Tampere by night

Istun Tampereella Torni-hotellissa, mukavassa design-tuolissa ja ikkunan takana aukeaa koko öinen kaupunki. Uskomaton maisema. Olen juuri löytänyt itselleni kesämökin.

Minulla on outo rakkaussuhde Tampereen kanssa, liittyen hämäriin nuoruusvuosiini. Tampere on ainoa sisämaan kaupunki, jota olen koskaan rakastanut. Se on ystävällisten ja mukavien ihmisten kaupunki. Tai oli ainakin 20 vuotta sitten.

Omaan menneisyyteen törmääminen on välillä häkellyttävä kokemus. Jotenkin ajattelen, että oman elämänsä kanssa pitäisi olla sovussa, hyväksyä kaikki mutkat ja kiemurat. On aikoja, joita muistelee toki mieluummin kuin toisia.

Tänään kuitenkin nykyisyys ja menneisyys kohtasivat jotenkin liikuttavalla tavalla. Istuin tyttäreni kanssa hotellin ravintolassa, joka on myös nykyinen manserokin mekka. Me olimme liikkeellä syömistä toivoen, muu väki enemmänkin ottamassa vauhtia lauantai-iltaansa. (Näin jo mielessäni otsikot; lastensuojelun sosiaalityöntekijä lapsen kanssa baarissa lauantai-iltana!) Saimme syödäksemme ja sain kahvin mukaani, karkasimme ylös 16. kerroksen huoneeseemme. Kaupungin lauantai-ilta jatkoi kuohuntaansa, minun viereeni sammahti pieni pömppömahainen ja punatukkainen tytönpampula. Jäin istumaan hiljaiseen huoneeseen, katsellen kaupungin valoja. Joskus olen ollut hurjapää tässä kaupungissa. Elänyt kaksoiselämää, välillä kolmattakin. Olen tanssinut pöydillä ja kaahaillut kaduilla. Olen saattanut suuren rakkauteni tuolla asemalla junaan tietäen, että hänen lähtönsä särkee sydämeni, eikä hän palaa koskaan. Myös minä satutin muita ihmisiä ja siksi näihin vuosiin liittyy häpeä, suru. On vaikea sanoa, etten kadu mitään, koska kadun aiheuttamaani kipua. Niistä vuosista jäi kuitenkin elämääni ihminen, joka on ollut minulle majakka ja maamerkki, ja jota ilman en olisi minä. Ja vaikka nykyään vuosien terapian jälkeen en enää toimisi/toimi samoin, se olin kuitenkin minä, jossain vuosikerrostumien alla. Se olin minä ja se kaikki on osa minun elämäntarinaani.

Toistuvasti kuitenkin törmään tilanteisiin, joissa ajattelen: Tätä nykyistä onnea ja rakkautta en vaihtaisi mihinkään. Parasta mitä koskaan minulle on tapahtunut, on ollut syntyä tyttäreni äidiksi. Missään maan päällä ei ole minulle suurempaa onnea tarjolla, kuin minun omassa elämässäni.

Ei  edes Tampereella.

Lomalainen

Paastonaika alkoi keskiviikkona. Jaksan hehkuttaa pääsiäispaastoa vuodesta toiseen siitä syystä, että se on minulle parasta aikaa vuodessa. Jostain syystä se palvelee minua niin, että pääsen irti minua sitovista asioista. Paasto tarjoaa iloa ja lepoa, pysähtymistä hetkiin, syvää onnen ja vapauden tunnetta. Siksi se tuntuu ihan mahtavalta.

Tänä vuonna lomailen sokerista ja stressistä. Sokeri tarkoittaen karkkia ja makeita herkkuja. Pyrin välttämään lisättyä sokeria kaikessa, mutta en ole ehdoton sen suhteen ts. en stressaa, siitäkään. En ole koskaan yrittänyt paastota stressaamisesta, siksi tämä on mielenkiintoinen ihmiskoe. Toimii ainakin toistaiseksi. Menen kohti asioita, joita jännitän ja turvaudun pyhään huolettomuuteen. Sanon itselleni; hyvin se menee, siitä vain, rohkeasti. Jumala pitää meistä huolen. Kieltäydyn murehtimasta asioista. Toistan itselleni "hyvin se menee"-lausetta, kuin mantraa. Toinen mantrani kaiken kaaoksen ja keskeneräisen ääressä on "Elämän ei tarvitse olla täydellistä ollakseen ihanaa."

Joku muu osaa tämän varmaan ilman paastoakin. Minä en.

Painavat sanat

On sanoja, joita voi sanoa kevyesti. Jotka voi ottaa vastaan kevyesti. Ja painavia, raskaita sanoja, joiden mukana siirtyy tonnien paino sydämestä toiseen.

Tiedän, etten ole koskaan ollut sinulle oikea äiti. Tiedän, etten ole koskaan ollut sinulle rakas lapsi. Tiedän, että olen loukannut. Anteeksi. Olen pahoillani, etten pystynyt parempaan. 

Kaikessa kipeydessäänkin sanat puhdistavat, parantavat. Ei tosiasioiden ääneen sanominen muuta mitään. Mutta totuus tekee vapaaksi, surullinenkin.

Passiivisuusvaroitus

Ihana paluu bloggeriin, joku kultainen oli jättänyt minulle kommenttilaatikoon passiivisuusvaroituksen. Nauroin ääneen, se oli hyvä vitsi polar loop-kielellä. Kiitos ihana nimetön.

Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut, mikä selittäisi hiljaiselon, life happened ainoastaan. Olen elänyt anti-passiivista elämää. Osapäivätyötä, kokopäivä-äitiyttä, paljon menemisiä, vieraita meillä ja ihania ystävien tapaamisia. Joka päivä ajattelen, että tänään viitsin. Olen elossa, teen tästä päivästä hyvän. Olen mennyt asioita päin, joita yleensä vältän tai siirrän. Kuten puutarhajuhlia talvella, retkinuotioita, pulkkamäkiä, ruokakokeiluja leivinuunissa, vapaaehtoistyötä. Ensi perjantaina aion lähteä Maissin kanssa junalla vanhempieni luokse. Pystyn siihen, koska olen elän. Vahvasti epämukavuusalueella mennään.

Askeleita saisi silti tulla enemmän. Olin aamupäivällä töissä ja istuin hetken kahvihuoneessa. Vertailimme polar loopejamme vieruskaverin kanssa, jonka on 60+ ihana rouva. Hänellä oli jo aamuyhdeksältä yli 5000 askelta ja kuulemma iltaisin siinä rannekkeessa lukee joku hassu 20k, mitä lie tarkoittaa... joo, en tiedä, ei ole näkynyt sellaista lukua ranteessani. Maissi melkein jo kävelee, joten ehkä tilanne on korjaantumassa.

Nyt täytyy jatkaa järjestelyjä, Maissin vauvakaveri äiteineen tulee pian kylään. Menemme laskemaan pulkalla pihalle.