Nousujohteinen käyrä

Minulla ja nuoruuden ystävälläni on sanonta; "kun huomaa siivoavansa roskiskaappia, voi päätellä olevansa lähdössä kotiseudulle". Tänään ollaan taas siivottu roskiskaappia ankarasti, vanhat merkit pitävät yhä paikkansa. En ole lokakuun jälkeen käynyt kotiseudulla ja se reissu oli niin työläs, että se vieläkin nostaa verenpaineeni, kun sitä ajattelen. Tuleva reissu on toivottavasti rankempi fyysisesti kuin henkisesti. Veljeni täyttää 50 ja veljentytön kanssa olemme keittiömestareina, onneksi on yksi ammattilainenkin palkattu paikalle. Maalaisten tapaan vieraita on kutsuttu sanomalehdessä, jolloin voi olla täydellisen epävarma siitä, montako vierasta on tulossa. Sen lisäksi facebookin mukaan ainakin 80 vierasta on ilmoittautunut.

Miehen kanssa olen oppinut viettämään vappua kuplivasti ja sen pois jääminen harmittaa minua tänä vuonna. Kotiseudullani vappuista ohjelmaa tarjoaa SDP ja pienimuotoinen vappumarssikin jostain voisi löytyä. Unohtakaa piknikit ja kepeä hiprakka ylioppilaslakki päässä. Unohtakaa akateemisuus, vappu on työläisten juhla. Tarvitseeko siis sanoa, että minun perheeni ei ole koskaan viettänyt vappua muuten, kuin veljeni syntymäpäivänä? Tarinaa kerrotaan tutusta, joka aina vappuna ajoi lantaa pelloille ylioppilaslakki päässä.

Minun ei tarvitse kerätä yhtään stressipisteitä kotiseudulle lähtöä varten, sen verran latautunut tilanne on aina valmiiksi. Nyt jännittää etukäteen  se, kuinka moni kertoo minun lihoneen valtavasti, koska olen lihonut, no aika valtavasti. Jostain syystä sukulaisillani ei ole mitään hienosäätöä painoasioissa. Iloisia huudahduksia on siis luvassa juhlahumun keskellä. Oi sä et varmaan ikinä ole ollut NOIN lihava!

Ei kun v-käyrä nousuun. Jotenkin kuvaavaa oli tänään odottava puhelu äidiltä, vanhemmat ovat seota sukkiinsa Maissia odottaessaan. "Arvaa mistä soitan? Olen vessassa!"

Rakkauden ylösnousemus

Luin viime viikolla jutun Kari Hotakaisesta. Hän puhui kauniisti vaimostaan, joka ei ole hänen ensimmäinen naisensa, mutta kylläkin viimeinen. Erityisesti minua puhutteli tuo seuraava lainaus:

"Mikä rakkaudessa on yllättänyt sinut?
- Se, että rakkaus kuolee silloin tällöin. Sitten se nousee kuolleista toisena tai kolmantena päivänä tai kenties vasta kuukauden tai vuoden kuluttua uudenvärisenä."

On lohdullista kuulla, että pitkäkin rakkaus kuolee välillä. Ja että se herää myös uudelleen henkiin, uudenlaisena. Rakkauden kuolinkorina on kiduttava vaihe. Kaikki toisessa ärsyttää. Ainoa voimakas tunne tuntuu olevan viha, turhautuminen ja kyllästyminen. Rakkauden kuolemasta pitkässä suhteessa ei juuri puhuta. Tai sitten se tulee esille vaiheessa, jossa erotaan eikä mitään ole tehtävissä. Jos on päättänyt, ettei ero ole vaihtoehto, pääsee hieman helpommalla, sillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odotella aikoja parempia.

Vaikka yhteisen lapsen saaminen on toisaalta lähentänyt valtavasti, samalla liitossamme on pitkään eletty tahdon aikaa. Meillä on mennyt huonosti ydinperheenä, mikä tosin on paljon paremmin kuin mennä huonosti uusperheenä. En tule ihan helposti luopumaan ydinperheestäni. Aloitimme uudelleen pariterapian ja sen vaikutukset tuntuvat jo heti alussa. Anteeksipyytäminen ja -antaminen, kotitöiden uusjako, hellyysmääräykset ja kahdenkeskinen tekeminen olivat reseptillä. Niin pienistä asioista on kiinni se, missä valossa toisen näkee. Toinen näyttääkin uudelta, rakkaammalta; ihmiseltä, josta ei halua luopua.

Edit. Viime päivinä minua on valtavasti ilahduttanut miehen avoin tunnustus: Haluaisin olla Nuuskamuikkunen, mutta oikeasti olen kyllä Nipsu. Tällaista itsetuntemusta on pakko rakastaa. 

Räkänokan äiti

Isäni on ollut mestari vanhoissa sananlaskuissa, sellaisissa missä puoli vuotta etukäteen tiedetään puinti-ilmat sillä perusteella mistä päin tuulee tiettynä päivänä jne. Lapsuuteni on kyllästetty näillä lauseilla. Täytyisi vielä kirjoittaa niitä ylös, niin kauan kuin isä on niitä kertomassa. Suosikkejani ovat mummun sanalaskut, joista isä sanoo "äiti tapasi sanoa...". Myös ex-appiukkoni sanonnat ovat edelleen mielessäni harva se päivä. Kuten syökö kissa, vai annetaanko miniälle? "Kaikista autoista tulee vanhoina opeleita" ja "kun paskasta tehdään inkivääriä, se se vasta on tököttiä". Viime päivinä olen ajatellut erityisesti isäni lausetta "räkänokastakin mies tulee, ennen kuin tyhjän naurajasta". Koko viikko on mennyt ankarassa räkätaudissa, Maissi aloitti maanantaina ja minä seurasin tiistaina.

Tänään oltiin ensimmäistä kertaa liikenteessä ja vietiin mies kelluntaristeilylle työporukan kanssa, samalla käytiin kaupassa. Typyn nenä valui vimmattuna, eikä minulla ollut tietenkään riepua tai edes paperia mukana. Sain moittivia silmäyksiä vanhoilta rouvilta, kun tuon kipeän lapsen kauppaan. Ihan oikeutetusti tietysti. Räkänokkaiset lapset ovat ällöttäviä. Vähän kuin 10-vuotiaat pojat, jotka syövät juustonaksuja ja lähmivät sammakoita. Ja räkää on oikeasti joka paikassa. Kaikissa omistamissani vaatteissa on räkää. Ja sohvassa. Niin paljon on räkää ollut liikkellä, että lapsi osaa puhua siitä. Käkää, hän sanoo. Näyttää nenäänsä ja sanoo "tetä, käkää."

Mutta tyhjälle ei olla naurettu. Ainakaan paljon.

Rohkeus elää, rohkeus kuolla

Ystäväni kuolemasta tuli viime viikolla kolme kuukautta. Edelleen hän on monien ihmisten mielessä, muidenkin kuin perheensä ja läheistensä. Viimeksi tänään hänestä puhuttiin radion aamuhartaudessa. On jotenkin tosi koskettavaa, kuinka yhden ihmisen elämä ja kuolema voi olla merkityksellinen monelle? Tämän aamuiseen puhujaan oli myös tehnyt vaikutuksen hänen pelottomuutensa kuoleman edessä. Rohkeus elää, rohkeus kuolla.

Viime yönä näin unta ystävästäni. Hän oli elossa ja terve, vaihtoi juuri työpaikkaa ja juttelimme siitä. Hänen näkemisensä unissa ilahduttaa minua aina, samoin kuin hänen kuviensa näkeminen siltä ajalta, kun hän oli terve. Ajattelen häntä edelleen päivittäin, usein itken. Enimmäkseen hymyilen häntä ajatellessani. Hänen perheensä suru on täysin eri mittasuhteissa, siksi omasta surusta on edes vaikea puhua. Tuntuu kuin varastaisi surun niiltä, joille se kuuluu. Toisaalta ajattelen, että jollain tavalla on lohdullista, että niin moni ihminen kaipaa häntä. Omalla tavallaan, omista syistään, omien muistojensa vuoksi. Sen vuoksi, mitä hän on merkinnyt eri ihmisille. Se kertoo paljon hänestä ihmisenä, se miten häntä kaivataan.

Muut ystäväni ovat joutuneet viime aikoina paljon käsittelemään kuolemaa kanssani. Eniten odotan hautajaispalaveria Maissin kummitädin kanssa. Aiomme tehdä kansiot omaan kuolemaamme liittyen, toiveita ja ajatuksia hautajaisia varten. Viime viikonlopun keskustelu toi mieleen jälkiruokamuiston. Paras hautajaisjälkiruoka ikinä on paksu luumukiisseli ja kermavaahto. Hautapaikka minulla jo onkin. Esittelin sen vasta eräälle äiti-kaverilleni ja hän taisi hämmentyä siitä. Luulen, että meistä ei koskaan tulee tosiystäviä. Tosiystävyys kestää puheen kuolemasta. Ja erityisesti koko elämästä.

Täältä tullaan taas

Takana loistava viikonloppu. Ei sentään Dublinissa, kuten Maissin kummitädillä, mutta parin tunnin ajomatkan päässä kuitenkin. Vanhojen tyttökavereiden seurassa ja ilman perhettä, mitä luksusta. Ensimmäinen yö erossa Maissista ja ylpeänä voin kertoa, että olin tosi reipas. Hänen ja miehen reippaudesta ei tietenkään ollut epäilystäkään.

Tänään alkoi uusi elämä. Aion laihtua 10 kg, elää terveellisesti ja liikkua enemmän. Olla äiti, joka jaksaa eväsretkiä ja puuhaa aamusta iltaan. Iloinen ja tyytyväinen äiti. Äiti, joka ei kuole lihavuuteensa ja sydänkohtaukseen.

Life is good.

Toivo

Toivo paremmasta, toiveikas mieliala; ne ovat jotain, minkä huomaa vasta niiden kadottua. Koen, että omassa työssäni tärkein tehtävä on usein juuri toivon ylläpitäminen. Että tulee parempi päivä. Että puolen vuoden kuluttua on jo ihan toisin. Että asiat järjestyvät. Että huomenna on paremmin. Muistan aina erään pienen tytön, jolle sanoin, että nukutaan yön yli, huomenna on uusi päivä. Hän itki lohduttomasti ja kysyi: "mikä huomenna muka olisi toisin?" En tiedä, mikä taika siinä on, useinhan asiat eivät yhdessä yössä muutu miksikään. Silti yön jälkeen asiat usein tuntuvat olevan paremmin. Uusi päivä tuo jonkin uuden näkökulman tai jotenkin mieli vain levänneenä jaksaa taas.

Eilen oli jotenkin rankka päivä, paljon riitelyä ja ikävyyttä. Välillä tuntuu, ettei toivoa ole. Että helpompaa olisi jossain muualla, jollain toisella tavalla. Sitten taas mieli lepää hetken vaikkapa ymmärtävän ja kuuntelevan ihmisen läheisyydessä. Löytyy joku uusi yhteys. Tulee ratkaisu, mikä helpottaa. Ja uusi päivä. Uudet voimat.

Kiirastorstai

Kiirastorstai, koko pääsiäinen vielä edessä. Pääsiäinen on itselleni isompi juhla kuin joulu, tosin onneksi vähätöisempi. Jonain vuonna ehkä aloitan pääsiäisblogin pitämisen, vähän varaslähtöä rairuohoon jo tammikuussa. You'll see.

Paastonaika on myös päättymässä, vähän haikein mielin. On ihanaa olla vapaa sokerikoukusta. Vaikka odotan sunnuntaina koittavia mangojuustokakkua ja mascarpone-lemon curd herkkua, en silti haluaisi luopua tästä riippumattomuudesta. Mietin kuinka jatkaa paaston jälkeen, onnistuuko kohtuukäyttö? Yleensä ei.

Viime viikolla kävin katsomassa Arenateatterin Uusioperh(S)e-näytelmän, suosittelen lämpimästi. Se herätti monta jo unohtunutta muistoa. Mietin, kuinka rankkoja aiemmat vuodet olivat, ennen Maissin syntymää. Enää en istu autossa marketin parkkipaikalla ja mieti mihin ajaisin, ettei tarvitse mennä kotiin. Nyt minulla on kiire kotiin, lapseni luokse.

Monenlaisia ajatuksia on mahtunut viime päiviin. Kevääseen kuuluu minulla aina ikävä muualle, levottomuus. Tietää olevansa elossa.