Rakastettu lapsi

Nyt sanon jotain, mitä ette usko minun sanovan: Minulla on maailman parhaat vanhemmat.

Maanantai oli tosi tahmea päivä, hammaslääkäriä ja muuta tympeää. Mies lähti illalla keskimmäisen joukkueen kakkuiltaan ja otti Maissin mukaansa, minä koomasin kotona. Isä soitti ja sanoi heidän miettineen asioita äidin kanssa. He ovat päättäneet alkaa maksaa minun asuntolainaani, jotta minä voin tehdä vähemmän töitä ja olla vielä ensi vuoden kotona Maissin kanssa. Heidän mielestään olen vuosien varrella saanut heiltä vähemmän kuin veljeni ja heillä on varaa tähän. Kerrankin olin aika sanaton. Tiesin universumin järjestävän asian, kun olin sitä kerran pyytänyt, mutta ratkaisu tuli yllättävältä taholta. Heidän apunsa lisäksi minun ei tarvitse tehdä kuin yksi päivä viikossa töitä, jos tekisin pitemmän päivän ja jos isovanhemmat täällä voivat auttaa Maissin hoidossa. Se tarkoittaa, että voisin vuorostani enemmän auttaa myös omia vanhempiani, kun saisin muut päivät vapaiksi. Tällä hetkellä minun on mahdotonta lähteä kotiseudulle, vaikka näennäisesti teenkin vähän töitä. Käytännössä olen lähes joka päivä muutaman tunnin töissä. Ensi vuodesta näyttää tulevan siis lasten, vanhusten ja monisukupolvisen perheen teemavuosi. It sounds good to me.

Vaikka raha-asioiden oletettu selkiytyminen ensi vuoden osalta tuntuu tosi huojentavalta ja hyvältä, eniten minua lämmittää ajatus siitä, miten vanhempani ovat ajatelleet minua ja Maissia. Että heille on tärkeää, että minä saan hoitaa omaa lastani kotona. Vanhempien huolenpito tuntuu ihanalta, vaikka he ovat vanhoja ja minä olen jo keski-ikäinen. Tunnen olevani rakastettu lapsi, se on ihana tunne. Juuri se tunne, jonka haluan välittää eteenpäin.

Sunnuntai

Niin paljon kuin lastani rakastankaan, yksi parhaita hetkiä päivässä on, kun hän nukahtaa. Mies lähti lapsen kanssa jo nukkumaan, istun yksin olohuoneessa, tuli rätisee pönttöuunissa ja Tähdettähdet-ohjelmassa on kantrijakso. Minulla on kirja (Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät) ja maitokahvia.

Maissin isoisoäiti täyttää huomenna 89 vuotta, tänään olimme heillä juhlimassa. Veimme kakun, karjalanpiirakoita ja lohivoileipiä mennessämme ja kaksi isoisoäidin prinsessaa, isompi typykin oli mukana. Isomamma on heikentynyt viime aikoina, kutistunut ja laihtunut. Pelkään, ettemme pääse juhlimaan hänen 90. syntymäpäiväänsä. Siksi tänään oli erityisen tärkeää päästä juhlimaan yhdessä.

Uusi viikko on alkamassa. Töitä kolmena päivänä, hammaslääkäriä, teatteria, mummin muutto. Tänään vielä sunnuntai-ilta, hiipuva hiillos ja uppoutuminen kirjaani.

Kosmista hellyyttä

Viime päivinä olen törmännyt useasta suunnasta ajatukseen, että täytyy pyytää täsmällisesti universumilta mitä haluaa. Toisaalta olen törmännyt myös siihen näkökulmaan, että ihmiset liiallisesti keskittyvät vain omiin mielihaluihinsa ja omaan hyvinvointiinsa, ja että onni vaatii myös yhteisen hyvän varjelemista. Uskon jotenkin vahvasti näihin molempiin näkökulmiin.

Juttelin Maissin kummisedän kanssa viime viikolla, ja keskustelu oli jotenkin tosi inspiroiva. Hän sanoi, että Jumala haluaa meidän rukoilevan selkeästi juuri sitä, mitä elämäämme haluamme. Että rukouksen ei tarvitse olla epämääräinen kuin puolueen vaaliohjelma, kaikenlaista hyvää kaikille. Voi sanoa suoraan mitä kaipaa, haluaa ja tarvitsee. Tietysti Jumalalla voi olla asiaan joku omakin näkemys, mutta uskon tuohon samaan, Jumala haluaa ilahduttaa ihmisiä ja antaa lapsilleen sitä mitä nämä tarvitsevat. Toinen puhuu universumista, minä käytän sanaa Jumala. Uskon, että universumimme ytimessä on hyväätahtova ja -luova puhdas rakkaus, riippumatta siitä, millä nimellä tätä ilmiötä kutsuu.

 Ajattelen Jumalan tekoja elämässäni kosmisena hellyytenä, ne ilahduttavat ihan valtavasti pieninäkin asioina. Kerran olin lähdössä junalla pitkälle matkalle ja olisin halunnut ostaa yhden naistenlehden, jonka kannessa oli tosi kiinnostavia juttuja. Minulla oli tosi vähän rahaa ja päätin, etten osta vaikka haluaisin. Kun menin junaan istumaan omalle paikalleni, lehti oli istuimen etutaskussa odottamassa. Miehestä on käsittämätöntä, että saan aina parkkipaikan sieltä mistä tarvitsen. Olen tottunut siihen, koska niin vain aina käy, jos muistan pyytää. Tällä hetkellä minulle on iso juttu se, että rahani riittävät mystisesti, vaikka palkkani on 40 % normaalista. (Minulle ei koskaan jää säästöön mitään normaalistakaan palkastani.) Tätä ihmettelimme Maissin kummisedän kanssa, kuinka se oikein tapahtuu. Hänellä on tästä yrittäjänä kokemusta, sillä on hän on pystynyt nostamaan 150 euroa kuussa itselleen palkkaa, ja silti heidän perheensä talous on järjestynyt kuukaudesta toiseen.  Elämä on täynnä pieniä, hyviä, ihmeellisiä asioita. 

Ehkä se yhteisen hyvän vaaliminen jollain tavalla liittyy tähän. Että voidakseen olla itse tyytyväinen, täytyy ainakin yrittää vaikuttaa myös muiden hyvinvointiin. Jos haluaa ihmeitä omaan elämäänsä, täytyy olla valmis järjestämään niitä myös muille. Ilahduttamaan, yllättämään, auttamaan, tukemaan. Lähellä ja kauempana. Niitäkin, joita ei tunne. Ilman, että tekee asiasta numeroa. Riittää, että itse tietää.

TGIF

Varmin tapa päätyä keskelle poliisioperaatiota on aamulla lähteä töihin ajatellen, ettei tapaa tänään asiakkaita, vaan hoitaa pois kirjallisia rästitöitä. Rönttävaatteissa, tukka hapsottaen ja luonnonkauniina. Jos nyt sosiaalityössä ei muutenkaan merkkivaatteilla koreilla, mutta normilookistakaan ei ole paljon varaa tinkiä ilman, että on vaikeuksia erottaa kuka on asiakas, kuka työntekijä. Oma tavoitteeni sosiaalityöntekijänä on olla ulkoisesti korrekti ja siisti, niin että annan vaikutelman siitä, että saan edes omat asiani hoidettua. (En haluaisi omia asioitani hoitamaan ihmistä, joka ei ehdi edes tukkaansa pestä.) Tällä hetkellä tarvitsisin jonkun tyyligurun päivittämään minulle itselleni uskollisen erityisnuorisotyönohjaaja meets social work-garderoobin. En ole edelleenkään omissa mitoissani, mikä rajoittaa omien vaatteideni käyttöä ja koska budjettini on hyvin rajallinen, uusien vaatteiden hankinta vaatii suunnittelua.

Lillukanvarsista asiaan. Koko päivä oli yhtä helvetillistä päivystystyyppistä tulipalojen sammuttelua minulle kivuliaassa ikäryhmässä, eli 1-3-vuotiaiden parissa. Perheväkivalta, päihteet ja lapsikaappaukset yhdistettyinä taaperoihin on minulle liikaa, en selviä siitä. Tai selviän itse työstä, teen mitä täytyy ja osaan kotikäynnillä olla seisomatta suoraan oven edessä, ettei minua ammuta. Osaan kysyä väkivallasta suoraan monin eri tavoin. Pystyn olemaan itkemättä, vaikka tärisen jokaista solua myöten. Pystyn toimimaan, vaikka pelkään. Pystyn tekemään päätöksiä ja tarkistamaan lakipykälät. Pystyn arvioimaan, kuinka jatkossa toimin paremmin ja mikä auttaisi kaupungin tasolla yhteistyötä. Mutta vihaan sitä kaikkea, vihaan omaa pelkoani, vihaan sitä kipua, jota pienet silmät minussa herättävät. Vihaan tietoa, että minulla on liikaa menetettävää. Vihaan tosiasiaa, että nuo käärmeenpesät, joita joudun sohimaan, saattavat iskeä tuskallisilla tavoilla takaisin. Olen haavoittuva, koska asun liian lähellä, koska minulla on perhe, koska minulla on pieni puolustuskyvytön lapsi. Ja silti, mitä minä voin? Mitä vaihtoehtoja on paitsi tehdä työnsä niin hyvin kuin voi? Kysyä. Puuttua. Suojella. Katsoa pieniin silmiin, nähdä. Ellen uskalla, ellen tee kaikkea muiden lasten hyväksi, en voi katsoa omaa lastani silmiin. Millaisessa maailmassa hän kasvaa, elleivät aikuiset uskalla toimia?

 Toisina päivinä tämä työ on vaan niin syvältä.

Siivouskapinallinen

Ajattelin kirjoittaa siivoamisesta voidakseni välttää sen käytännössä. Lapsi nukkuu päiväunia, tulin jokin aika sitten töistä ja mies lähti omiinsa. Minullahan olisi tässä välissä hetki aikaa siivota, mutta enpä taida. Lueskelen mieluummin kaikkea, kirjoitan hetken ja juon kahvia. Tietysti. Juon kahvia käydessäni suihkussakin, mutta imuroidessa se on hankalaa. Imetyksen päätyttyä kahvinarkkiuteni on karannut taas uusiin mittasuhteisiin.

Miksi siivoaminen on minulle jatkuvasti mieltävä painava asia, vaikka niin vähän sitä harrastan? Siis miksi en vain siivoa, kun tämä jatkuva kaaos minua vaivaa? Edelleen kallistun sille kannalle, että syynä ei suinkaan ole pohjaton laiskuuteni ja uusavuttomuudestani johtuva kykenemättömyys siivota pienen lapsen kanssa. Väitän, että kapinoin sillä, etten siivoa. Kapinan kohde on mieheni isä, joten näin aukikirjoitettuna se minustakin vaikuttaa vähän typerältä. Appiukkoni on kultainen ja avulias ihminen, ehdottoman järkevä ja järjestelmällinen. Hulluuteen saakka järjestelmällinen. Hän joutuu nielemään meidän kaaostamme epäilemättä sietokykyään hipovissa määrin, sillä hän välillä lipsahtaa järjestelyn puolelle. Piharakennuksemme, jonka tavaroita hän yhteisellä sopimuksella käyttää, hän järjestää salaa ja huomaamatta aika ajoin. Se raivostuttaa minua, vaikka onkin kätevää löytää rojun joukosta etsimänsä. Sisällä hän ei uskalla järjestellä (paitsi lapsen leluja) joten luultavasti olen niin hölmö, että osoitan mieltäni sisäsiivousta vältellessä juuri hänelle. Kuinka lapsellinen voi ihminen olla? Vai olenko kuitenkin vain niin laiska, että pidän häntä tekosyynä omalle saamattomuudelleni?

Nyt on kuitenkin niin, että kuistin fengshuit alkavat olla niin viturallaan, että sille on tehtävä jotain. Silläkin uhalla, että appiukko ilahtuisi.

Arki is back

Sinne hävisi minilomani ja taas pakerretaan arkea. No hyvin kohtuullista arkea kylläkin, osa-aikatyötä ja suurtaa määrää vapaa-aikaa lapsen kanssa. Vaikka olen visusti yrittänyt paastota stressaamisesta, ajatus ensi vuodesta kaihertaa. En ole valmis viemään Maissia päivähoitoon. En halua luopua näistä päivistä yhdessä, viime viikko taas vahvisti sitä ajatusta. Toivon ja rukoilen, että jotenkin tämä järjestyisi. En tiedä mitään tärkeämpää, kuin voida olla kotona hänen kanssaan.

Loma oli ihana. Aurinko helli useimpina päivinä ja olla möllötimme kotona ja pihalla. Emme tehneet mitään ihmeellistä, vain normaalit muskarikuviot ja mummin kauppareissut. Isosisko tuli torstaina ja tänään vein hänet kouluun. Lauantaina pääsin omaan reissuun ja brunssille kahden ystäväni kanssa. Luin kirjan ja päätin, että tästä eteenpäin luen jatkuvasti. En tiedä mistä tingin, mutta jostain aion ottaa ajan lukemiselle. Kävin kampaajalla ja leikkasin pitkät hiukseni lyhyiksi. Kaikki Maissin päiväuniajat kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Se kaikki yhdessä teki hyvää. Olen onnellinen ja kiitollinen monista asioista. Pyrin luottamaan siihen, että minua mietityttävät asiat selviävät parhain päin. Eniten huomaan kaipaavani ilon vahvistamista, alleviivaamista. On niin paljon hyvää, mutta niin helposti liukastun sen kaiken näkemisestä pelkkään harmauteen.

Ystävien tapaaminen oli taas kuin olisi ollut sydän auki auringossa. Ajaessani soitin myös Miille, enkä ymmärrä miksi puhumme niin harvoin, kun se on aina yhtä ihanaa.  Olen paljon miettinyt ystävyyttä viime aikoina, sitä miksi joku ihminen tulee tuttavuutta lähemmäksi? On tietysti kysynnän ja tarjonnan laki, mutta miksi jonkun sielu koskettaa niin syvästi omaani? Ympärilläni on paljon ihan mukavia ihmisiä, samassa elämäntilanteessa olevia. Omissa ystävissäni on kuitenkin yksi erityinen piirre. Heille mikään mitä sanon, ei ole käsittämätöntä, tai sanojen ulkopuolella. Rakastan sitä piirrettä. Mahdollisuutta uida syviin vesiin, kykyä puhua mistä tahansa. Myös kaikesta tyhjänpäiväisestä, ilman painetta olla aina fiksu ja syvällinen. Ennen kaikkea ystävyys on minulle totena olemista, rehellisyyttä. Että on ihmisiä, jotka rakastavat minua paljaana minuna. Ettei minun tarvitse peitellä, liioitella, vähätellä, selitellä, esittää. Että olen vain ja kokonaan minä, ja he kestävät sen. He katsovat minua kauniisti ja hyväksyvästi. Siinä ystävällisessä katseessa on helppoa olla totta ja kuunnella myös sitä, mihin suuntaan on matkalla, mitä toivoo.

Minulla on toive ja tunne siitä, että jotain uutta on syntymässä. Minä olisin valmis siihen.

Miniloma

Uskomatonta. Kello ei ole vielä iltayhdeksää ja olen yksin alakerrassa, hereillä. Viime aikoina toistuvasti olen nukahtanut lasta nukuttaessani. (Joo. Älkää edes kysykö. Tenavaa nukutetaan ihan urakalla. Juuri se, minkä toivoin välttäväni. Tämä on niin itse aiheutettua.) Hyvä asiassa on se, että kun menee kahdeksalta nukkumaan ja herää aamulla kuuden-seitsemän maissa, ei voi unen puutteesta marista. Että ihan kivasti olen jaksanut.

Paasto on ollut ihan huikean mahtavaa aikaa. En ole syönyt herkkuja (niiksi ei lasketa rusinoita tai manteleita) yli kahteen viikkoon. En ole stressannut läheskään niin paljon kuin tavallisesti. Tällä viikolla olen urakoinut kahden viikon työtunnit, joten olen vapaalla seuraavat 10 päivää. Maissille aamulähtöni ovat olleet taas hankalampia, ja hän aloittaa vilkuttamisen ja itkeskelyn jo puuroa syödessämme. Se riipii sydäntä. Sitä ihanammalta tuntuu yhteinen loma ihan vaan kotona.

Minulla on loman tavoitteena paitsi olla ja touhuta Maissin kanssa, myös lukea yksi kirja ja kaksi sisustuslehteä. Lehdet luin jo päivällä, joten vahvasti menee.