My new best friend

Sain joululahjaksi polar loopin mieheltä. Olen toivonut sellaista pitkään. Se pirulainen on hauska vekotin. Se kertoo minun olevan ihan tolkuttoman laiska. Viime aikoina se on alkanut jakaa minulle passiivisuusvaroituksia. Ärsyttävä se on silloin, kun se ei tajua minun tehneen lumitöitä (tänään) tai jooganneen 1,5 h (eilen) tai lenkkeilleen vaunujen kanssa (joka päivä). Se ei tunnista lenkkeilyä silloin, kun työntää vaunuja samalla. (Eihän se toki kuntoilusta käykään näillä keleillä.)


Tuo tyhmä ranneke on oikeasti aika hyvä minulle. Taisin tarvita tätä tietoa, että olen toivoton laiskamato.

First time for everything

Lapsen myötä tulee tilanteita, joissa ensimmäistä kertaa tapahtuu jotain. Kuten muutama päivä sitten ensimmäistä kertaa lapsi pissasi pottaan. Jee! Taputuksia! Tai tänään, kun ensimmäistä kertaa olen poissa töistä, koska lapsi on sairas. Maissi sai eilen 1-vuotisrokotukset, mitkä nostivat kuumeen. Koska meistä aina jompikumpi on Maissin kanssa, tällaista tilannetta ei edes pitäisi syntyä, että ollaan pois töistä hänen ollessaan kipeä. Miehelle tuli kuitenkin yllättävä työreissu ja minun piti olla aamupäivä töissä. Pappa oli tulossa hoitamaan. Aamuvarhain typy tuntui vielä niin kuumalta, että peruin papan tulon. Minulla ei kertakaikkiaan ollut sydäntä jättää tyttöä kipeänä muiden hoitoon. Tarinan opetus: Ihan hyvin olisin voinut mennä töihin. Tyttö on pirteä kuin peipponen

Eilen ajattelin paljon keskiviikkona kuollutta ystävääni ja muutaman viikon takaista keskusteluamme. Mietin millainen hänen ensimmäinen päivänsä on ollut taivaassa ja joko siellä kaikki rullaa, kuten hyvällä leirillä. Tuntui juhlalliselta ajatella, että nyt hän näkee Jumalan kasvoista kasvoihin ja tietää kaikki mysteerit elämästä ja kuolemasta. Uskon siihen, että hänen sielunsa on yhä vahvasti olemassa, vailla kipua ja kaikkea sitä, mikä meitä eläviä vielä rajoittaa.

Kuolema on ollut siis väkevästi läsnä elämässämme viime aikoina. Myös äitini on tehnyt kuolemaa, jo vuosikymmenien kokemuksella. Kerroin ystäväni kuolemasta keskiviikkona. Äiti sai siitä aasinsillan näppärästi omaan kuolemaansa ja oletettuun vakavaan sairauteensa. Tosin torstaina selvisi, ettei hänellä ollutkaan kasvainta vaan polyyppeja ja puoli vuotta kestänyt oksentelu johtui väärän lääkityksen sivuvaikutuksesta. Lääkitys lopetettiin ja nyt hän voi taas hyvin. (Tässäkin kohdassa olisi kohteliasta taputtaa.)

Tällä viikolla olemme miehen kanssa pohtineet elämäämme, molemmat omaansa ja tätä yhteistä, jonka jaamme. Olemme miettineet, mitä haluaisimme tehdä, mitä vielä kokea, mihin suuntaan pyrkiä. On lohdullista tajuta, että speksit ovat aika hyvin kohdallaan. Elämä on hyvää näin. Mies sanoi haluavansa viitsiä enemmän, ja sen kyllä allekirjoitan. Että jokaisena päivänä viitsisi vähän enemmän. Nousisi ylös, koskettaisi, sanoisi, tekisi, menisi. Olisi läsnä. Kiittäisi. Huomaisi. Eläisi.

Äidin oletettu tai todellinen lähestyvä kuolema ei ole jaksanut liikuttaa minua juurikaan. Mietin syitä miksi näin. Keksin muutamankin, mutta erityisesti siksi, että enemmän minua surettaa hänen elämätön elämänsä. Äiti on viettänyt elämänsä pääasiassa riidellen ihmisten kanssa, ollut ansassa omissa riippuvuksissaan. Hän ei ole hoitanut itseään tai masennustaan, ei näytä nauttineen mistään. Ei kodista, ystävistä, ei varsinkaan meistä perheestään. Tämän tarinan opetus: kannattaa elää elämänsä niin, että olisi jotain menetettävää.

Kiitos

Tänään on ollut surun ja kiitoksen päivä. Surun siitä, että maailma on köyhempi ja värittömämpi paikka ilman ystävääni. Että hänen vaimonsa ja lapsensa ovat vailla puolisoaan ja isäänsä. Että elämä jatkuu, mutta hän ei ole siinä enää mukana. Samalla olen kuitenkin kiitollinen siitä, millaisen jäljen hän on jättänyt meihin muihin ihmisiin. Että jokainen, joka hänet tuntee, sanoo: tämä on menetys koko maailmalle. Kiitos hyvästä elämästä, hyvyydestä, ilosta, kivun päättymisestä, rauhasta.

Hyvän ihmisen elämä ja kuolema velvoittaa muita. Se haastaa käyttämään aikaansa viisaammin, paremmin, arvokkaammin. Se kutsuu ulos omasta pienuudesta, oman navan tuijottamisesta, itsekkyydestä. Sinä joka saat elää, elä rakkaudelle ja rakkaudesta.

Kiitos elämästä. Kiitos rakkaudesta. Kiitos ystävyydestä.

Elää täyttä elämää

Elää täyttä elämää
kuoleman holvien varjossa
tietoisena sen lyhyydestä
ikuisten tähtien alla.
Antautua elämälle syvintään myöten,
vajota pelkäämättä sen syvyyksiin
kun tähdet tulevat yhä lähemmäs,
kun aavistuksesta  kasvaa tieto. 


---



Anna rauha, joka yhdistää poisnukkuneet
ja meidät, jotka vielä vaellamme täällä.
Anna rauha, joka käy yli kaiken ymmärryksen.
Sinun rauhasi,
         anna se heille ja meille. 

Lassi Nummi: Requiem

Tämän vuoden parhaat

Herkut alkaa olla syöty loppuun, kiitos ja ylistys siitä. Jokseenkin makea kausi on takana. Uusi vuosi koukutti minut jälleen cokis zeroon, josta olen raskauden ja imetyksen vuoksi vieroittanut itseni. Olin laskenut sen varaan, että ystävälläni on riittävä jemma ainetta meille molemmille. Erinäisten sattumusten vuoksi näin ei ollutkaan, ja hetkeä ennen puolta yötä me jouduimme suhaamaan ympäri pääkaupunkiseutua etsien auki olevaa diileriä. Melkein meni raketit ja uuden vuoden suudelmat sivu suun. Mutta hauskaa se tietysti oli, cokiksenhimoiset tädit liikenteessä. Parhaus tässä asiassa liittyy siis siihen, että imetys on lopultakin, muutaman takaiskun jälkeen oikeasti päättynyt. Koska viimeisestä kerrasta on jo kolme päivää ja yötä, uskallan sanoa näin. Alan siirtyä haikeus-ulottuvuudesta riemullisen tuuletuksen vaiheeseen. Rintani alkavat siirtyä yhteisomistuksesta takaisin minulle, kuten myös muukin aineenvaihduntani. Saan syödä mitä haluan ja juoda mielin määrin kahvia ja kokista. En enää loisku ympäriinsä. Mahtavaa! Tajusin myös sen, että voin lähteä vaikka ulos hippaamaan ystävien kanssa tai olla yön yli reissussa, yksin. Vapaus! Maissi nukkuu yönsä kohtalaisesti, heräilee kyllä öisin, mutta rauhoittuu kainalooni. Ja minä kun pelkäsin, että hän ei ikimaailmassa tule rauhoittumaan ilman tissiä. Minun pitäisi luottaa häneen enemmän, hän on kuitenkin supagirl.

Toinen parhaus liittyy taas rakkauteen. Maissin kummitädillä on ollut paljon epäonnea rakkaudessa ja olen sydämeni pohjasta toivonut hänelle kultaista ja hyvää miestä (tai naista), joka näkisi hänen ainutlaatuisuutensa ja pitäisi häntä kuin kukkaa kämmenellä. Nyt vaikuttaa siltä, että kultainen ja hyvä mies on löytynyt. Ensiesittely meille tapahtui Maissin synttäreillä enkä tiedä, kumpi meistä on enemmän rakastunut häneen, kummitäti vai minä. Mies on ihana! 20 vuotta vanhempi serkkuani, hauska, ystävällinen, fiksu, riittävän komea, ei-naimisissa, huomioi serkkuani upealla tavalla. Yritän keksiä hänestä vikoja, sillä jos jokin vaikuttaa olevan liian hyvää ollakseen totta, se yleensä on. Mies on vaan niin mukava. Hän on myös varakas ja hemmottelee serkkuni piloille (hän ansaitsee sen!) ja laittaa hänelle ihania herkkuruokia. Meillä oli tosi mukavaa, se mitä ehdimme jutella juhlissa. Sovimme näkevämme mahdollisimman pian uudestaan, että voimme rauhassa tutustua. Että voi ihminen olla onnellinen toisen onnesta! Onni tarttuu.

Synttärijuhlintaa

Nyt se on totta, en ole enää vauvan äiti. Olen 1-vuotiaan touhukkaan taaperon äiti. Synttärijuhlat olivat tosi mukavat, kaksi kummitätiä perheineen oli paikalla ja miehen vanhemmat ja isovanhemmat. Lisäksi rakas ystäväni puolisonsa kanssa, Maissin kastepappi.Miehen vanhemmat ja isovanhemmat tulivat, huomenna tulee kolmas kummitäti perheineen. Neljäs kummitäti tulee joku viikonloppu äitinsä kanssa käymään, he asuvat kaukana kotiseudullani. Kummisetä hemmotteli Maissia Marimekon takilla, hänkin asuu toisella puolella Suomea. Maissin varavanhemmat tulevat muutaman viikon kuluttua viikonlopuksi. Isäni tulee ensi viikolla. Juhlahumu siis jatkunee vielä jonkin aikaa.

Sain eilen tolkuttoman migreenikohtauksen ja ilta meni pipariksi. Samoin juhlavalmistelut. Kaaos talossa, leipomiset ja ruoanlaitto kesken. Menin nukkumaan Maissin kanssa ennen yhdeksää. Tänään sain kuitenkin kaikki tehtyä, vaikka en ollutkaan tyytyväinen ruokiin tai kakkuihinkaan sen puoleen. Silti oli jotenkin mahtavaa viettää oman lapsen syntymäpäiväjuhlia. Olen järjestänyt näitä hippaloita jo vuosia miehen lapsille, tajuamatta, millaista se on oikeasti. Miten mahtava tunne. Miten iloiseksi tulee, kun oman lapsen ympärillä on ihania ihmisiä, jotka rakastavat lasta ja hellivät häntä lahjoilla. Ihmisiä, jotka tulevat kaukaa ollakseen mukana lapseni elämässä. Näkevät vaivaa hänen vuokseen. Se on ihan huikea tunne.

Laitoin Maissin nukkumaan vinttihuoneessamme, katselin hämässä vinoja kattolautoja. Ihmettelin tätä onneani, miten se on tullut kohdalleni. Saan asua maalla pienessä talossa, elää itseni näköistä elämää ja vielä Maissin äitinä. Hän on parasta mitä minulle on tapahtunut. Tähän taloon olen päätynyt, jotta tyttäreni voisi syntyä juurilleen, näin uskon. Johdatus elämässä on jotenkin käsittämätön asia. Miten asiat loksahtavat kohdalleen. Yhä vahvemmin uskon siihen, että täytyy uskaltaa unelmoida. Unelmissa meille näytetään se, mitä kohti meidän on kuljettava. Ja kuitenkin elämä on paljon hienompaa, kuin osaa edes haaveilla.

Happy, happy new year!

Olen ehkä maininnut, että uuden vuoden, vapun ja juhannuksen juhliminen on minulle aika tuore juttu. Miehelle ne ovat tärkeitä ja olen opetellut juhlimaan niitä hänen kanssaan. Erityisesti me olemme niitä viettäneet miehen ystävien seurassa, jotka ovat kätevästi kolme veljestä. Viimeiset 8 vuotta vuosi on vaihtunut heidän seurassaan, vaihtuvilla kokoonpanoilla. Eilen juhlimme kaikki neljä perhettä yhdessä, mikä on luksusta, sillä asumme eri puolilla maailmaa. Tämä vuodenvaihde oli erityisen tunteikas.

Maissin syntymästä tulee huomenna (melkein tänään) vuosi. Viime vuoden joulunseutua leimasi vahva odotus ja jännitys, kuka ja millainen ihminen on syntymässä perheeseemme? Nyt me tiedämme, pieni punatukkainen tyttö sieltä tuli. Tämän vuotinen juhlinta sujuikin pitkälti hänen ehdoillaan. On uskomatonta, kuinka paljon iloa ja merkityksiä tuo pieni ihminen luo ympärilleen.

Eilen kävin moikkaamassa ystävääni, joka kuolee lähiaikoina. Parissa viikossa hänen kuntonsa on mennyt tosi paljon alaspäin. En usko, että ehdimme enää nähdä toisiamme. Hyvästely on vaikeampaa kuin ajattelin, luulin, että osaisin ja pystyisin. Että löytäisin oikeat sanat, tukisin ja kannustaisin. Lohduttaisin. Sanoisin jotain, millä on merkitystä. Toisaalta ajattelen, ettei millään mitä sanon, ole merkitystä. Se mikä tapahtuu, tapahtuu. Ja silloinkin minä olen tässä, omana kömpelönä, keskeneräisenä, taitamattomana minuna. Hössötän turhanpäiväisistä ja leivon, kun en muuta osaa. Ystäväni viimeiset sanat minulle olivat pöhkö sanaleikki. Jälkeenpäin ajattelin, että niin sen pitikin mennä. Tulen onnelliseksi, kun ajattelen hänen ja hänen puolisonsa välistä kunnioitusta ja hellyyttä, kaiken sairaudenkin keskellä. Rakkaus, joka kestää kuolemaan asti. Rakkaus, joka ei pääty kyllästymiseen, erilleen kasvamiseen, kolmanteen pyörään. Sitoutunut, kaunis ja arvokas rakkaus. He ovat aarre, yhdessä ja erikseen.

Vähän ennen vuodenvaihdetta mieheni ystävä yllätti paitsi juhlaseurueen, erityisesti avovaimonsa ja lastensa äidin kosimalla häntä. He ovat olleet yhdessä jo yli vuosikymmenen ja oletus on ollut, ettei hän halua koskaan mennä naimisiin. Itkimme puroina, veljekset ja vaimot. Hänen morsimensa itki vuolaiten. Voi rakkaus! Periksiantamaton, arjessa eteenpäin puskeva rakkaus. Rakkaus perheeseen. Rakkaus yhteiseen elämään.

En ollut keksinyt Maissille mitään erityistä syntymäpäivälahjaa. Tai ostimme hänelle joululahjaksi ikean keittiöleikin, jonka kokosimme välipäivinä. Ajattelin, että se olisi synttärilahja myös. Lisäksi ostin hänelle jouluksi palapelin. Kuulostaa ehkä hassulta ja kovin vähäiseltä, mutta hän saa tosi paljon lahjoja kummeiltaan ja läheisiltään, enkä halua, että joulu merkitsee hänelle pakettivuorta. Tänään kuitenkin tuli olo, että haluaisin antaa jotain, mikä hänelle jää muistoksi. Olin ostanut lahjajemmaan hopeisen usko-toivo-rakkaus-korun paikallisen koruliikkeen loppuunmyynnistä. Päätimme antaa sen hänelle lahjaksi, vaikka hän ehkä arvostaakin sitä vasta myöhemmin. Laitan sen kirjeen kanssa hänen aarrelaatikkoonsa. Kerron tästä uudestavuodesta ja siitä, miten rakas ja suuri onni hän meille on. Ja miten pysyvät nämä kolme, usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.