Rippijuhlavalmisteluja

Ystäväni irl valmistelee tyttärensä rippijuhlia, ne ovat viikon kuluttua. Olen seurannut mielenkiinnolla hänen juhlavalmisteluitaan somessa, sillä vuoden kuluttua on sama nakki edessä meillä. Vai onko? Kun miehen esikoinen konfirmoitiin, suunnittelimme rippijuhlia pitkään ja hartaasti hänen äitinsä kanssa. Vuokrasimme ison juhlatilan, vanhan kauniin pappilan. Pojan vanhemmat edustivat ja isännöivät, ja me uusvanhemmat hoidimme oman osamme; minä ja rakas Doris tietysti vastasimme tarjoilusta. Vieraita oli noin 60 ja juhlat olivat tosi kivat. Pojan ammattiin valmistumista juhlimme viime kesänä puutarhajuhlina pihallamme.

Tytärpuolen äidin kanssa viimeinen vuosi on sujunut niin hyvin, etten uskalla edes ääneen sanoa. Olen antanut itseni jo ajatella, että ehkä selviäisimme yhteisistä juhlista, mikäli tytärpuoli niin toivoo. Nyt kun ajatus juhlista todenteolla alkaa hiipiä mieleen, hieman hikkauttaa. Minun on pakko myöntää, että samalla tavoin yhteistyössä näiden juhlien järjestely ei tule onnistumaan. Voisimme toki vain myöntyä kaikkeen ja maksaa huippukokin tarjoilut kaupungin hienoimmassa ravintolassa, floristin tekemät kukka-asetelmat, New Yorkista haetun juhla-asun ja rippilahjaksi tietysti mopoauton. En halua joutua ristiriitoihin siksi, ettei meillä ole varaa tähän kaikkeen. Tyttären äidille ulkoisilla asioilla on suuri merkitys ja raha on hänelle rakkautta. Meillä ei ole niin paljon rahaa, joten joudumme keksimään muita keinoja ilmaista rakkautemme. Siksi keksin eilen nerokkaan idean, joka vapauttaa meidät kaikki ikävistä kompromisseista, mutta antaa tyttärelle kokemuksen yhteisistä juhlista, joissa molemmat hänen vanhempansa ovat läsnä (ensimmäistä kertaa avioeron jälkeen hänen oltuaan 2-vuotias). Ehdotin miehelle, että ehdottaisimme seuraavaa: lähivanhempi eli äiti järjestää omat juhlansa oikeana päivänä heti konfirmaation jälkeen. Me olemme tietysti mukana konfirmaatiossa. Meillä pidetään juhlat esim. seuraavana viikonloppuna, ja tytön äiti ja heidän koko uusperheensä kutsutaan mukaan. Mikäli he kutsuvat meidät omiinsa, niin menemme tietysti, mutta sitä on vaikea ehdottaa. Konfirmaation ansiosta olisimme joka tapauksessa mukana tyttären juhlapäivässä heidän juhlistaan riippumatta. Olenko nero vai mikä?

Meillä on kiva koti ja piha. Ulkorakennukseen ja pihaan pystytettävään telttaan saisi tehtyä tosi hauskat kesäjuhlat, ilmasta riippumatta. Olisi ihana hössöttää juhlia tytärpuolen kanssa ilman sitä jännitettä, mikä syntyy, kun hänen äitinsä tulee mukaan keskusteluun. Päätin varmuuden vuoksi siis aloittaa valmistelut omalta osaltani tänään.  Aloitin ne pihan perimmäisestä nurkasta kompostialueen järjestelyllä. First things first.

Kesäkuuta

Juhannus on sujunut leppoisissa merkeissä. Aurinkoa, sadetta, hyvää ruokaa ja hyvää seuraa. Maissin varavanhemmat olivat yökylässä ja heidän kanssaan on mukava kokkailla, saunoa ja höpötellä. Eilen pelasimme frisbeegolfia puutarhassa. Osa frisbeistä on tammikuussa kuolleen ystäväni, ja sydäntäni riipaisee joka kerta, kun näen niissä hänen tutun käsialansa, nimensä ja puhelinnumeronsa. Kuoleman todellisuus on merkillinen. Ystäväni on kuollut, poissa kokonaan. Silti hän on läsnä puutarhassa, kun heitellään frisbeetä ja nauretaan. Hän on läsnä sydämessäni.

Viime viikko oli rankka. Maissin kummisetä sai kuulla sairastavansa Hodgkinsin lymfoomaa, joka on levinnyt solisluuhun ja lantioon. Toinen ystävämme irtisanottiin. Vaikka omassa elämässä on nyt myötätuulta ja hyvää mieltä, ystävien vaikeudet tuntuvat kurjalta. Kaiken keskellä olen ollut megasosiaalinen. Lähes joka päivä viime viikkojen aikana on joku käynyt kylässä, se on ollut mukavaa. Niin nyt juhannuksenakin.

Mutta nyt talo on hiljennyt, mies nukuttaa Maissia ylhäällä ja minulla on irtokarkkia ja kirja.

Kesän lapsi mä oon....

Tänään oli juhlapäivä naapurissa, lehmät pääsivät kesälaitumelle. Sitä on mahtava seurata, innostuneita pyrähdyksiä ja loikkia pitkin vehreää laidunta. Freedoooooom!!!!! Päässäni soi lisäksi taustamusiikkina biisi ooooooo, kesän lapsi mä oon, ooooo villi luonteeni ooooonn....Rakastan lehmiä, ne ovat lempeitä ja sympaattisia eläimiä. Ja tuottavat maitoa. Respect. Ei ole helppo homma se.

Vaikka rakastan kevättä ja nautin suuresti syksystä, tämä vuodenaika on parasta. Koko kesä edessä. Kaikki mahdollista. Kuvitelma siitä, että elokuun samettisiin öihin mennessä olen toteuttanut kaikki puutarhaunelmani. Ihania retkiä pihalle ja kauemmas perheen kanssa. Sadepäiviä nenä kirjassa. Pihasaunan lempeyttä. Ystäviä kahvittelemassa puutarhan helmassa. Pihapelejä. Telttaretkiä. Varpaat hiekkaan kotiseudun rannassa. Lokkien kirkuna ja meri.  Tässä vaiheessa kesää ei ole vielä ärtynyt maleksivaan teiniin ja sen lojuviin kavereihin. Ei tielle toistuvasti karkaamista yrittävään taaperoon. Ei miehen talkookaljoihin ja perkeleen formulaan, joka terrorisoi jokaisen pilvettömän sunnuntain. Ei appiukkoon, joka haluaa tulla auttamaan nurmikon leikkuussa kolme kertaa viikossa. Ei ole vielä väsynyt liian tiukalle ohjelmoituun perheen yhteiseen kesälomaan, johon mahdutetaan ihan kaikki ja meillä kaikilla on tosi kivaa.

Tässä vaiheessa kesää kaikki on vielä mahdollista. Sekin, että huomiset lastenvaatekutsut vietetään puutarhassa, aurinko hellii eikä naapuri ole ajanut lantaa viereiselle pellolle.

Maitokahvia

Tiistaisen syntymäpäiväni kunniaksi menin alkuviikosta alusvaateostoksille, ajatuksena hemmotella hieman itseäni. Löysinkin tosi kauniit maitokahvin väriset pitsirintaliivit ja niihin sopivan alaosan. Istuivat kauniisti ja olivat mukavaa vaihtelua ikuisiin mustiin alusvaatteisiini. (Puhumattakaan vaaleanpunaisista Hello Kitty-puuvillapikkareistani. Ne ovat varmaan laittomat tämän ikäisellä ihmisellä.)

Kotona vasta tajusin ostaneeni beiget alusvaatteet. Jestas sentään, beessit. Onko tämä nyt se ikänäkö, kun beige alkaa miellyttää silmää? Onko mitään keski-ikäisempää kuin ihonväriset alusvaatteet?

Jos keksit jonkun esimerkin vielä keski-ikäisemmästä asiasta, laita ystävällisesti se kommenttilaatikkoon.

Se sama ihminen

Kun katsoo itseään peilistä joka päivä, ikääntymistä ei niin huomaa. Päivien, kuukausien ja vuosien jälkeen on yhä edelleen se sama, joka jännitti koulun käytävällä. Joka odotti malttamattomana, että kasvaa niin isoksi, että voi lähteä pois. Joka kaipasi vapautta ja rakkautta, tässä järjestyksessä. Keski-ikäisen minäni sisällä on edelleen kerrostumina pieni tyttö, teini, nuori nainen. Kaikki minkä läpi olen elänyt, on edelleen tässä, minussa.

Hämärässä huoneessa käteni näyttävät vanhan naisen käsiltä.

Happy Birthday to me!

Tänään on ollut huippukiva päivä. Syntymäpäivä! Vuoden paras päivä. Olen niin lapsellinen, että odotan ihan kamalasti aina syntymäpäivää. Vaikka tiedän, ettei se tarkoita helikopterilentoja tai timantteja, silti olen aina jotenkin tosi tohkeissani. Otan vastaan universumin lahjoja ja kiittelen niistä vuolaasti. Teen numeron kaikesta kivasta. Olen vaan onnellinen. Auringonpaisteesta, omenankukista, anopista, joka tulee auttamaan kukkapenkkien kanssa. Mansikoista. Tyttären kikatuksesta. Ystävien viesteistä ja posteista. Miehen hemmottelusta. Omasta kodista, perheestä. Tästä elämästä, joka on itseni näköinen.

On hyvä olla elossa. On hyvä vanheta. Hengittää. Pysähtyä. Ajatella. Rakastaa. Kiittää. Elää.