut aika kärttyinen. En tunnusta. Päätin kuitenkin alkaa syödä enemmän, sillä en halua olla missään paastotilassa vaan jaksaa touhuta asioita ja voida hyvin. Siksihän koko laihduttamisen aloitinkin.

Nämä hellepäivät ovat olleet mahtavia. Elokuu on paras kuukausi. Maissi rakastaa lutrata ulkona kylpyvadissaan lämpimässä ilmassa. Marjat ovat kypsyneet ja olen keittänyt hilloja ja mehuja, kuin muumimamma.  Elämä on hetkittäin täydellistä. Se riittää.

Sivistynyt ero

Lähipiirissä on jälleen tapahtunut ero viime aikoina, hyvin korrekti sellainen. 20 vuotta naimisissa ollut pariskunta, kouluikäiset lapset. Sivistynyt ero, kohtelias ilmoitus facebookissa asiasta ystäville. Ositus, lasten huolto ja asuminen sovittu hyvässä hengessä ilman oikeudenkäyntiä. Kahden elämän uudelleen järjestäminen kunniottavasti ja arvostavasti. Sopimus siitä, ettei vuoteen esitellä lapsille uutta kumppania, vaan annetaan kaikille aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen. Jepjep.

Ystäväni muutti pois heidän yhteisestä kodistaan pari viikkoa sitten. Viime viikolla ex-puoliso oli treffeillä ja viikonloppuna aloitti yhteiselämän uuden ihanaisen kanssa. Puhtaalta pöydältä. "Mutta ihan eron jälkeinen systeemi" kuuluu tarkka lainaus. Siis oikeasti, en tajua. Miten voi olla eron jälkeen, kun ero on juuri vasta alkanut?

Toinen lähipiirin ero tapahtui ihan samoilla sävelillä puolitoista vuotta sitten. Mies muutti pois ja viikko muutosta esitteli uuden kumppanin lapsille, seurustelu oli alkanut edellispäivänä eli ihan eron jälkeinen systeemi oli kyseessä. Siitä erosta tuli riitainen ja likainen sillä siunaamalla hetkellä. Nythän kaikki on jo hyvin ja mies uusissa naimisissa. Vaimoa vielä vähän hikkauttaa.

Näissä molemmissa tapauksissa tarina voi hyvinkin olla totta ja naiivisti voin uskoa sen, että ihan puhtaasti eron jälkeen ollaan löydetty tämä uusi lempi. Mitä nyt korkeintaan ukkomiehenä hieman silmäilty sopivaa kohdetta sen varalle, kun vapaus koittaa. Se mitä en tajua, olettaen, ettei ole kyse salarakkaasta, mitä ihmettä nämä naiset näkevät miehissä, jotka ovat eronneet varttitunti aiemmin? Ei tule mieleen se, että avioero 20-vuotisesta liitosta vaatii aikaa surra ja sopeutua? Ihan kaikille osapuolille? Ei tule mieleen ajatus, että annanpa  tuon miehen oppia ensin elämään yksin ja itsenäistä elämää ennenkuin raijaan samaan osoitteeseen itseni sekä lapseni edellisestä suhteesta. Ai niin, ja onhan täällä miehenkin lapsia.

Mikä ihmisiä vaivaa?

Aina mun pitää

Tänään on alkanut taas alulanka hirttää kiinni, tarkoittaa sitä tunnetta kun kaikki hakkaa vastaan. Kuoro alkoi eilen ja haluaisin vain leijua siinä euforiassa, mikä syntyy yhdessä laulamisesta. Olemme lähdössä Tukholmaan isoon kuorotapahtumaan ensi viikolla ja haluaisin tutkia kaikki päivät Tukholman karttoja, kuunnella stemmoja, suunnitella mitä syön ja missä, fiilistellä sitä kuinka lennän sinne YKSIN ja kuinka tulen sieltä laivalla takaisin YKSIN. Muu kuoro menee jo edeltä ja jää pitempään, itse menen vain päiväksi. Olen vuorokauden poissa kotoa ja se on mahtavaa. Aion syödä hyvin, rauhallisesti ja istuallani. Aion käydä vessassa. Aion nukkua koko yön. Aion nauttia sydämeni kyllyydestä. Aion laulaa sydämeni kyllyydestä. Aion itkeä vain vähän. (Itkeä ilosta, se tapahtuu kun sadat kuorolaiset laulavat yhdessä.)

Minulla on kolme viikonloppua peräkkäin omaa ohjelmaa. Kuoroeuforian jälkeen on ystäväni karonkkabileet. En voi sanoin kuvailla kuinka ylpeä olen hänestä. Hänen neroutensa tuotos on ollut keittiön pöydällä hiveltävänä nyt viikon verran painetun kutsun kanssa. Tunnen itseni pitemmäksi ja laihemmaksi, koska minulla on niin upea ja älykäs ystävä. Ja kuinka mahtavaa on päästä bileisiin, toisen ihanan ystävän kanssa.

Tämä Yksin-kiertue huipentuu vuorokauden mittaiseen risteilyyn opiskelukavereiden kanssa 20 vuoden takaa. Alan olla siitäkin jo aivan tohkeissani. Mielettömiä muisti-flashbackeja vilahtaa päähäni tuon tuosta. 20 vuotta on mennyt hetkessä. Jotain sulkeutuu siinä hetkessä, kun me taas tapaamme ja uskon, että jotain uutta alkaa. Siitä tulee hienoa. Olen ystäväni kanssa ollut järjestelyvastuussa ja jo pelkkä yhteinen tekeminen ja pääasiassa taantumuksellinen hihittäminen on ollut ihanaa. Silläkin laivalla aion syödä hyvin, tanssia itseni tainnoksiin ja nukkua koko aamupäivän.

Jotenkin kun tämä elämä on ollut aika tavalla toisten keuhkoilla hengittämistä viime aikoina, tunnen itseni malttamattomaksi päästä liikkeelle. Työt ei nappaa, ei marjojen poiminta, mehun keitto tai pyykin pesu. Olen niin valmis löytämään taas sen kipinän liehumiseen ympäriinsä. Vaikka vain hetkeksi. Kotiin on hyvä palata. Haluan olla taas minä, hetken aikaa vain minä. Ehkä sitten jaksan taas paremmin kaiken sen, mitä aina pitää.

Ihana arki

Voihan siunattu arki! Rakastan tätä, kun arkirytmi alkaa ja muut ihmiset menevät töihin koko viikoksi. Teini aloittaa pian koulun ja me taaperon kanssa omat menomme. Viime päivät ovat olleet ihana muistutus kesästä, aurinko on hellinyt. Tänään sain jonkun oudon tarmonpuuskan ja pesin keittiön maton. Minä en koskaan pese mattoja. Nyt se tuoksuu mäntysuovalle ja kuivuu ulkona, lämpimässä kesäyössä. Taaperon kanssa pystyy jo touhuta kaikenlaista, se on mahtavaa.

Maissi puhuu paljon enemmän kuin aiemmin ja hänellä on huono huumori. Viime viikolla hän oppi (tai minä opin mitä hän tarkoittaa) kiittämään. Tiito, hän hihkaisee iloisesti syötyään tai saadessaan jotain. Maissilla on suuria puutteita kirjainvarastossa, mutta ei ilmeisesti sanavarastossa. Se on hyvä, sillä meillä on toivoa oppia ymmärtämään toisiamme jonain päivänä. Heitta tarkoittaa heippa. Titta on lamppu. Kaikkein huvittavinta hänestä tällä hetkellä on laittaa sormi toisen nenään. Hän ymmärtää sen olevan jotenkin sopimatonta, ja se naurattaa häntä ihan valtavasti. Hänellä on paljon suuria tunteita, kuten rakkautta, jota hän osoittaa halaamalla tiukasti ja suukottamalla. Erityisesti minua kohtaan hänellä on myös suurta kiukkua, sillä en ymmärrä olla kieltämättä tai rajoittamatta hänen tekemisiään. Loukkaantuessaan hän on täynnä suurta draamaa, raivoa ja elämän tuskaa. Ihana piirre minusta on, että Maissi on lyhytvihainen ja osaa myös sopia asiat. Vahva tahto tulee suojaamaan häntä elämässä, se on hyvä asia.

Hassuinta tässä kaikessa on, miten hän kasvaa ja muuttuu. Oppii asioita, tulee isommaksi. Hänen kanssaan voi tehdä juttuja, eikä hän ole enää mikään vauva. Hän on innokas, kipittää edelläni poimimaan ruohoa marsuille. Hän auttaa purkamaan kauppakassin. Hän kuuntelee, kun kerron miksi potalla käydän ja mikä sen jutun idea on. Hän jää selvästi pohtimaan asioita, joita kerron.

On helppoa unohtaa, että Maissi kasvaa ja muuttuu. Että aika kuluu nopeasti. Tänään mietin, muuttuvatko muutkin ihmiset samalla tavalla, vaikka olettaa heidän pysyvän samanlaisina, muuttumattomina? Itsekin muutun, miksi toiset eivät muuttuisi? Kesän aikana olen pohtinut myös keskeneräisyyttä uudella tavalla. Mistä syntyy ajatus, että maailma tulisi joskus valmiiksi? Miksi keskeneräisyyttä on niin vaikea sietää? Entä jos muutos sinänsä onkin hyvä asia ja asiat menevät aina eteenpäin, parempaan?

Kesä

Viime päivät ovat olleet täydellisiä kesäpäiviä; hiostavia, lehmän henkäystä muistuttavia elokuun päiviä. Rakastan kosteita loppukesän päiviä, jolloin lämpö roikkuu niskassa uuvuttavana ja raskaana. Niiden vastakohta on kirpeä ja raikas syksy, joka jonain aamuna on syrjäyttänyt kesän.

Kun on pitkään tehnyt töitä, on tottunut työn ja loman vaihteluun. Viimeinen vuosi on ollut erilaista työn ja vapaan sekoittumista, joka on jatkunut nyt kesälläkin. Kun ei ole kunnolla töissä, ei kerry lomaakaan. Kun ei ole töissä, on paljon vapaata, eikä kaipaa samalla tavoin pitkiä lomia. Elämä kulkee muutaman päivän sykleissä eri tavalla. Huomenna alkaa arkirytmi, ja se tuntuu hyvältä.

Eilen illalla pimeän laskeuduttua istuimme vielä nuotiolla ja totesimme, että nuotiopaikan rakentaminen on ollut tämän kesän kivoin juttu. Pihamme on kaukana täydellisestä, mutta olemme tehneet sitä taas lähemmäksi sellaista, missä itse viihdymme. Tästä tuli hyvä kesä.

Eilen olimme kummipojan syntymäpäivillä hänen isovanhemmillaan ja istuimme puutarhassa suurten vaahteroiden katveessa. Sellaiset hetket ovat pyhiä. Vanhat puutarhat, joihin on katettu pitkät pöydät valkoisine liinoineen. Lämpimät lauantaipäivät, kiireettömät hetket. Lettukestit. Leikkimökkiin katetut leikkikahvit. Olen huono olemaan läsnä hetkessä. Murehdin liikaa, kuuntelen huonosti. Mutta vaahteroiden suhina, lämmin tuuli ja loppukesän tiheä lämpö muistuttivat, että tämä on nyt. Tässä on hyvä.