sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Christmas survivor

Henkiin jäätiin, tänäkin vuonna. Anoppi laittoi eilen kivan viestin. "Kiitos vielä joulusta, minulle se oli täydellinen. Kaikki rakkaat ympärillä ja hyvää ruokaa, en olisi voinut toivoa enempää." Hän oli jäänyt miettimään keskustelua täydellisestä joulusta.

Eilen lähdimme hääpäivä-retkelle pääkaupunkiin kolmisin. Teinityttö meni pariksi päiväksi äidilleen ja me suuntasimme pienelle hotellilomalle. Maissi on aina valmis Suureen Seikkailuun. Hänelle jo autojen ja ratikoiden näkeminen aiheuttaa wau-reaktion. Lisäksi söimme ulkona, kävimme hotellihuoneen ammeessa vaahtokylvyssä ja söimme iltapalaksi pitsaa sängyssä. Häntä kikatutti kovasti käpertyminen väliimme kirjan kanssa ja hän huokasi ääneen: "Kivaa!". Ollaan retkellä, ollaan yhdessä, seikkaillaan vähän. Tulee hääpäiviä, kun pääsemme kahdestaan pussailemaan vaahtokylpyyn. Tänä vuonna tämä oli meille ihan parasta. Aamulla heräsimme auringon noustessa lumisen Helsingin ylle. Meidän perhe. Lapsi, jota vain me kaksi rakastamme eniten maailmassa. Meidän yhteisen rakkautemme lapsi. Tänään onni oli tämännäköinen.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Aatonaatto

Jouluahdistus on kääntynyt laskusuuntaan ja olen päässyt oikeaan moodiin kiinni. Olemme siivonneet talon vintistä kuistiin saakka. Se tekee minut erityisen iloiseksi, sillä kaikkia pintoja on peittänyt erityinen lähmä, jota vain kaksivuotiaat erittävät käpälistään. Hain joulukukiksi ruusuja, olen viljellyt kynttilöitä joka puolelle. Kävimme ystävällä viemässä paketteja ja iltakahvilla, samalla haudoille viemässä kynttilöitä. Sain parhaan joululahjan jo etukäteen, kun mies onki kesällä pesukoneen alle kadonneen kihlasormukseni esille. Tein loput joulusuklaat teinitytön äidin luokse vietäväksi. Kakkupohja on jäähtymässä, täytän sen kohta maustumaan. Teen luumutäytekakun, sillä huomenna on Jeesuksen syntymäpäivä. Rakastan luumukakkua. Rakastan myös jouluruokia, joten tilanne ei näytä ollenkaan huonolta. Huomenna lämmitämme pihasaunan, mummi tulee, miehen isoäiti puolisoineen ja molemmat teinit. Perhejoulu. Se on vielä mukavampaa, kuin miltä se kuulostaa.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Kohti täydellistä joulua

Vihaan joulua. Jos sanon ihan rehellisesti. Siihen kilpistyy niin monta helvetillisen kipeää muistoa, että on vaikeaa olla vihaamatta. Tänään olen potenut totaalista jouluahdistusta; sellaista jossa paetaan omaa elämää, tehdään nopeita ratkaisuja ja jätetään kaikki taakse. Jos olisin keksinyt paikan mihin paeta, olisin jo mennyt. Harmillista kyllä, itseään ei pääse pakoon. Ainakaan näin raittiina ollessa.

Pahimman ahdistuksen mentyä tein pihatöitä (ihanan leppeä joulukuu) ja muita jouluvalmisteluita. Mietin erilaisia menneitä jouluja. Surullisia, onnettomia, iloisia. Mietin hyviä muistoja. Joulua Kroatiassa, autoradiossa soivaa Chris Rean Driving home for Christmas. Joulua töissä  alkuvuonna kuolleen ystäväni kanssa; karkasimme kahdestaan joulukirkkoon ja otimme päivystyspuhelimen mukaan. Joulua, jolloin menimme Talon Miehen kanssa naimisiin. Joulua, jolloin odotin Maissia ja hän liikkui pinkeän vatsani ihon alla.

Lauantaina brunssilla juttelimme täydellisen joulun järjestämisestä, kuinka mahdotonta se on. Mikään ei koskaan ole siihen riittävän hyvää. Elämä ei ole täydellistä. Se on parhaimmillaankin vain tosi hyvää, täyttä ja onnellista.

Tosi hyvää, täyttä ja onnellista joulua sinulle! Meille ihan kaikille.

torstai 17. joulukuuta 2015

Mamman poika

Olen jo jonkin aikaa seuraillut vanhan kissapoikamme liikehdintää ja todennut sen huolestuttavan kömpelöksi. Sen on vaikea liikkua portaissa, lonkkiin selvästi sattuu. Se ei valita tietenkään, koska kissat eivät tee niin. Se syö hyvin, juo paljon ja makaa mielellään. Silti se on aika laiha. Matokuureja se saa harvakseltaan, onnekseen juuri kylläkin viime viikolla. Maissin synnyttyä kissat elivät ainakin vuoden verran täydellisesti oman onnensa nojassa, kunnes pahimmat huurut päästäni haihtuivat. Viime aikoina niillekin on alkanut löytyä hieman huomiota ja rapsutuksia. Vanha kissapoika ottaa minulta kaiken saamansa huomion kehräten vastaan. Se rakastaa näitä iltoja, kun se löytää minut yksin sohvalta (ilman pelottavaa Talon Miestä tai sitä omituista pikkuihmistä). Se makaa kiinni reidessäni kuin liimattu, taaprii tassuillaan ja kehrää itsekseen. Ihan kuin se muistelisi vanhoja hyviä aikoja, kun me asuimme kahdestaan, kun se oli muuttanut luokseni jouduttuaan taas kodittomaksi. Silloin Talon mies ja pelottavat pikkuihmiset häiritsivät elämäämme vain viikonlopppuisin, ja elämä oli täydellistä.

Meillä on ollut ylä-  ja alamäkemme. Jossain vaiheessa kulumittari pyöri sadoissa euroissa sen aiheuttamisen lääkärilaskujen ja pesulakulujen vuoksi. Tähän samaiseen sohvaan on teetetty uusi divaanityynyosa, sillä kuinka se osasikin pissata ihan keskelle tyynyä? Ja kissanpissan hajun hävittäminen sohvasta, se ei olekaan ihan helppoa. Masentavia hetkiä on ollut mm. se kerta, kun juuri pesulasta haettu tuplaleveä untuvapeitto oli taas pissattu. Kurja oli myös se aamu, kun olimme erehtyneet sopimaan, että Talon Mies antaa sille sen antibiootin. Molemmat itkivät puhelimessa ääneen, kissa ja mies. Kissa oli taistellut hengestään. Sen jälkeen lääkintävastuu jäi minulle. Vanha kissapoika ei oikeastaan edes ole kovin vanha, ehkä noin 9-vuotias. Se oli kuitenkin taistellut elämästään jo Tallinnan kaduilla ja elänyt kiertolaisena pari vuotta ennen meille päätymistään. Sillä on ollut kova elämä ja sen nimittäminen hieman häiriintyneeksi kissapisulaiseksi ei ole liioittelua. Meillä se lopulta reipastui suhteellisen normaaliksi kissaksi, joka on nauttinut viimeiset vuodet hiirien pyytämisestä ja ulkoilmaelämästä. Niin paitsi talvisin, jolloin se mieluummin vain makaa sisällä ja kerjää kalkkunafilettä. Sillä on ollut lopulta ihan hyvä elämä ja minulle se on ollut rakas pallukka.

Sen liikkuminen kuitenkin huolestuttaa minua ja päätin, että joulunpyhien jälkeen vien sen lääkäriin. Jos sillä on pahaa kulumaa jaloissaan tai muuta vakavampaa, on aika silitellä hyvästit. En halua sen kärsivän. Makaa siinä siis vain, vanha tiikeri. Rapsutellaan vähän varastoon.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Hyvää joulua minulle

Minua hengästyttää tämä kulunut syksy. Olen tehnyt liikaa töitä (varsinkin ottaen huomioon, että olen hoitovapaalla) ja ollut liian stressaantunut niistä. Ihmisten ongelmat ovat rasittavia. Ihmiset ovat aika rasittavia. Eroavat ihmiset ovat välillä ihan helvetin rasittavia. On varhaista tehdä uudenvuoden lupauksia, mutta ehkä voin alkaa antaa jo itselleni joululahjoja.

Ensimmäinen lahjani on se, että selkeytän työtilanteeni heti kun mahdollista joulunpyhien jälkeen. Siihen asti teen sen mikä on pakko. Tammikuussa jatkan ainoastaan niiden eroavien kiukkupussien sekä elatuksen ja isyyden ihmeellisen maailman kanssa. Ei lastensuojelua hetkeen, tarkoittaa ennen kuin palaan hoitovapaalta omaan työhöni vuoden kuluttua. Lastenvalvojan työ on selkeä paketti, ihmisillä on omat ongelmansa ja minä vahvistan ne sopimukset, mistä he ovat yksimielisiä. Muu ei kuulu minulle. Minä määritän työni niihin 15 tuntiin viikossa, joista minulle maksetaan, kuin pieneen siistiin laatikkoon. Enkä ajatellut ajatella laatikon ulkopuolella.

Meillä on vielä ensi vuosi Maissin kanssa aikaa elää kotielämää. Nämä päivät ovat arvokkainta mitä on. Metsäretket. Puuhellalla rauhassa keitetyt aamupuurot. Muskarit, perhekerhot ja retket. Aika isovanhempien kanssa. Junalla matkustaminen kotiseudulle. Siskon vieminen kouluun. Uusien asioiden oppiminen. Maissi opettelee tällä hetkellä papukaijan tavoin uusia sanoja ja ensimmäiset lauseet alkavat löytyä. "Äiti puhuu, ihi puhuu, minä puhuu." Tänään iso juttu on ollut tonttulakki, joka päässään hän on tonttu itsekin. Vaatteet voi riisua, mutta ei tonttulakkia. Alaston, ympäriinsä juoksenteleva, kikattava tonttu. Hän on Telle (=nakupelle) Tonttu.

Entä minä? Mikä on minun juttuni ensi vuonna, sen lisäksi, että se on Telle Tontun kotivuosi. Sanon sen nyt ääneen. Aion kirjoittaa tavoitteellisesti. Nyt tai ei koskaan. Kirjoitan kun hän nukkuu. Kirjoitan kun mies on kotona. Otan sen ajan jostain. Ensi vuosi on kirjoittamisen teemavuosi. Niin että hyvää joulua vaan ja kirjallista uutta vuotta.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Ruuhkavuosi

Tämä kulunut vuosi on ollut ruuhkavuosi elämässämme. Samalla siinä on ollut upeita rauhallisia hetkiä, jolloin aika tuntuu pysähtyvän. Hetkiä, joina ajattelen olevani onnellisempi kuin koskaan. Hetkiä, jotka haluaisin painaa sydämeen kuin timantit, jotta ne ilahduttaisivat minua vielä silloin, kun tilanne on jo muuttunut. On hurjaa tuntea olevansa niin onnellinen, ettei minulta puutu mitään.

Ollaan elossa. Kiitetään joulukuisesta auringonpaisteesta ja kuuraisesta nurmikosta. Kävellään raikkaassa ilmassa ja mietitään kauanko lapsen saa vielä nukahtamaan vaunuihin. Vielä tänään se onnistuu. Halataan, suudellaan, otetaan kiitollisuudella vastaan jokainen kotiinpalaava. Lähdetään kohti maailmaa sydän auki.

Eletään jokainen päivä täydesti ja niin läsnä, kuin se ruuhkaantuneella sielulla on mahdollista. Saatiin tämä päivä. Tämä auringonsäde puutarhan oksilla. Tämä yhteinen nauru, itku tai ilo.

Jos tämä päivä onkin viimeinen, se on ollut hyvä päivä.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Kyynelten opetus

Eilinen oli työpäivä, jonka haluan muistaa lopun työuraani. En voi väittää olevani aina oikeassa tai osaavani kaikkea, mutta eilen olin harvinaisen paljon väärässä. Olin vetänyt vahvoja johtopäätöksiä eräästä perheestä ja heidän erotilanteestaan, en ottanut vakavasti huolia, joita minulle kerrottiin. Selittelen itselleni, että kun riittävän hulluja puhutaan, puhujaakin alkaa pitää vähän outona. Tällä kertaa se kaikki hulluus oli toden totta ja vasta nyt, viikkojen jälkeen, pysähdyin kuuntelemaan ja näkemään heidän tilanteensa. Näin helpotuksen ja surun kyyneleet minua vastapäätä istuvan ihmisen silmissä, ja haluan muistaa ne aina.

Haluan muistaa niiden kyynelten opetuksen: pysähdy, kuuntele. Selvitä faktat. Konsultoi muita, tarkista. Älä päätä omien kokemustesi vuoksi, mikä on totta ja todellista. Aina voi tulla vastaan tilanne, jossa mikään, mitä olet oppinut tai aiemmin nähnyt, ei pidäkään paikkaansa. Pidä auki korvasi, silmäsi ja mielesi.

Haluaisin selittää ja selitellä. Syksy on ollut kiireisempi kuin koskaan, meitä on ollut vähän ja työtä niin paljon. Mutta mikään ei selitä sitä, miksi en ole oikeasti kuunnellut.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Ei seksiä katkerille. Ikinä.

Jestas, että tämä lastenvalvojana työskentely on opettavaista. Jos luulin oppineeni ihmisyydestä jotain ollessani lastensuojelun sosiaalityöntekijä, opin nyt triplasti parisuhteesta tässä työssä. Tähän mennessä olen oppinut:

- Osa ihmisistä on täysin osattomia omaan avio/avoeroonsa. Heillä ei ollut osaa eikä arpaa siinä, että puoliso lähti. On siis vain oikein ja autuaallista, että he pyrkivät makaamaan ex-puolisonsa uuden onnen kynnyksellä ja esteenä. Elatuksesta, tapaamisista, tapaamiskuljetuksista, joulun kestosta tai vuorokaudessa olevien tuntien määrästä kiistely sopii mainiosti tähän tarkoitukseen.

- Osa ihmisistä kokee, ettei oman lapsen kulut ole omalla vastuulla. Eikö sen toisenkin pidä tähän osallistua? Sehän saa lapsilisätkin? Mahtavia esimerkkejä aiheesta ovat vanhempi, joka jätti taakseen neljä lasta ja oli vailla elatustukea itselleen. Ymmärrystäni ei saa myöskään se vanhempi jonka nettotulot olivat yli 3000 euroa kohtuullisin asumiskuluin, mutta joka oli sitä mieltä, ettei hänellä ole varaa maksaa lapsista. Harrastuksista ei ainakaan. Eikä ex-puolison tilille.

Olen ajatellut askarrella opettavaisia kylttejä työhuoneeni seinille. Niissä voisi lukea vaikkapa:

- Katkeruus on epäseksikästä. Lopeta tuo marina heti tai et ikinä enää saa.
- 90% ex-puolisoista on narsisteja. Älä haaskaa aikaani asian vakuuttamiseen.
- Puolet syystä on sinun. Jos epäilet sitä, ehkä enemmänkin.
- Sinä et tule saamaan elämässäsi aikaan mitään hienompaa tai tärkeämpää, kuin omat lapsesi.
- Älä vingu, iso ihminen.

Taidan kuulostaa aika tylyltä, se aiemmin mainitsemani kannustava katse ei nyt välity kyllä. En voi vain käsittää sitä itsekkyyden ja katkeruuden määrää, joka joistakin ihmisistä huokuu. Enkö itse ole vastuussa omasta avioliitostani/parisuhteestani? Jos toinen ei ole siinä onnellinen, voinko pitää kiinni hänestä väkisin? Minun vastuullani on oma onnellisuuteni ja se, millaista minun lähelläni on elää. Jos minun kanssani on liian vaikeaa elää, voiko se olla vain toisen ihmisen syytä?

Deittimarkkinoille taas minulla olisi hyvä idea, en ole ihan varma miten vaitiolovelvollisuus tässä toimii. Lastenvalvojalta voisi pyytää suosituksia, siis sellaiset kivat ja fiksut, joille lapsen hyvinvointi on etusijalla. Jotka kohtelevat toista vanhempaa reilusti ja oikeudenmukaisesti. Joiden kanssa on mahdollista tehdä yhteistyötä. Joista tietää jo etukäteen, että uusperheenä eläminen tulee olemaan mahdollista ja toimivaa. Deittiprofiiliin voisi liittää mainoksen: "Paikallinen lastenvalvoja suosittelee :)" Suositus tietysti maksaisi, mutta se tekisi hyvää kaupungin verokassalle.

Niiden osalta, joissa ei ollut syytä edelliseen eroonsa, sanoisin "Run Forrest, run".

Mitä meistä jää?

Tänään olen miettinyt sitä, mitä meistä jää jälkeemme? Mitä haluaisin minusta jäävän? Ystäväni olisi täyttänyt tänään 40 vuotta. Hän ei ollut mikään hössöttäjä, joten en usko, että hän olisi tehnyt siitä numeroa. Kaipaan ja ajattelen häntä edelleen päivittäin. Se tuntuu välillä oudolta, sillä emme olleet päivittäin, edes viikoittain yhteyksissä. Häneen liittyy kuitenkin tärkeitä muistoja, varsinkin ajalta, jolloin teimme töitä yhdessä. Joku ihminen voi olla toiselle peruskallio; sellainen, josta tietää, että kun jutellaan, asiat selkiintyvät. Minulla on muitakin sellaisia ystäviä. He ovat olemassa ja minä olen olemassa heitä varten. Täällä ollaan. Aina.

En ole kovinkaan kunnianhimoinen tai mittaa omaa arvoani toisten silmissä. En ajattele olevani parempi siksi, mitä minulla on, tai huonompi, koska ajan vanhalla autonrämällä tai koska elämämme ei ole täydellistä. Ajatus ystävästäni, muista ystävistäni ja erityisesti Maissista saa minut kuitenkin haluamaan olla parempi ihminen. Sellainen, jonka lähellä on hyvä ja levollinen olla. Haluaisin olla turvallinen ja vakaa ihminen. Lempeä ja hyväksyvä. Haluaisin olla ne silmät, joiden katse jää mieleen kannattelemaan ja antamaan voimia, ei väheksymään tai nujertamaan.

Mitä meistä jää? Rakkautta, jos olemme onnekkaita.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Pienissä jouluissa

Tiedän toistavani itseäni, mutta minä kertakaikkiaan rakastan marraskuuta. Kiittelin hiljaa mielessäni, kun taas lauhtui ja se ärsyttävä lumi suli pois. Näitä ajatuksia ei voi sanoa ääneen maassa, joka kärsii kollektiivisesta kaamosmasennuksesta. Nyt ulkona puhaltaa 8-asteinen länsituuli, ruoho vihertää ja minä jatkan keskeneräisiä pihatöitäni. Sateettomina päivinä rönyämme Maissin kanssa metsässä ja hän rakastaa heittäytyä selälleen varpujen ja mättäiden keskelle tuijottamaan puiden latvoja. Hävettää, että vasta nyt olen vienyt hänet metsäretkille. Hyväksytäänkö hirvikärpästen pelko selitykseksi?

Mies oli eilen firmansa pikkujouluissa ja meillä oli kotona oy firma ab:n pikkujoulut yhdessä muiden kotiäitien kanssa. Työnantajamme riehuivat keskenään, vähän tuli sanomisia ja pientä tönimistäkin. Myös tanssia, hyppelyä, halailua ja suukottelua oli ilmassa. Söimme sloppy joe-hampurilaisia ja maissintähkiä. Aikuisille oli kahvia ja kaikille herkkuja. Ne olivat ehkä mukavimmat pikkujoulut ikinä. Sammuimme jo ennen puolta kymmentä. Aamuyöllä hiippailin etsimään kadonnutta isiä, joka löytyi alakerrasta sohvalta. Laitoin riisipuuron aamuksi uuniin ja peittelin kalsari-kallen. Tänään ollaan nautittu marraskuisesta hämystä, mies toipunut juhlistaan ja me omistamme.

Huomenna on ensimmäinen adventti. Menen kuoron kanssa laulamaan hoosiannaa. Rumpukohdassa itken ilosta.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Marraskuinen onni

Olen elänyt satumaisen viikonlopun verran kiertue-elämää. Se oli ihanaa ja nyt voin sanoa, että paluu arkeen on myös mahtavaa. Rakastan harrastustani, se on maailman parasta minulle. Rakastan niitä hassuja ihmisiä, keneen olen saanut tutustua kuorolaulun kautta. Oli ihana höpötellä bussissa ja tutustua paremmin. Ihanaa syödä roskaruokaa huoltoasemilla ja aivan liikaa karkkia. Ihanaa murehtia, kestääkö ääni ja jännittää hiukan ennen lavalle kipuamista. Ja maailman ihaninta laulaa ja tanssia yhdessä. Oppia taas uutta, onnistua yhdessä ja nostaa rimaa hieman ylemmäs. Muutama läheiseni oli päässyt eri keikoille katsomaan, se tuntui myös tosi hyvältä. Tosi rakkautta on mielestäni se, että Maissin kummitäti tuli paikalle, vaikka ei kuule mitään. Hän näki minun esiintyvän ja oli mukana, melkein itkin ilosta.

Tänään oli onneksi vapaapäivä. Lähdimme aamusta Maissin kanssa metsään. Hänellä on retkivaihe, kaikki tekeminen sopii retkikohteeksi. Aina on kivaa, kunhan ollaan retkellä. Tänään oli suorastaan huippuretki, sillä menimme metsänreunaan pyörällä ja kävelimme tunnin metsässä mummin kanssa. Mummi opetti minua poimimaan sieniä ja paljasti suppispaikkansa. Hän kömpi eteenpäin rollaattorilla ja Maissi raahasi isoja keppejä hänen perässään. Minä juoksin suppisten perässä ja keräsin myös jäkälää ja sammalta. Jos lopultakin saisin jonkinlaiset syysasetelmat tehtyä portaiden viereen. Kotona meitä odotti valmis nakkikeitto. Mikä täydellinen aamu. Koti on huiskin haiskin ja kostea metsä tuoksuu hellalla kuivuvissa sienissä. Poltan kynttilöitä ja rakastan marraskuuta, hämärää, metsän vihreyttä, sekaista kotia ja koko tätä epätäydellistä elämääni. Onni on tässä.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Isänpäivä

Syksy on mennyt niin vauhdilla. Lupasin tehdä lastenvalvojan tehtäviä, mutta työvoimapulan vuoksi en päässyt eroon aiemmista tehtävistäni. Yhtälö on vähän huono; kahden ihmisen tehtävät mutta osa-aikainen työaika. En ole pitkään aikaan ollut näin stressaantunut töistä. Toisaalta on ihanaa oppia uutta ja olen ylpeä siitä, että olen oppinut ja kasvanut.

On ollut kiva viikonloppu ja isänpäivä. Ajattelin tänään, että minulla on maailman kivoin perhe. Teinit ovat olleet kotona ja Maissi pyörii heidän kimpussaan onnesta soikeana. Isomummi jaksoi pitkästä aikaa tulla meille isänpäiväbrunssille.

Marraskuusta olen aiemmin oppinut sen, ettei silloin pitäisi olla mitään ylimääräistä. Pelkkä pakollinen työ ja lisäksi luppoaikaa ja lepoa. Jotenkin minä en saa sitä viisautta kalenteriin asti. Eilen mietin, olisinko onnellisempi, jos kotini olisi aina tip top. Kertokaa, te kenen kodit ovat? Kun on liikenteessä ja ajattelee kotiaan, lisääkö tyytyväisyyttä se, että kaikki on järjestyksessä? Jos Maissia ei olisi, meillä olisi luultavasti paljon siistimpää. Niin ajatellen, siisti koti ei lisäisi onnellisuuttani. Kun lastenvalvojana olen pähkäillyt ihmisten erotilanteita, lasten asumista ja muuta siihen liittyvää, on sydämeni täynnä kiitollisuutta, kun ajan kotiin. Me olemme yhdessä ja kodissamme myllää pieni punatukkainen tyttö. (Sohvalla vieressäni on nyt tyhjä tuttipullo, reppu, leikkikattila, kirja, hello kitty, pallo ja pieni koira.) Kiitos Jeesus pienistä sotkuisista tytöistä.

Ja niiden isistä.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Hyvä muistutus

Eilen oli kiva päivä töissä. Koulutukset ovat nykyään harvinaista herkkua, mutta pääsimme muutaman työkaverin kanssa pääkaupunkiin koulutukseen. Ajoime aikaisin aamulla Helsingin keskustaan ja illaksi kotiin. Koulutuskin oli antoisa ja asiat jäivät mieleen raksuttamaan.

Pudotettuani työkaverit kyydistä ajoin kaupan kautta kotiin. 12 h tien päällä muistuttivat, etten tule hakemaan töitä Helsingistä, vaikka kuinka kaipaisin takaisin sinne. Vielä tänään minua on särkenyt eilisen lähes tauoton istuminen. Ilman Maissia voisin vielä harkita, mutta nyt kun hän on olemassa, minun on muistutettava itseäni, ettei mikään työ tai ympäristö ole sen arvoinen, että menettäisin useita tunteja päivästä hänen kanssaan.

Muistutus tuli tarpeeseen, sillä tänään bongasin unelmatyöpaikkani. Sijainti Helsingin keskustassa.

lauantai 26. syyskuuta 2015

Lauantai

Tänään olen ollut niin kyllästynyt elämääni, että oikein hävettää. On ollut ihana syyspäivä, täydellinen combo aurinkoa ja raikasta tuulta. Sen sijaan, että olisin nauttinut siitä, olen kärvistellyt kipeän mahani kanssa ja ollut kyllästynyt. Tein kompostityömaatani, mikä on laaja ja keskeneräinen urakka. Lämmitin saunalla vettä ja sain Maissin uusvanhan pyöränistuimen pestyä. Vein saunalle ihanan syyskimpun iltasaunan iloksi. Järjestelin kuutiometrin verran pyykkiä. Istuin välillä juomassa kahvia portailla. Kuinka ihminen voi olla kyllästynyt, vaikka on niin paljon kivoja juttuja? Taisin olla vain kipeämpi kuin myönsinkään.

Mies otti Maissin mukaansa kun lähti viemään teiniä harkkoihin kaupunkiin. He hakevat samalla reissulla meille thairuokaa. Illalla saunotaan ja ollaan yhdessä sohvalla. Minä taidan lähteä vielä ulos piristymään.


keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Keskiviikon ihme

Mietin tänään ajaessani kotiin pimeässä, että olen tehnyt kaksi asiaa oikein elämässäni. Olen mennyt naimisiin nykyisen mieheni kanssa ja aloittanut kuorossa laulamisen. Menin kuoroon lähes neljä vuotta sitten, muutettuani näille seuduille. Olin kaivannut laulamista kahdenkymmenen kuorottoman vuoden jälkeen. Koko lapsuuteni ja kouluikäni olin laulanut kuoroissa. En ole solisti, mutta olen sitä äänimassaa, joka soi yhteen kauniisti muiden äänien kanssa. Jännitti mennä uuteen ryhmään, laulukoe tuntui hurjalta. Läpäisin sen kuitenkin ja äitiyslomaa lukuunottamatta olen pysynyt omalla paikallani, takarivissä, muiden alttojen vieressä. En kaivannut uusia ystäviä, en kaivannut tekemistä. Minä kaipasin musiikkia ja laulamista.

Tänäänkin tapahtui keskiviikon ihme. Ei niin hyvää tai huonoa päivää, ettei sitä kuoro parantaisi. Lauloimme paremmin kuin aikoihin, seuraava esiintyminen on lähellä. Vakio-ohjelmistoa, lauluja joita rakastan. Lauluja, joita laulaessamme osa itkee, osa hyppii paikoillaan tai huitoo käsillään. Voimakkaita lauluja. Niissä lauluissa me olemme yhtä, osa kuoroperhettä, vaikka emme tunne juurikaan toisiamme. Näissä lauluissa minä lennän. Olen kevyt, olen rohkea, laulan kovemmin kuin koskaan. Olen onnellinen, vaikka itkisin.

Kiitos. Kiitos. Kiitos.

tiistai 22. syyskuuta 2015

Aikaero

Tämä viikko on kulunut toipuessa aikaerosta. Palasimme sunnuntaina reissusta Maissin kanssa, olimme vanhemmillani viisi päivää. Jetlag on ollut massiivinen, vaikka reissu olikin ihan mukava. Matka vanhempieni luo vie minut toiselle aikavyöhykkeelle. Aika kuluu siellä myös eri tavalla ja tipahtelee eteenpäin kuin vesi räystäältä. Menen yleensä nukkumaan Maissin kanssa noin klo 21 ja heräämme kahdeksan maissa. Päiväunet nukumme puolen päivän jälkeen. Siinä nukkumisen ja ulkoilujen välissä laitetaan ruokaa ja syödään. Uutisia on tärkeää katsoa. Jos hurjaksi heittäydytään, ajellaan kirkolle kirjastoon tai käydään haudalla. Ja menee taas päivä.

Minun huoneeni on siellä ennallaan. Hymytyttöpatsaineen, Tom Cruisen julisteineen ja kuivattuine hääkimppuineen. Ex-miehen partavesipullo, 17-vuotiaana saamani ystävän tekemä julisteen kokoinen kortti. Vanhat leluni. Vinyylilevysoitin. Valokuvia. Elokuvajulisteita. Se kaikki on kaukana arjestani täällä kotona, eikä siltikään ole. Onhan se kaikki elettyä ja koettua, ihoni alla. Tällä reissulla oli luksusta ystäväni ilmaantuminen lähes naapuriin potemaan sairaslomaansa. Vanhin ystäväni, olemme tunteneet päiväkodista asti. Hän tuli seuraksi leikkimään koulun pihalle, shoppaili kanssamme pipoja halpahallissa.

Aikaero on noin 20 vuotta. Tai melkein 25 vuotta. Se aika minkä olen ollut poissa. Vanhemmat ovat jo vanhoja, hieman höppänöitä. Minä olen keski-ikäinen nainen ja minulla on tytär.

Välillä se kaikki tuntuu unelta. Koko minun elämäni.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Onnellinen ajatus

Eilen automatkalla kerroin miehelle ilouutisen. Ajattele, viisi vuotta enää ja voidaan muuttaa pois täältä? Hänellä oli mennä pastilli väärään kurkkuun.

Ilouutiseni vaati hieman selitystä. Muistutin miestä, kuinka takavuosina pähkäilimme yhteisen asuinpaikan valintaa ja hänen lastensa vuoksi päädyimme asumaan heidän kotikaupunkiinsa. Minä jätin oman kotikaupunkini ja muutin heidän luokseen. Alkuun kokeilin kulkea vanhassa työssäni, mutta 300 km päivittäistä työmatkaa osoittautui liian haastavaksi. Silloin vahva ja oikea peruste oli, että miehen tuli saada olla viikot samalla paikkakunnalla lasten kanssa jotta voisi tarpeen tullen osallistua heidän arkeensa koulussa ja harrastuksissa. Lapsia ei myöskään olisi voinut velvoittaa kulkemaan joka toinen viikonloppu toiselle paikkakunnalle tapaamaan isäänsä, kun meitä aikuisiakin se ramppaaminen ja välimatka välillä tympäisi. Teimme siis päätöksen, joka oli ehdottomasti paras mahdollinen, vaikka se tarkoitti että toinen aikuisista (minä) luopui kaikesta tutusta ja turvallisesta eli arkiympäristöstään ja työstään. Neljä vuotta olemme asuneet nyt myös täällä maalla, mikä oli loistava mutka alkuperäissuunnitelmaan. Kyllä mieskin on mukavuusalueestaan tinkinyt muuttaessaan kanssani ja toiveestani keskelle peltoja miehen suvun vanhalle pientilalle. Kotimme on vahvasti täällä, tässä talossa ja tällä sivukylällä. Samalla kuitenkin viimeviikkoinen ahdistukseni nostaa välillä päätään. Minulla on kaksi tosi kivaa työpaikkaa ja joitakin ihan helmiystäviä täällä seuduilla, lähinnä työn kautta löytyneitä. Silti ikävöin omiani, niitä vanhoja ystäviä, joiden kanssa on tavattu arkivapaina brunssilla tai käyty pitkillä kävelylenkeillä, shoppailemassa, tanssitunneilla tai kahviloissa. Tällä hetkellä tapaamiset vaativat paljon järjestelyjä ja 150 km ajomatkan. Ei "sopisko sulle lounastreffit tänään"-tyyppistä helppoutta tai illalla lenkille-tiedusteluja.

Tämä siis oli asia mikä ilahdutti minua suunnattomasti, miestä hieman vähemmän. Viiden vuoden kuluttua teini täyttää  19 ja aloittelee jo omaa elämäänsä. Viiden vuoden kuluttua meillä on kyllä eskarilainen, mutta vielä koulun aloitus on edessä. Olemme ydinperhe, joka voi muuttaa minne vain itse haluamme. Teinin aikuistuessa kukaan muu ei vaikuta meidän ratkaisuihimme, kuin me itse ja tämän perheen jäsenet. (Tämän pointin voi aidosti ymmärtää vain toinen uusperheellinen, väitän niin.) Hölmöähän se on miettiä elämäänsä viiden vuoden päähän, kun ei mistään ikinä tiedä. Silti se oivallus tuntui minusta hyvältä. Jos silloin vielä kenkä puristaa tällä seudulla, niin eikun maailmalle. Muutetaan yksiöön ja käydään nykyisessä kodissa mökkeilemässä. Mies yritti väittää, ettei kyllä pysty muuttamaan kovin kauas äidistään. Lupasin, että mummi voi muuttaa mukana jos näin on.
Elämässä voi tehdä valintoja ja uusia valintoja. Jos ei tunnu hyvältä, mietitään uusiksi mikä tuntuisi ja mikä meille perheenä sopisi.

Ajatus vapaudesta valita teki minut jostain syystä tosi onnelliseksi.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Juhlahumua

Elo-syyskuu on perheessämme kiireistä aikaa, enkä puhu nyt tuosta perhanan säilömisestä, joka on aiheuttanut minulle mahahaavan. Meillä on neljän kummilapsen synttärit muutaman viikon sisällä, joten juhlaa tuppaa joka viikonloppuun. Tälle viikonlopulle osuu kaksi hurmaavaa nuorta sankaritarta, 14- ja 13-vuotiaat tytöt. Eilen kävin yksinäni toisen perheen luona vajaan 200 km päässä ja tänään ajelemme 150 km toisaalle koko perhe. Kummityttöjä on ihana nähdä, samoin heidän perheitään. Tuntuu, että aika menee niin vilauksessa. Tytöt olivat juuri pieniä. Toisen syntymässä sain olla mukana. Nyt he ovat ihania murkkuja, hurmaavia ja liikuttavia. Pelkään, että suljen silmäni hetkeksi ja omani on samanlainen.

Tosin jos tämä uhmaikä on pysyvä tilanne, aika saattaa jopa mataa.

torstai 10. syyskuuta 2015

Kasvun paikka

Paljon on taas miettimistä ihmisellä. Ollako hiljaa vai puuttua asioihin? Avata suunsa vai hymistellä hiljaa? Olla hankala ihminen vai vain oikeassa? Suorapuheinen luonteeni, josta syytän heimoperimääni, aiheuttaa minulle hankaluuksia näillä syrjäisillä rannikkoseuduilla. Nyt yön pitkinä tunteina mietin, huutelenko lillukanvarsille vai puhunko asiaa? Koen usein olevani ärsyttävä ja pelottava tyyppi, ja osaltaan sen selittää se, että niinhän minä olen. Ihan kaikkea en kuitenkaan ota omaan piikkiini. Vaikka töykeyttä ei pitäisi selittää aina suoruudeksi, tämä alue on minulle haaste. En koe olevani samalla aaltopituudella tämän heimon kanssa. He eivät naura samassa kohdissa kuin minä. Olen tutustunut ihmisiin kyllä, mutta ne joita ajattelen ystävinä, ovat kaikki muualta kotoisin. Minä hengitän eri tahtiin kuin nämä. Vieraus ja toisenlaisuus tulee pintaan, kun sitä ajattelen.

Välillä ahdistaa ajatus loppuelämästä täällä.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Olla paljas

Kuinka vaikeaa onkaan olla paljas ja alaston? Suostua suojattomaksi läheisimmän ihmisensä edessä, näyttää tyhjät kätensä ja myöntää olevansa rikkinäinen ja epätäydellinen. Sen tehtyään olo on kuin rekan alle jääneellä.

Silti se taitaa olla ainoa mahdollisuus. Suostua nähtäväksi, tulla esiin, olla vailla selityksiä ja piilopaikkoja. Mitä tahansa tuleekin, ainakin me olemme totta toinen toisillemme. Itku painaa silmäluomilla, häpeä omasta heikkoudesta vaanii lähellä. Sinä katsot minua rakkautesi läpi, hyväksyt  minut ja kiellät häpeää tulemasta.Sinun ihosi on turva, minne pimeän hippa ei saa tulla.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Suuret sanat

Huomaan varovani liian suuria sanoja, katteettomien tunteiden mahduttamista lauseisiin. Ylisanoja, liiallista imelyyttä. Joskus se harmittaa ja tuntuu, että ilmaisuni jää liian pliisuksi. Etten tavoita sitä isoa merkitystä kaiken takana. Tunnen sen, mutta en osaa jakaa.

Eilisen reissun jälkeen on ollut hyvällä tavalla pakahtuva olo. Valtavasti ajatuksia, muistoja, kiitollisuutta näistä ihmisistä on mieli täysi. Jälkeenpäin näkee, kuinka tärkeää se kasvun aika yhdessä oli. Oli onni opiskella ensimmäiseen ammattiin juuri näiden ihmisten kanssa. Tuntui liikuttavalta muistaa yhdessä nuoruuden ehdottomuutta ja kaikkitietävyyttä; tarkastella omaa ja toisten elämänvaiheita lämmöllä ja mielenkiinnolla. Voi elämä, kaikessa voimassaan ja mutkissaan. Monen ihmisen tapaamista olin erityisesti odottanut ja kaivannut. Tuntui hyvältä nähdä, ettei meistä kukaan ollut murtunut taakkoihinsa, vaikka nuoruuden kaikkivoimaisuus oli muuttunut heikkouden tunnustamiseksi ja nöyryydeksi elämän edessä. Mietin yöllä sitä, miksi jokaisen polku on niin erilainen? Kuinka paljon voi itse valita? Kuinka paljon vain annetaan meille kysymättä lupaa? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ajattelen, että ainoa asia mihin lopulta voi vaikuttaa, on oma suhtautumisensa.

Loppupelissä omalla suhtautumisella voi olla kuitenkin iso merkitys. Miten ottaa vastaan ne kortit, mitä ei halua? Sairautta, kipua, menetyksiä? Unelmia, joista ei koskaan tullut mitään? Pysäyttävää on tavata ihmisiä, jotka eivät suostu katkeroitumaan. Yhtä pysäyttävää on syvältä huokuva pettymys omaan elämään. Joskus mietin, mistä saada rohkeutta avata itseään elämälle, yrittää tosissaan? Olenko naiivi kun ajattelen, että menetyksiinsä kääriytyvä ihminen on pelkuri omien toiveidensa edessä? Että pahinta mitä voi tehdä itselleen, on olla ottamatta vakavasti omia unelmiaan ja pettää ne. Että katkeruus syntyy siitä, ettei ole uskollinen itselleen. Omaa elämäänsä ei voi ulkoistaa, vastuuttaa muita toiveidensa toteuttamisesta.

Olen yllättynyt siitä, miten paljon saa voimaa tietynlaisten ihmisten kohtaamisesta. Ihmisten, jotka ovat eläneet omaa elämäänsä eteenpäin ja ovat sinut sen kanssa. Siunattu keski-ikäisyys! Nuoruus oli riehakkuudessaan mahtavaa, mutta miten paljon nautinkaan tästä rauhasta ja ilosta. Silti kaikki on edelleen mahdollista. Ojentaudu siihen, mitä toivot. Elämä on hyvä ja se kantaa. Elämä on kantanut meidät tähän ja kantaa tästä eteenpäinkin. Mitä kaikkea meillä onkaan vielä edessä?

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Syksyn ensimmäinen päivä

Loppukesä oli ihana, mutta tänään teki mieli hurrata kun huomasi syksyn tulleen. Tuntuu hyvältä pukea ylle taas vaatteita, etsiä suloiset villasukat ja kaikki mukavat pitkähihaiset paidat esiin. Saunan lämmitys kuulostaa houkuttelevalta ajatukselta, pitkästä aikaa. Aamulla tuli ensimmmäistä kertaa olo, että täytyy laittaa tulet hellaan. Ruokalistalla oli ilokseni kaalilaatikkoa, joka on paras syysruoka ikinä. Keräsimme aamupäivällä omenoita ulkona ja sisääntullessa ruoka oli valmis. Se kaikki tekee minut niin onnelliseksi, että haluaisin vain nykertyä kasaan ilosta.

Rakastan kesää ja lämpimiä päiviä, mutta kestän vähän huonosti aurinkoa ja kuumuutta. Rakastan sitä, mutta samalla kärsin. Siksi tämä viileys ja raikkaus riemastuttaa minua, sillä kylmästä pääsee eroon pukeutumalla ja lämmittämällä.

Tulevana viikonloppuna on Yksin-kiertueeni osa kolme, oikea loppuhuipennus. Opiskelukavereiden re-union kahdenkymmenen vuoden jälkeen. On ollut mahtavaa lukea ihmisten elämäntarinoita ja vaihtaa kuulumisia jo facessakin. Meillä oli mukava opiskeluaika ja hauska luokka, ja osan kanssa olemme tietysti olleet tiiviistikin tekemisissä. Osaa en ole nähnyt valmistumisen jälkeen, ja tuntuu jännittävältä tavata taas. 20 vuotta on mennyt hetkessä. Suhtautuminen jälleennäkemiseen on kiinnostava, osaa se pelottaa, osaa riemastuttaa. Jos oma elämä ei ole vastannut omiin toiveisiin, voi olla vaikeaa tulla esiin ja kertoa mitä kuuluu. Olemme yrittäneet luoda ilmapiiriä, johon on turvallista tulla omana itsenään. Ettei tarvitse tulla esittämään mitään tai luetella omia onnistumisia. Niitäkin tietysti, mutta kaikilla meillä on ollut menetyksiä, epäonnistumisia, tavoittamattomia unelmia. Ja sitten niitä asioita, mistä kokee iloa ja tyytyväisyyttä. Olen kuullut luokkakokouksista, joihin mennään lähinnä arvostelemaan muita ja mittaamaan omaa erinomaisuutta. En usko, että tästä tulee sellainen. Uskon, että tästä tulee aikanaan yhdessä ja sen jälkeen erillään kasvaneiden ihmisten kohtaaminen. Ja se jännittää, onko niistä muistakin tullut  ihan keski-ikäisiä?

lauantai 29. elokuuta 2015

Oma ja ystävän onni

Yöllä ajelin kotiin huikaisevan kauniissa kuutamossa ja mietin taas kerran ystävyyttä. Viime päivinä mielessäni ovat olleet ystävät eri aikajanoilta, uudemmat viime vuosilta maalle muuton jälkeen sekä ne vanhat luottopakit, jotka tuntevat minut jo viime vuosituhannelta. Sitten on vielä oma porukkansa nuoruuden- ja lapsuudenystäviä, korvaamattomia hekin. Uudet ystävät ovat kutkuttavan ihania siitä, että heidän mukanaan tulee uutta kimallusta elämään. He näkevät minut sellaisena, mihin olen kasvanut ja kypsynyt, tulevat mukaan loppukesän lämpöön. He ovat korvaamattomia ja loputtoman ilon tuojia.

Vanhat ystävät ovat niitä, joita ei voi huijata. Vanhat ystävät ovat olleet rinnallani mutkissa, alamäissä ja kolhuissa. He olivat paikalla kun menetin, itkin ja epäonnistuin taas surkeasti. He tietävät mitä ja miksi ja milloin. He saavat minut kiinni heti, kun mopo alkaa vipattaa kohti yleisöä ja yritän ilmaista asian niin, ettei kukaan huomaa. Vanhat ystävät toisaalta iloitsevat syvemmin kuin kukaan muu, kun onnistun, kasvan ja löydän.

Viime päivinä olen pohtinut paljon ilon ja onnistumisen jakamista, ja sitä kenen kanssa se on mahdollista. Joskus törmää ihmisiin, joille toisen hyvä vaatii välittömän näpäytyksen, se on kuin uhka omalle riittämiselle ja arvostukselle. On ihmisiä, jotka mielellään tukevat vastoinkäymisissä, mutta joille ystävän menestys on kipeä asia. En vähättele tukea vaikeuksien keskellä, se on valtavan arvokasta. Mutta niin on myös ilon jakaminen. Minulla on huikeita ystäviä, jotka ovat lahjakkaita ja myös siunattuja monin eri tavoin. Koen, että se kaikki hyvä mitä heillä on, on plussaa myös minulle ja se tekee minut valtavan onnelliseksi. Ei vain siksi, että iloitsen heidän puolestaan ja toivon heille hyvää, vaan siksi, että minä tulen siitä niin onnelliseksi. Eräällä ystävälläni on valtavan kaunis asunto upealla sijainnilla. En saa kyllikseni asunnon ihailusta, se on täydellinen. Pelkkä asunnon ajattelu saa minut hymyilemään, tai ajatus heistä aamukahvilla ihanassa keittiössään. Moni ystävistäni elää juuri vaihetta, jossa toteuttaa erilaisia unelmiaan. Siinä on upeaa saada olla mukana. Oma elämäni on tällä hetkellä toisen näköisen unelman elämistä todeksi, unelmaa omasta perheestä. Ehkä ilo siitä saa minut herkemmäksi myös toisen ilolle, minulla on kaikki mitä olen toivonut. Aiemminkaan en muista tosin tunteneeni, että jonkun onni olisi pois minun onnestani.

Pieni punatukkainen tyttö heräsi juuri, tuhisee räkäisenä ja syö pulleilla sormillaan kesän viimeisiä herneitä. On venetsialaisilta ja meillä on oman perheen juhlat.

En tiedä suuremmasta onnesta kuin tämä.

perjantai 28. elokuuta 2015

Tänään juhlitaan

Tänään juhlitaan ihanaa, älykästä ja kaunista ystävää. Olen niin ylpeä sinusta muru! Ja kuinka mahtavaa on saada juhlia hyvässä seurassa toisen ihanaisen kanssa.

Tänään juhlitaan eikä korvia lotkauteta orastavalle flunssalle, jonka Maissi sai pyydystettyä meille maanantain perhekerhosta. Lähden suihkuun, troppaan itseni ja kohta mennään. Elämä ei ole pelkkää juhlaa, sillä onhan se myös ruusuilla tanssimista.


maanantai 24. elokuuta 2015

Tulee muutos

Helteinen loppukesän maanantai. Karviaishillo kiehumassa. Aamulla perhekerhon hälinä. Sydän täynnä Tukholman auringonpaistetta, kuorolaulua, stemmoja, rytmiä. Laivan ja meren äänet.

Olen päättänyt, että tulee muutos. En suostu enää pelkäämään. Mitä se tarkoittaakaan ja mitä ikinä siitä seuraa, en enää pelkää. En suostu elämään kuliseissa ja valehtelemaan itselleni. En suostu olemaan vähemmän kuin olen. En suostu enää laulamaan hiljaa, en enää odota, en aio enää väistää kun kysytään. Aion katsoa silmiin, aion olla rehellinen, aion olla minä. Aion tavoitella sitä mihin uskon ja luottaa siihen, että pystyn.

Avaan nyrkit ja päästän irti siitä, mitä olen tiukasti puristanut. Nojaan tähän elämään koko painollani. Minä uskallan.

perjantai 21. elokuuta 2015

Se tunne

Tiedättekö sen tunteen, kun on tehnyt check inin lennolle Tukholmaan huomisaamuksi ja valinnut itselleen paikan 4A? Kun tietää lähtevänsä huomenna? Kun jalat eivät kosketa maata, kun on niin onnellinen ja täpinöissään?


keskiviikko 19. elokuuta 2015

Epätäydellistä elämää, ja täydellistä

Miksi elämä on välillä  niin keskeneräistä ja epätäydellistä? Miksi en pysty olemaan niin täydellinen, että kestäisin myös toisten ihmisten epätäydellisyyden?

Tänään siedätän itseäni sillä, että meille tulee kohta Maissin kaveri äitinsä kanssa kylään eikä meillä ole imuroitu viikkoon. Ollaan ulkona kuitenkin ja nautitaan helteestä. Hyväksyn keskeneräisyyden kodissa. Epätäydellisyyden. Mieluummin kirjoitan kuin siivoan. Aamupäivälläkin käytiin pitkällä pyörälenkillä koko perhe, eikä tehty mitään tähdellistä.

Tulevana lauantaina elämäni tosin on täydellistä. Lennän Tukholmaan ja saan olla kuorojutuissa koko päivän. Aion syödä mitä vaan. Se on iso juttu ihmiselle, joka on syönyt heinäkuusta asti tosi vähän. On mahtava fiilis tosin mahtua farkkuihin ja muihin vaatteisiin, joita olen viimeksi käyttänyt ennen raskautta. Laihtuminen sisältää koukun ja harhan täydellisestä kontrollista, se on pelottavaa tällä syömishäiriötaustalla. En nyt ihan näytä vielä anorektiselta, mutta laskin eilen syöväni aivan liian vähän. Olen ihmetellyt miksi hiukset lähtevät päästä. Miehen mielestä olen ollut aika kärttyinen. En tunnusta. Päätin kuitenkin alkaa syödä enemmän, sillä en halua olla missään paastotilassa vaan jaksaa touhuta asioita ja voida hyvin. Siksihän koko laihduttamisen aloitinkin.

Nämä hellepäivät ovat olleet mahtavia. Elokuu on paras kuukausi. Maissi rakastaa lutrata ulkona kylpyvadissaan lämpimässä ilmassa. Marjat ovat kypsyneet ja olen keittänyt hilloja ja mehuja, kuin muumimamma.  Elämä on hetkittäin täydellistä. Se riittää.


tiistai 18. elokuuta 2015

Sivistynyt ero

Lähipiirissä on jälleen tapahtunut ero viime aikoina, hyvin korrekti sellainen. 20 vuotta naimisissa ollut pariskunta, kouluikäiset lapset. Sivistynyt ero, kohtelias ilmoitus facebookissa asiasta ystäville. Ositus, lasten huolto ja asuminen sovittu hyvässä hengessä ilman oikeudenkäyntiä. Kahden elämän uudelleen järjestäminen kunniottavasti ja arvostavasti. Sopimus siitä, ettei vuoteen esitellä lapsille uutta kumppania, vaan annetaan kaikille aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen. Jepjep.

Ystäväni muutti pois heidän yhteisestä kodistaan pari viikkoa sitten. Viime viikolla ex-puoliso oli treffeillä ja viikonloppuna aloitti yhteiselämän uuden ihanaisen kanssa. Puhtaalta pöydältä. "Mutta ihan eron jälkeinen systeemi" kuuluu tarkka lainaus. Siis oikeasti, en tajua. Miten voi olla eron jälkeen, kun ero on juuri vasta alkanut?

Toinen lähipiirin ero tapahtui ihan samoilla sävelillä puolitoista vuotta sitten. Mies muutti pois ja viikko muutosta esitteli uuden kumppanin lapsille, seurustelu oli alkanut edellispäivänä eli ihan eron jälkeinen systeemi oli kyseessä. Siitä erosta tuli riitainen ja likainen sillä siunaamalla hetkellä. Nythän kaikki on jo hyvin ja mies uusissa naimisissa. Vaimoa vielä vähän hikkauttaa.

Näissä molemmissa tapauksissa tarina voi hyvinkin olla totta ja naiivisti voin uskoa sen, että ihan puhtaasti eron jälkeen ollaan löydetty tämä uusi lempi. Mitä nyt korkeintaan ukkomiehenä hieman silmäilty sopivaa kohdetta sen varalle, kun vapaus koittaa. Se mitä en tajua, olettaen, ettei ole kyse salarakkaasta, mitä ihmettä nämä naiset näkevät miehissä, jotka ovat eronneet varttitunti aiemmin? Ei tule mieleen se, että avioero 20-vuotisesta liitosta vaatii aikaa surra ja sopeutua? Ihan kaikille osapuolille? Ei tule mieleen ajatus, että annanpa  tuon miehen oppia ensin elämään yksin ja itsenäistä elämää ennenkuin raijaan samaan osoitteeseen itseni sekä lapseni edellisestä suhteesta. Ai niin, ja onhan täällä miehenkin lapsia.

Mikä ihmisiä vaivaa?

torstai 13. elokuuta 2015

Aina mun pitää

Tänään on alkanut taas alulanka hirttää kiinni, tarkoittaa sitä tunnetta kun kaikki hakkaa vastaan. Kuoro alkoi eilen ja haluaisin vain leijua siinä euforiassa, mikä syntyy yhdessä laulamisesta. Olemme lähdössä Tukholmaan isoon kuorotapahtumaan ensi viikolla ja haluaisin tutkia kaikki päivät Tukholman karttoja, kuunnella stemmoja, suunnitella mitä syön ja missä, fiilistellä sitä kuinka lennän sinne YKSIN ja kuinka tulen sieltä laivalla takaisin YKSIN. Muu kuoro menee jo edeltä ja jää pitempään, itse menen vain päiväksi. Olen vuorokauden poissa kotoa ja se on mahtavaa. Aion syödä hyvin, rauhallisesti ja istuallani. Aion käydä vessassa. Aion nukkua koko yön. Aion nauttia sydämeni kyllyydestä. Aion laulaa sydämeni kyllyydestä. Aion itkeä vain vähän. (Itkeä ilosta, se tapahtuu kun sadat kuorolaiset laulavat yhdessä.)

Minulla on kolme viikonloppua peräkkäin omaa ohjelmaa. Kuoroeuforian jälkeen on ystäväni karonkkabileet. En voi sanoin kuvailla kuinka ylpeä olen hänestä. Hänen neroutensa tuotos on ollut keittiön pöydällä hiveltävänä nyt viikon verran painetun kutsun kanssa. Tunnen itseni pitemmäksi ja laihemmaksi, koska minulla on niin upea ja älykäs ystävä. Ja kuinka mahtavaa on päästä bileisiin, toisen ihanan ystävän kanssa.

Tämä Yksin-kiertue huipentuu vuorokauden mittaiseen risteilyyn opiskelukavereiden kanssa 20 vuoden takaa. Alan olla siitäkin jo aivan tohkeissani. Mielettömiä muisti-flashbackeja vilahtaa päähäni tuon tuosta. 20 vuotta on mennyt hetkessä. Jotain sulkeutuu siinä hetkessä, kun me taas tapaamme ja uskon, että jotain uutta alkaa. Siitä tulee hienoa. Olen ystäväni kanssa ollut järjestelyvastuussa ja jo pelkkä yhteinen tekeminen ja pääasiassa taantumuksellinen hihittäminen on ollut ihanaa. Silläkin laivalla aion syödä hyvin, tanssia itseni tainnoksiin ja nukkua koko aamupäivän.

Jotenkin kun tämä elämä on ollut aika tavalla toisten keuhkoilla hengittämistä viime aikoina, tunnen itseni malttamattomaksi päästä liikkeelle. Työt ei nappaa, ei marjojen poiminta, mehun keitto tai pyykin pesu. Olen niin valmis löytämään taas sen kipinän liehumiseen ympäriinsä. Vaikka vain hetkeksi. Kotiin on hyvä palata. Haluan olla taas minä, hetken aikaa vain minä. Ehkä sitten jaksan taas paremmin kaiken sen, mitä aina pitää.


maanantai 10. elokuuta 2015

Ihana arki

Voihan siunattu arki! Rakastan tätä, kun arkirytmi alkaa ja muut ihmiset menevät töihin koko viikoksi. Teini aloittaa pian koulun ja me taaperon kanssa omat menomme. Viime päivät ovat olleet ihana muistutus kesästä, aurinko on hellinyt. Tänään sain jonkun oudon tarmonpuuskan ja pesin keittiön maton. Minä en koskaan pese mattoja. Nyt se tuoksuu mäntysuovalle ja kuivuu ulkona, lämpimässä kesäyössä. Taaperon kanssa pystyy jo touhuta kaikenlaista, se on mahtavaa.

Maissi puhuu paljon enemmän kuin aiemmin ja hänellä on huono huumori. Viime viikolla hän oppi (tai minä opin mitä hän tarkoittaa) kiittämään. Tiito, hän hihkaisee iloisesti syötyään tai saadessaan jotain. Maissilla on suuria puutteita kirjainvarastossa, mutta ei ilmeisesti sanavarastossa. Se on hyvä, sillä meillä on toivoa oppia ymmärtämään toisiamme jonain päivänä. Heitta tarkoittaa heippa. Titta on lamppu. Kaikkein huvittavinta hänestä tällä hetkellä on laittaa sormi toisen nenään. Hän ymmärtää sen olevan jotenkin sopimatonta, ja se naurattaa häntä ihan valtavasti. Hänellä on paljon suuria tunteita, kuten rakkautta, jota hän osoittaa halaamalla tiukasti ja suukottamalla. Erityisesti minua kohtaan hänellä on myös suurta kiukkua, sillä en ymmärrä olla kieltämättä tai rajoittamatta hänen tekemisiään. Loukkaantuessaan hän on täynnä suurta draamaa, raivoa ja elämän tuskaa. Ihana piirre minusta on, että Maissi on lyhytvihainen ja osaa myös sopia asiat. Vahva tahto tulee suojaamaan häntä elämässä, se on hyvä asia.

Hassuinta tässä kaikessa on, miten hän kasvaa ja muuttuu. Oppii asioita, tulee isommaksi. Hänen kanssaan voi tehdä juttuja, eikä hän ole enää mikään vauva. Hän on innokas, kipittää edelläni poimimaan ruohoa marsuille. Hän auttaa purkamaan kauppakassin. Hän kuuntelee, kun kerron miksi potalla käydän ja mikä sen jutun idea on. Hän jää selvästi pohtimaan asioita, joita kerron.

On helppoa unohtaa, että Maissi kasvaa ja muuttuu. Että aika kuluu nopeasti. Tänään mietin, muuttuvatko muutkin ihmiset samalla tavalla, vaikka olettaa heidän pysyvän samanlaisina, muuttumattomina? Itsekin muutun, miksi toiset eivät muuttuisi? Kesän aikana olen pohtinut myös keskeneräisyyttä uudella tavalla. Mistä syntyy ajatus, että maailma tulisi joskus valmiiksi? Miksi keskeneräisyyttä on niin vaikea sietää? Entä jos muutos sinänsä onkin hyvä asia ja asiat menevät aina eteenpäin, parempaan?

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Kesä

Viime päivät ovat olleet täydellisiä kesäpäiviä; hiostavia, lehmän henkäystä muistuttavia elokuun päiviä. Rakastan kosteita loppukesän päiviä, jolloin lämpö roikkuu niskassa uuvuttavana ja raskaana. Niiden vastakohta on kirpeä ja raikas syksy, joka jonain aamuna on syrjäyttänyt kesän.

Kun on pitkään tehnyt töitä, on tottunut työn ja loman vaihteluun. Viimeinen vuosi on ollut erilaista työn ja vapaan sekoittumista, joka on jatkunut nyt kesälläkin. Kun ei ole kunnolla töissä, ei kerry lomaakaan. Kun ei ole töissä, on paljon vapaata, eikä kaipaa samalla tavoin pitkiä lomia. Elämä kulkee muutaman päivän sykleissä eri tavalla. Huomenna alkaa arkirytmi, ja se tuntuu hyvältä.

Eilen illalla pimeän laskeuduttua istuimme vielä nuotiolla ja totesimme, että nuotiopaikan rakentaminen on ollut tämän kesän kivoin juttu. Pihamme on kaukana täydellisestä, mutta olemme tehneet sitä taas lähemmäksi sellaista, missä itse viihdymme. Tästä tuli hyvä kesä.

Eilen olimme kummipojan syntymäpäivillä hänen isovanhemmillaan ja istuimme puutarhassa suurten vaahteroiden katveessa. Sellaiset hetket ovat pyhiä. Vanhat puutarhat, joihin on katettu pitkät pöydät valkoisine liinoineen. Lämpimät lauantaipäivät, kiireettömät hetket. Lettukestit. Leikkimökkiin katetut leikkikahvit. Olen huono olemaan läsnä hetkessä. Murehdin liikaa, kuuntelen huonosti. Mutta vaahteroiden suhina, lämmin tuuli ja loppukesän tiheä lämpö muistuttivat, että tämä on nyt. Tässä on hyvä.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Ajatuksia kesästä ja ruoasta. Ja lomasta.

Kesä on mennyt vauhdilla, sateinen huijarikesä. Vaikka kesältä se silti tuntuu, pääasia kun ei ole lunta. Lapsena rakastin sateisia kesiä, koska silloin oli paremmin luvallista vain lukea sisällä kirjaa.

Tälle kesälle tuntuu olevan tyypillistä, että muiden tarpeet jyräävät omieni ohi. Jostain syystä se ei ole valtavasti ärsyttänyt, sillä tuntuu kuin itse olisin lähestulkoon lomalla ympäri vuoden. Välillä toivoisin, että myös minulla olisi jotain omaa, tilaa ja aikaa. Yksi nojatuoli, missä istua lukemassa. Ehkä jonain toisena kesänä.

Alkuviikosta olin pari päivää omassa virkatyössäni kesäsijaisena. Mieletön ikävä sinne iski välittömästi. Tuntuu hyvältä tykätä omasta työstään ja työpaikastaan näin kovasti. Aiemmin, ennen Maissin syntymää, suunnittelin jatko-opintoja ja minulla oli jos jonkinlaista ammatillista kunnianhimoa. Tällä hetkellä olen tyytyväinen vakituiseen virkaani, loistaviin työkavereihin ja pääasiassa tosi mukaviin asiakkaisiin. Odotan kyllä paluutani (puolentoistavuoden päästä), mutta tavoitteenani on perustyö ja niin vähän tunteja viikossa kuin mahdollista. Maissi ja family comes first.

Yksi alue on kuitenkin, minkä suhteen olen tehnyt muutoksia tänä kesänä. Ostin hetken päähänpistosta nettivalmennuksen/laihdutusohjelman kuudeksi viikoksi. Toinen viikko täyttyy huomenna, ja paino on pudonnut hieman. Parhaimpina päivinä vaaka on näyttänyt 4 kg miinusta, mutta en ihan luota siihen. Vaatteissa tuntuu ihan pientä väljyyttä. Pääasia on ollut kuitenkin se, että olen päässyt irti sokerikoukusta ja jatkuvasta puputtamisesta/tapasyömisestä. Ostamastani ohjelmasta en sinänsä pidä, tai se ei ole ihan minun juttuni noin pysyväisluontoisesti. Liikaa rahkaa ja makeutusaineita minun makuuni ja kummallinen suhtautuminen painoon pelkkänä ulkonäköseikkana. Ohjelmaan liittyy vertaistuki ja on surullista lukea kommentteja itseinhosta ja vihasta omaa kehoa kohtaan. En sano, etten tunne itsekin hetkittäin niin, mutta itsestään rumasti kirjoittaminen julkiseen keskusteluun tuntuu minusta kummalliselta. Vaikka vartaloni ei ole täydellinen, se on silti ainoa ja rakas vartalo minulle. Se toimii monella tavoin hienosti ja olen ylpeä siitä. Pahinta ohjelmassa on suhtautuminen ruokaan pelkkänä  polttoaineena, välinearvona ja jopa vihollisena. Ohjelma perustuu pitkälti fitness-ajatteluun, mikä maailma ei ole minulle vieras mutta ei myöskään tavoittelemisen arvoinen, päinvastoin. Haluan terveen ja vahvan vartalon, mutta itselleni, ei muiden vuoksi. Ei pelkän ulkonäön vuoksi.

Kiinnostavaa on ollut kuitenkin tämä pysähtyminen ruoan ja syömisen kysymyksiin; huomion kiinnittäminen omaan kehoon, liikkumiseen ja hyvinvointiin. Ehdottomasti parasta on ollut liikkumisen ilon ja halun löytyminen, siitä olen nauttinut valtavasti. Siitä haluan ehdottomasti pitää kiinni. Samoin löytö on ollut suunnitelmallinen ja säännöllinen syöminen vastoin tavanomaista lähes tauotonta närppimistäni. Olen tehnyt seuraavia huomioita siitä, miksi olen ylipainoinen. Syön yksinkertaisesti liikaa, jo ruoanvalmistus ja -maisteluvaiheessa saatan syödä lähes riittävän aterian verran. Lisäksi syön ruokailun jälkeen kompostorityyppisesti lasten jättämiä ruokia. Syön tavan vuoksi, en siksi että olen nälkäinen. (No en kai ehdi olla nälkäinen, kun syön ennen ja jälkeen itse syömisen. Plus ateriat. ) Syön tunteisiin ja tylsyyteen. Syön sokeria ja hiilihydraatteja, koska jään niihin koukkuun kuten kaikkeen muuhunkin. Pysäyttävää on ollut tunnistaa itsessään se sama syömishäiriöinen tyttö, kuin lähes 30 vuotta sitten. Ruokamäärien tarkkailu ja punnitseminen ja ajoittainen nälän tunne nostaa mieleen paniikinomaisen muistijäljen kesästä, jolloin lakkasin syömästä.

Tavoitteena minulla on jotain muuta kuin kuuden viikon pikadieetti. Tarkoitukseni on päästä jotenkin rauhaan oman kehoni ja syömiseni kanssa. Rakastan ruoanlaittoa ja leipomista, se on yksi elämäni tärkeistä  asioista. Hyvä ruoka on pyhä asia, sitä ei voi korvata rahkalla ja sokeroimattomalla mehukeitolla. Siksi tämä vaatii paljon ajatustyötä, kuinka suhtautua tähän kaikkeen ja ohjelman noudattamiseen. Mikä on minulle oikea tapa syödä, millaisella ruokavaliolla minä voin hyvin? Millä hemmottelen itseäni, mistä nautin? Millaisen mallin annan syömisestä ja elämän ilosta tyttärille, jotka kasvavat lähelläni?

Lomasta vielä. Maanantaina alkaa kahden viikon työputki. Mies "lomailee" Maissin kanssa kotona. Minä lepään töissä.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Rippijuhlavalmisteluja

Ystäväni irl valmistelee tyttärensä rippijuhlia, ne ovat viikon kuluttua. Olen seurannut mielenkiinnolla hänen juhlavalmisteluitaan somessa, sillä vuoden kuluttua on sama nakki edessä meillä. Vai onko? Kun miehen esikoinen konfirmoitiin, suunnittelimme rippijuhlia pitkään ja hartaasti hänen äitinsä kanssa. Vuokrasimme ison juhlatilan, vanhan kauniin pappilan. Pojan vanhemmat edustivat ja isännöivät, ja me uusvanhemmat hoidimme oman osamme; minä ja rakas Doris tietysti vastasimme tarjoilusta. Vieraita oli noin 60 ja juhlat olivat tosi kivat. Pojan ammattiin valmistumista juhlimme viime kesänä puutarhajuhlina pihallamme.

Tytärpuolen äidin kanssa viimeinen vuosi on sujunut niin hyvin, etten uskalla edes ääneen sanoa. Olen antanut itseni jo ajatella, että ehkä selviäisimme yhteisistä juhlista, mikäli tytärpuoli niin toivoo. Nyt kun ajatus juhlista todenteolla alkaa hiipiä mieleen, hieman hikkauttaa. Minun on pakko myöntää, että samalla tavoin yhteistyössä näiden juhlien järjestely ei tule onnistumaan. Voisimme toki vain myöntyä kaikkeen ja maksaa huippukokin tarjoilut kaupungin hienoimmassa ravintolassa, floristin tekemät kukka-asetelmat, New Yorkista haetun juhla-asun ja rippilahjaksi tietysti mopoauton. En halua joutua ristiriitoihin siksi, ettei meillä ole varaa tähän kaikkeen. Tyttären äidille ulkoisilla asioilla on suuri merkitys ja raha on hänelle rakkautta. Meillä ei ole niin paljon rahaa, joten joudumme keksimään muita keinoja ilmaista rakkautemme. Siksi keksin eilen nerokkaan idean, joka vapauttaa meidät kaikki ikävistä kompromisseista, mutta antaa tyttärelle kokemuksen yhteisistä juhlista, joissa molemmat hänen vanhempansa ovat läsnä (ensimmäistä kertaa avioeron jälkeen hänen oltuaan 2-vuotias). Ehdotin miehelle, että ehdottaisimme seuraavaa: lähivanhempi eli äiti järjestää omat juhlansa oikeana päivänä heti konfirmaation jälkeen. Me olemme tietysti mukana konfirmaatiossa. Meillä pidetään juhlat esim. seuraavana viikonloppuna, ja tytön äiti ja heidän koko uusperheensä kutsutaan mukaan. Mikäli he kutsuvat meidät omiinsa, niin menemme tietysti, mutta sitä on vaikea ehdottaa. Konfirmaation ansiosta olisimme joka tapauksessa mukana tyttären juhlapäivässä heidän juhlistaan riippumatta. Olenko nero vai mikä?

Meillä on kiva koti ja piha. Ulkorakennukseen ja pihaan pystytettävään telttaan saisi tehtyä tosi hauskat kesäjuhlat, ilmasta riippumatta. Olisi ihana hössöttää juhlia tytärpuolen kanssa ilman sitä jännitettä, mikä syntyy, kun hänen äitinsä tulee mukaan keskusteluun. Päätin varmuuden vuoksi siis aloittaa valmistelut omalta osaltani tänään.  Aloitin ne pihan perimmäisestä nurkasta kompostialueen järjestelyllä. First things first.

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Kesäkuuta

Juhannus on sujunut leppoisissa merkeissä. Aurinkoa, sadetta, hyvää ruokaa ja hyvää seuraa. Maissin varavanhemmat olivat yökylässä ja heidän kanssaan on mukava kokkailla, saunoa ja höpötellä. Eilen pelasimme frisbeegolfia puutarhassa. Osa frisbeistä on tammikuussa kuolleen ystäväni, ja sydäntäni riipaisee joka kerta, kun näen niissä hänen tutun käsialansa, nimensä ja puhelinnumeronsa. Kuoleman todellisuus on merkillinen. Ystäväni on kuollut, poissa kokonaan. Silti hän on läsnä puutarhassa, kun heitellään frisbeetä ja nauretaan. Hän on läsnä sydämessäni.

Viime viikko oli rankka. Maissin kummisetä sai kuulla sairastavansa Hodgkinsin lymfoomaa, joka on levinnyt solisluuhun ja lantioon. Toinen ystävämme irtisanottiin. Vaikka omassa elämässä on nyt myötätuulta ja hyvää mieltä, ystävien vaikeudet tuntuvat kurjalta. Kaiken keskellä olen ollut megasosiaalinen. Lähes joka päivä viime viikkojen aikana on joku käynyt kylässä, se on ollut mukavaa. Niin nyt juhannuksenakin.

Mutta nyt talo on hiljennyt, mies nukuttaa Maissia ylhäällä ja minulla on irtokarkkia ja kirja.

torstai 4. kesäkuuta 2015

Kesän lapsi mä oon....

Tänään oli juhlapäivä naapurissa, lehmät pääsivät kesälaitumelle. Sitä on mahtava seurata, innostuneita pyrähdyksiä ja loikkia pitkin vehreää laidunta. Freedoooooom!!!!! Päässäni soi lisäksi taustamusiikkina biisi ooooooo, kesän lapsi mä oon, ooooo villi luonteeni ooooonn....Rakastan lehmiä, ne ovat lempeitä ja sympaattisia eläimiä. Ja tuottavat maitoa. Respect. Ei ole helppo homma se.

Vaikka rakastan kevättä ja nautin suuresti syksystä, tämä vuodenaika on parasta. Koko kesä edessä. Kaikki mahdollista. Kuvitelma siitä, että elokuun samettisiin öihin mennessä olen toteuttanut kaikki puutarhaunelmani. Ihania retkiä pihalle ja kauemmas perheen kanssa. Sadepäiviä nenä kirjassa. Pihasaunan lempeyttä. Ystäviä kahvittelemassa puutarhan helmassa. Pihapelejä. Telttaretkiä. Varpaat hiekkaan kotiseudun rannassa. Lokkien kirkuna ja meri.  Tässä vaiheessa kesää ei ole vielä ärtynyt maleksivaan teiniin ja sen lojuviin kavereihin. Ei tielle toistuvasti karkaamista yrittävään taaperoon. Ei miehen talkookaljoihin ja perkeleen formulaan, joka terrorisoi jokaisen pilvettömän sunnuntain. Ei appiukkoon, joka haluaa tulla auttamaan nurmikon leikkuussa kolme kertaa viikossa. Ei ole vielä väsynyt liian tiukalle ohjelmoituun perheen yhteiseen kesälomaan, johon mahdutetaan ihan kaikki ja meillä kaikilla on tosi kivaa.

Tässä vaiheessa kesää kaikki on vielä mahdollista. Sekin, että huomiset lastenvaatekutsut vietetään puutarhassa, aurinko hellii eikä naapuri ole ajanut lantaa viereiselle pellolle.


Maitokahvia

Tiistaisen syntymäpäiväni kunniaksi menin alkuviikosta alusvaateostoksille, ajatuksena hemmotella hieman itseäni. Löysinkin tosi kauniit maitokahvin väriset pitsirintaliivit ja niihin sopivan alaosan. Istuivat kauniisti ja olivat mukavaa vaihtelua ikuisiin mustiin alusvaatteisiini. (Puhumattakaan vaaleanpunaisista Hello Kitty-puuvillapikkareistani. Ne ovat varmaan laittomat tämän ikäisellä ihmisellä.)

Kotona vasta tajusin ostaneeni beiget alusvaatteet. Jestas sentään, beessit. Onko tämä nyt se ikänäkö, kun beige alkaa miellyttää silmää? Onko mitään keski-ikäisempää kuin ihonväriset alusvaatteet?

Jos keksit jonkun esimerkin vielä keski-ikäisemmästä asiasta, laita ystävällisesti se kommenttilaatikkoon.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Se sama ihminen

Kun katsoo itseään peilistä joka päivä, ikääntymistä ei niin huomaa. Päivien, kuukausien ja vuosien jälkeen on yhä edelleen se sama, joka jännitti koulun käytävällä. Joka odotti malttamattomana, että kasvaa niin isoksi, että voi lähteä pois. Joka kaipasi vapautta ja rakkautta, tässä järjestyksessä. Keski-ikäisen minäni sisällä on edelleen kerrostumina pieni tyttö, teini, nuori nainen. Kaikki minkä läpi olen elänyt, on edelleen tässä, minussa.

Hämärässä huoneessa käteni näyttävät vanhan naisen käsiltä.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Happy Birthday to me!

Tänään on ollut huippukiva päivä. Syntymäpäivä! Vuoden paras päivä. Olen niin lapsellinen, että odotan ihan kamalasti aina syntymäpäivää. Vaikka tiedän, ettei se tarkoita helikopterilentoja tai timantteja, silti olen aina jotenkin tosi tohkeissani. Otan vastaan universumin lahjoja ja kiittelen niistä vuolaasti. Teen numeron kaikesta kivasta. Olen vaan onnellinen. Auringonpaisteesta, omenankukista, anopista, joka tulee auttamaan kukkapenkkien kanssa. Mansikoista. Tyttären kikatuksesta. Ystävien viesteistä ja posteista. Miehen hemmottelusta. Omasta kodista, perheestä. Tästä elämästä, joka on itseni näköinen.

On hyvä olla elossa. On hyvä vanheta. Hengittää. Pysähtyä. Ajatella. Rakastaa. Kiittää. Elää. 

maanantai 11. toukokuuta 2015

Ikävä

Viime vuoden äitienpäivä, ensimmäinen omani, oli huikean onnellinen. Samoin kaksi vuotta sitten ollessani raskaana. Siksi eilinen pohjakosketus tuli jotenkin puun takaa.

Luulin "parantuneeni" äidittömyydestä, koska minulla on oma lapsi ja koska lopultakin olen itse äiti. Se on jotain mitä olen toivonut ihan nuoresta saakka. Varhaisesta lapsuudesta asti olen kuitenkin kokenut olevani äiditön, sillä oma emoni ei ole kyennyt läheisyyteen tai sellaiseen vuorovaikutukseen, mitä olisin toivonut. Kun seuraan hänen vuorovaikutustaan tyttäreni kanssa, jota hän rakastaa niin paljon kuin osaa, ymmärrän paljon syitä, miksi asiat ovat menneet näin. Jos tyttäreni kiukuttelee ollessaan väsynyt tai nälkäinen, äitini tulkitsee, ettei tyttäreni enää pidä minusta tai isästään. Minun ollessani pieni, hän on ilmeisesti tehnyt saman tulkinnan ja torjunut minut, koska en ole enää rakastanut häntä. Ei ole kauan keskustelusta, jossa äitini sanoi kokeneensa, etten ole koskaan hyväksynyt häntä äidikseni. Mitäpä siihen voi sanoa? Vauvat ja taaperot kiukuttelevat, koska eivät osaa sanoa olevansa nälkäisiä tai väsyneitä tai että heitä sattuu jonnekin. Eivät siksi, etteivät enää enää rakasta vanhempiaan.

Järjen tasolla ymmärrän tämän, vuorovaikutuksen pulman, äitini kipeyden, meidän molempien menetyksen syvyyden. Tunnetasolla se kaipaus yllättää joskus. Vaikka saan elää äiti-tytär-suhdetta nyt toisesta näkökulmasta, edelleen kaipaan tunnetta, että minun äitini rakastaa minua ja minä olen hänestä ihana. Täydellisen ihana ja rakas omine vikoineni ja puutteineni. Haluaisin levätä rakastavien silmien hellyydessä, siinä puolueellisessa ja jäävissä rakkaudessa, jota vain oma vanhempi voi tuntea. Minun omani. Minun tyttöni. Minulla on isä, joka rakastaa minua tuolla tavoin sokeasti ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen.

Joskus vain on pohjaton ikävä oman äidin syliin.

torstai 7. toukokuuta 2015

Nuku nuku nurmilintu

Voisin laittaa tähän kuvan. Siinä olisi starbucks-kahvimukini täynnä suklaamaitokahvia ja sen vieressä kirkkaanpunaista essien kynsilakkaa. Kuvatekstiini voisin laittaa että "Lasagne uunissa ja töihin lähtöön vielä kaksi tuntia". Täydellinen pieni hetki lapsen päiväunien aikana. Sain varpaankynnet jo lakattua (olen aloittanut jo ilman sukkia-vaiheen) ja kahvikin on puolillaan, joten ei ole katastrofi, jos hän herää.

Maissi on ollut kipeänä jo viikkokausia. Kotiseutumatkailu sujui hyvin ja hän oli pari päivää kunnossa, maanantaina taas aloitti räkäisemmän elämän. Kotiseutumatkasta sen verran, että vieraita oli parisataa, kiirettä piti mutta kaikki sujui aika mukavasti. Sieltä lähdetään aina itkien kotimatkalle. Joko läheisten ihmisten omituisuuksien vuoksi tai sitten tyrskien sitä, että asutaan kaukana ja nähdään niin harvoin. Tämä arpa ei vaan voita.

Eilen oli taas pitkä päivä kotioloissa kipeän lapsen kanssa. Hän on kiukkuinen, haluaisi pihalle mutta ei kuitenkaan jaksa oikein siellä touhuta. Pääasiassa päivä kuluukin töllöntöitä tehdessä. Maissi on motorisesti lahjakas ja kiipeää joka paikkaan. Tulisijat, tietokone ja tulostin ovat varmoja paikkoja saada äiti paremmin läsnäolevaksi. Suutuin typylle eilen taas monta kertaa, hermostun siihen kun hän purkaa kaikki kassit, kaapit, pinot. Hän koskee kaikkialle mihin ei saisi, mutta ei juurikaan välitä omista tavaroistaan. Kun huudan hänelle, tunnen itseni idiootiksi. Hän on pieni eikä hänelle saisi huutaa. Illalla hän sai massiivisen raivokohtauksen. Mies on opettanut häntä siivoamaan jälkiään ts. keräämään omia lelujaan. Mies pyysi Maissia viemään pari keittiölelua omalle paikalleen tämän pikkukeittiöön. Maissi sai järjettömän hepulin eikä suostunut viemään. Ei työntämään niitä kärryllä, ei kantamaan niitä yhdessä, ei yksin eikä autettuna. Hän huusi suoraa huutoa puolisen tuntia ja lähes tikahtui itkuunsa. Jos asia hetkeksi unohtui, hänellä ei ollut mitään hätää. Totesimme, että asia on jotenkin vietävä loppuun ja että kyseessä oli ensimmäinen tahtojen taistelu. (Oikeasti, hän on vasta vuoden ja 4 kuukauden ikäinen. Murrosikää odotellessa.) Lopulta mies kantoi tavarat paikoilleen Maissin sylissä. Hän rauhoittui vähitellen ja selitin hänelle uudestaan, että silloin kun isi pyytää häntä tekemään osuutensa, hänen on se tehtävä.

Maissin temperamentti on ilmeisen vahva, ajattelen että se on hyvä asia. En halua nujertaa häntä, mutta hänen on tiedettävä, että me olemme riittävän vahvoja pitämään hänestä huolta. En pelkää hänen raivoaan, siinä on jotain hyvin liikuttavaa. Me olemme vanhoja emmekä pysty olemaan hänen tukenaan niin pitkään kuin toivoisin, siksi tällainen vahvuus ilahduttaa minua. Kunhan hän oppii säätelemään sitä ja käyttämään voimakasta tahtoaan hyvään, kaikki on hänelle mahdollista.

Lintu pieni, lintuseni.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Nousujohteinen käyrä

Minulla ja nuoruuden ystävälläni on sanonta; "kun huomaa siivoavansa roskiskaappia, voi päätellä olevansa lähdössä kotiseudulle". Tänään ollaan taas siivottu roskiskaappia ankarasti, vanhat merkit pitävät yhä paikkansa. En ole lokakuun jälkeen käynyt kotiseudulla ja se reissu oli niin työläs, että se vieläkin nostaa verenpaineeni, kun sitä ajattelen. Tuleva reissu on toivottavasti rankempi fyysisesti kuin henkisesti. Veljeni täyttää 50 ja veljentytön kanssa olemme keittiömestareina, onneksi on yksi ammattilainenkin palkattu paikalle. Maalaisten tapaan vieraita on kutsuttu sanomalehdessä, jolloin voi olla täydellisen epävarma siitä, montako vierasta on tulossa. Sen lisäksi facebookin mukaan ainakin 80 vierasta on ilmoittautunut.

Miehen kanssa olen oppinut viettämään vappua kuplivasti ja sen pois jääminen harmittaa minua tänä vuonna. Kotiseudullani vappuista ohjelmaa tarjoaa SDP ja pienimuotoinen vappumarssikin jostain voisi löytyä. Unohtakaa piknikit ja kepeä hiprakka ylioppilaslakki päässä. Unohtakaa akateemisuus, vappu on työläisten juhla. Tarvitseeko siis sanoa, että minun perheeni ei ole koskaan viettänyt vappua muuten, kuin veljeni syntymäpäivänä? Tarinaa kerrotaan tutusta, joka aina vappuna ajoi lantaa pelloille ylioppilaslakki päässä.

Minun ei tarvitse kerätä yhtään stressipisteitä kotiseudulle lähtöä varten, sen verran latautunut tilanne on aina valmiiksi. Nyt jännittää etukäteen  se, kuinka moni kertoo minun lihoneen valtavasti, koska olen lihonut, no aika valtavasti. Jostain syystä sukulaisillani ei ole mitään hienosäätöä painoasioissa. Iloisia huudahduksia on siis luvassa juhlahumun keskellä. Oi sä et varmaan ikinä ole ollut NOIN lihava!

Ei kun v-käyrä nousuun. Jotenkin kuvaavaa oli tänään odottava puhelu äidiltä, vanhemmat ovat seota sukkiinsa Maissia odottaessaan. "Arvaa mistä soitan? Olen vessassa!"

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Rakkauden ylösnousemus

Luin viime viikolla jutun Kari Hotakaisesta. Hän puhui kauniisti vaimostaan, joka ei ole hänen ensimmäinen naisensa, mutta kylläkin viimeinen. Erityisesti minua puhutteli tuo seuraava lainaus:

"Mikä rakkaudessa on yllättänyt sinut?
- Se, että rakkaus kuolee silloin tällöin. Sitten se nousee kuolleista toisena tai kolmantena päivänä tai kenties vasta kuukauden tai vuoden kuluttua uudenvärisenä."

On lohdullista kuulla, että pitkäkin rakkaus kuolee välillä. Ja että se herää myös uudelleen henkiin, uudenlaisena. Rakkauden kuolinkorina on kiduttava vaihe. Kaikki toisessa ärsyttää. Ainoa voimakas tunne tuntuu olevan viha, turhautuminen ja kyllästyminen. Rakkauden kuolemasta pitkässä suhteessa ei juuri puhuta. Tai sitten se tulee esille vaiheessa, jossa erotaan eikä mitään ole tehtävissä. Jos on päättänyt, ettei ero ole vaihtoehto, pääsee hieman helpommalla, sillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odotella aikoja parempia.

Vaikka yhteisen lapsen saaminen on toisaalta lähentänyt valtavasti, samalla liitossamme on pitkään eletty tahdon aikaa. Meillä on mennyt huonosti ydinperheenä, mikä tosin on paljon paremmin kuin mennä huonosti uusperheenä. En tule ihan helposti luopumaan ydinperheestäni. Aloitimme uudelleen pariterapian ja sen vaikutukset tuntuvat jo heti alussa. Anteeksipyytäminen ja -antaminen, kotitöiden uusjako, hellyysmääräykset ja kahdenkeskinen tekeminen olivat reseptillä. Niin pienistä asioista on kiinni se, missä valossa toisen näkee. Toinen näyttääkin uudelta, rakkaammalta; ihmiseltä, josta ei halua luopua.

Edit. Viime päivinä minua on valtavasti ilahduttanut miehen avoin tunnustus: Haluaisin olla Nuuskamuikkunen, mutta oikeasti olen kyllä Nipsu. Tällaista itsetuntemusta on pakko rakastaa. 

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Räkänokan äiti

Isäni on ollut mestari vanhoissa sananlaskuissa, sellaisissa missä puoli vuotta etukäteen tiedetään puinti-ilmat sillä perusteella mistä päin tuulee tiettynä päivänä jne. Lapsuuteni on kyllästetty näillä lauseilla. Täytyisi vielä kirjoittaa niitä ylös, niin kauan kuin isä on niitä kertomassa. Suosikkejani ovat mummun sanalaskut, joista isä sanoo "äiti tapasi sanoa...". Myös ex-appiukkoni sanonnat ovat edelleen mielessäni harva se päivä. Kuten syökö kissa, vai annetaanko miniälle? "Kaikista autoista tulee vanhoina opeleita" ja "kun paskasta tehdään inkivääriä, se se vasta on tököttiä". Viime päivinä olen ajatellut erityisesti isäni lausetta "räkänokastakin mies tulee, ennen kuin tyhjän naurajasta". Koko viikko on mennyt ankarassa räkätaudissa, Maissi aloitti maanantaina ja minä seurasin tiistaina.

Tänään oltiin ensimmäistä kertaa liikenteessä ja vietiin mies kelluntaristeilylle työporukan kanssa, samalla käytiin kaupassa. Typyn nenä valui vimmattuna, eikä minulla ollut tietenkään riepua tai edes paperia mukana. Sain moittivia silmäyksiä vanhoilta rouvilta, kun tuon kipeän lapsen kauppaan. Ihan oikeutetusti tietysti. Räkänokkaiset lapset ovat ällöttäviä. Vähän kuin 10-vuotiaat pojat, jotka syövät juustonaksuja ja lähmivät sammakoita. Ja räkää on oikeasti joka paikassa. Kaikissa omistamissani vaatteissa on räkää. Ja sohvassa. Niin paljon on räkää ollut liikkellä, että lapsi osaa puhua siitä. Käkää, hän sanoo. Näyttää nenäänsä ja sanoo "tetä, käkää."

Mutta tyhjälle ei olla naurettu. Ainakaan paljon.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Rohkeus elää, rohkeus kuolla

Ystäväni kuolemasta tuli viime viikolla kolme kuukautta. Edelleen hän on monien ihmisten mielessä, muidenkin kuin perheensä ja läheistensä. Viimeksi tänään hänestä puhuttiin radion aamuhartaudessa. On jotenkin tosi koskettavaa, kuinka yhden ihmisen elämä ja kuolema voi olla merkityksellinen monelle? Tämän aamuiseen puhujaan oli myös tehnyt vaikutuksen hänen pelottomuutensa kuoleman edessä. Rohkeus elää, rohkeus kuolla.

Viime yönä näin unta ystävästäni. Hän oli elossa ja terve, vaihtoi juuri työpaikkaa ja juttelimme siitä. Hänen näkemisensä unissa ilahduttaa minua aina, samoin kuin hänen kuviensa näkeminen siltä ajalta, kun hän oli terve. Ajattelen häntä edelleen päivittäin, usein itken. Enimmäkseen hymyilen häntä ajatellessani. Hänen perheensä suru on täysin eri mittasuhteissa, siksi omasta surusta on edes vaikea puhua. Tuntuu kuin varastaisi surun niiltä, joille se kuuluu. Toisaalta ajattelen, että jollain tavalla on lohdullista, että niin moni ihminen kaipaa häntä. Omalla tavallaan, omista syistään, omien muistojensa vuoksi. Sen vuoksi, mitä hän on merkinnyt eri ihmisille. Se kertoo paljon hänestä ihmisenä, se miten häntä kaivataan.

Muut ystäväni ovat joutuneet viime aikoina paljon käsittelemään kuolemaa kanssani. Eniten odotan hautajaispalaveria Maissin kummitädin kanssa. Aiomme tehdä kansiot omaan kuolemaamme liittyen, toiveita ja ajatuksia hautajaisia varten. Viime viikonlopun keskustelu toi mieleen jälkiruokamuiston. Paras hautajaisjälkiruoka ikinä on paksu luumukiisseli ja kermavaahto. Hautapaikka minulla jo onkin. Esittelin sen vasta eräälle äiti-kaverilleni ja hän taisi hämmentyä siitä. Luulen, että meistä ei koskaan tulee tosiystäviä. Tosiystävyys kestää puheen kuolemasta. Ja erityisesti koko elämästä.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Täältä tullaan taas

Takana loistava viikonloppu. Ei sentään Dublinissa, kuten Maissin kummitädillä, mutta parin tunnin ajomatkan päässä kuitenkin. Vanhojen tyttökavereiden seurassa ja ilman perhettä, mitä luksusta. Ensimmäinen yö erossa Maissista ja ylpeänä voin kertoa, että olin tosi reipas. Hänen ja miehen reippaudesta ei tietenkään ollut epäilystäkään.

Tänään alkoi uusi elämä. Aion laihtua 10 kg, elää terveellisesti ja liikkua enemmän. Olla äiti, joka jaksaa eväsretkiä ja puuhaa aamusta iltaan. Iloinen ja tyytyväinen äiti. Äiti, joka ei kuole lihavuuteensa ja sydänkohtaukseen.

Life is good.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Toivo

Toivo paremmasta, toiveikas mieliala; ne ovat jotain, minkä huomaa vasta niiden kadottua. Koen, että omassa työssäni tärkein tehtävä on usein juuri toivon ylläpitäminen. Että tulee parempi päivä. Että puolen vuoden kuluttua on jo ihan toisin. Että asiat järjestyvät. Että huomenna on paremmin. Muistan aina erään pienen tytön, jolle sanoin, että nukutaan yön yli, huomenna on uusi päivä. Hän itki lohduttomasti ja kysyi: "mikä huomenna muka olisi toisin?" En tiedä, mikä taika siinä on, useinhan asiat eivät yhdessä yössä muutu miksikään. Silti yön jälkeen asiat usein tuntuvat olevan paremmin. Uusi päivä tuo jonkin uuden näkökulman tai jotenkin mieli vain levänneenä jaksaa taas.

Eilen oli jotenkin rankka päivä, paljon riitelyä ja ikävyyttä. Välillä tuntuu, ettei toivoa ole. Että helpompaa olisi jossain muualla, jollain toisella tavalla. Sitten taas mieli lepää hetken vaikkapa ymmärtävän ja kuuntelevan ihmisen läheisyydessä. Löytyy joku uusi yhteys. Tulee ratkaisu, mikä helpottaa. Ja uusi päivä. Uudet voimat.

torstai 2. huhtikuuta 2015

Kiirastorstai

Kiirastorstai, koko pääsiäinen vielä edessä. Pääsiäinen on itselleni isompi juhla kuin joulu, tosin onneksi vähätöisempi. Jonain vuonna ehkä aloitan pääsiäisblogin pitämisen, vähän varaslähtöä rairuohoon jo tammikuussa. You'll see.

Paastonaika on myös päättymässä, vähän haikein mielin. On ihanaa olla vapaa sokerikoukusta. Vaikka odotan sunnuntaina koittavia mangojuustokakkua ja mascarpone-lemon curd herkkua, en silti haluaisi luopua tästä riippumattomuudesta. Mietin kuinka jatkaa paaston jälkeen, onnistuuko kohtuukäyttö? Yleensä ei.

Viime viikolla kävin katsomassa Arenateatterin Uusioperh(S)e-näytelmän, suosittelen lämpimästi. Se herätti monta jo unohtunutta muistoa. Mietin, kuinka rankkoja aiemmat vuodet olivat, ennen Maissin syntymää. Enää en istu autossa marketin parkkipaikalla ja mieti mihin ajaisin, ettei tarvitse mennä kotiin. Nyt minulla on kiire kotiin, lapseni luokse.

Monenlaisia ajatuksia on mahtunut viime päiviin. Kevääseen kuuluu minulla aina ikävä muualle, levottomuus. Tietää olevansa elossa.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Rakastettu lapsi

Nyt sanon jotain, mitä ette usko minun sanovan: Minulla on maailman parhaat vanhemmat.

Maanantai oli tosi tahmea päivä, hammaslääkäriä ja muuta tympeää. Mies lähti illalla keskimmäisen joukkueen kakkuiltaan ja otti Maissin mukaansa, minä koomasin kotona. Isä soitti ja sanoi heidän miettineen asioita äidin kanssa. He ovat päättäneet alkaa maksaa minun asuntolainaani, jotta minä voin tehdä vähemmän töitä ja olla vielä ensi vuoden kotona Maissin kanssa. Heidän mielestään olen vuosien varrella saanut heiltä vähemmän kuin veljeni ja heillä on varaa tähän. Kerrankin olin aika sanaton. Tiesin universumin järjestävän asian, kun olin sitä kerran pyytänyt, mutta ratkaisu tuli yllättävältä taholta. Heidän apunsa lisäksi minun ei tarvitse tehdä kuin yksi päivä viikossa töitä, jos tekisin pitemmän päivän ja jos isovanhemmat täällä voivat auttaa Maissin hoidossa. Se tarkoittaa, että voisin vuorostani enemmän auttaa myös omia vanhempiani, kun saisin muut päivät vapaiksi. Tällä hetkellä minun on mahdotonta lähteä kotiseudulle, vaikka näennäisesti teenkin vähän töitä. Käytännössä olen lähes joka päivä muutaman tunnin töissä. Ensi vuodesta näyttää tulevan siis lasten, vanhusten ja monisukupolvisen perheen teemavuosi. It sounds good to me.

Vaikka raha-asioiden oletettu selkiytyminen ensi vuoden osalta tuntuu tosi huojentavalta ja hyvältä, eniten minua lämmittää ajatus siitä, miten vanhempani ovat ajatelleet minua ja Maissia. Että heille on tärkeää, että minä saan hoitaa omaa lastani kotona. Vanhempien huolenpito tuntuu ihanalta, vaikka he ovat vanhoja ja minä olen jo keski-ikäinen. Tunnen olevani rakastettu lapsi, se on ihana tunne. Juuri se tunne, jonka haluan välittää eteenpäin.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Sunnuntai

Niin paljon kuin lastani rakastankaan, yksi parhaita hetkiä päivässä on, kun hän nukahtaa. Mies lähti lapsen kanssa jo nukkumaan, istun yksin olohuoneessa, tuli rätisee pönttöuunissa ja Tähdettähdet-ohjelmassa on kantrijakso. Minulla on kirja (Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät) ja maitokahvia.

Maissin isoisoäiti täyttää huomenna 89 vuotta, tänään olimme heillä juhlimassa. Veimme kakun, karjalanpiirakoita ja lohivoileipiä mennessämme ja kaksi isoisoäidin prinsessaa, isompi typykin oli mukana. Isomamma on heikentynyt viime aikoina, kutistunut ja laihtunut. Pelkään, ettemme pääse juhlimaan hänen 90. syntymäpäiväänsä. Siksi tänään oli erityisen tärkeää päästä juhlimaan yhdessä.

Uusi viikko on alkamassa. Töitä kolmena päivänä, hammaslääkäriä, teatteria, mummin muutto. Tänään vielä sunnuntai-ilta, hiipuva hiillos ja uppoutuminen kirjaani.

Kosmista hellyyttä

Viime päivinä olen törmännyt useasta suunnasta ajatukseen, että täytyy pyytää täsmällisesti universumilta mitä haluaa. Toisaalta olen törmännyt myös siihen näkökulmaan, että ihmiset liiallisesti keskittyvät vain omiin mielihaluihinsa ja omaan hyvinvointiinsa, ja että onni vaatii myös yhteisen hyvän varjelemista. Uskon jotenkin vahvasti näihin molempiin näkökulmiin.

Juttelin Maissin kummisedän kanssa viime viikolla, ja keskustelu oli jotenkin tosi inspiroiva. Hän sanoi, että Jumala haluaa meidän rukoilevan selkeästi juuri sitä, mitä elämäämme haluamme. Että rukouksen ei tarvitse olla epämääräinen kuin puolueen vaaliohjelma, kaikenlaista hyvää kaikille. Voi sanoa suoraan mitä kaipaa, haluaa ja tarvitsee. Tietysti Jumalalla voi olla asiaan joku omakin näkemys, mutta uskon tuohon samaan, Jumala haluaa ilahduttaa ihmisiä ja antaa lapsilleen sitä mitä nämä tarvitsevat. Toinen puhuu universumista, minä käytän sanaa Jumala. Uskon, että universumimme ytimessä on hyväätahtova ja -luova puhdas rakkaus, riippumatta siitä, millä nimellä tätä ilmiötä kutsuu.

 Ajattelen Jumalan tekoja elämässäni kosmisena hellyytenä, ne ilahduttavat ihan valtavasti pieninäkin asioina. Kerran olin lähdössä junalla pitkälle matkalle ja olisin halunnut ostaa yhden naistenlehden, jonka kannessa oli tosi kiinnostavia juttuja. Minulla oli tosi vähän rahaa ja päätin, etten osta vaikka haluaisin. Kun menin junaan istumaan omalle paikalleni, lehti oli istuimen etutaskussa odottamassa. Miehestä on käsittämätöntä, että saan aina parkkipaikan sieltä mistä tarvitsen. Olen tottunut siihen, koska niin vain aina käy, jos muistan pyytää. Tällä hetkellä minulle on iso juttu se, että rahani riittävät mystisesti, vaikka palkkani on 40 % normaalista. (Minulle ei koskaan jää säästöön mitään normaalistakaan palkastani.) Tätä ihmettelimme Maissin kummisedän kanssa, kuinka se oikein tapahtuu. Hänellä on tästä yrittäjänä kokemusta, sillä on hän on pystynyt nostamaan 150 euroa kuussa itselleen palkkaa, ja silti heidän perheensä talous on järjestynyt kuukaudesta toiseen.  Elämä on täynnä pieniä, hyviä, ihmeellisiä asioita. 

Ehkä se yhteisen hyvän vaaliminen jollain tavalla liittyy tähän. Että voidakseen olla itse tyytyväinen, täytyy ainakin yrittää vaikuttaa myös muiden hyvinvointiin. Jos haluaa ihmeitä omaan elämäänsä, täytyy olla valmis järjestämään niitä myös muille. Ilahduttamaan, yllättämään, auttamaan, tukemaan. Lähellä ja kauempana. Niitäkin, joita ei tunne. Ilman, että tekee asiasta numeroa. Riittää, että itse tietää.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

TGIF

Varmin tapa päätyä keskelle poliisioperaatiota on aamulla lähteä töihin ajatellen, ettei tapaa tänään asiakkaita, vaan hoitaa pois kirjallisia rästitöitä. Rönttävaatteissa, tukka hapsottaen ja luonnonkauniina. Jos nyt sosiaalityössä ei muutenkaan merkkivaatteilla koreilla, mutta normilookistakaan ei ole paljon varaa tinkiä ilman, että on vaikeuksia erottaa kuka on asiakas, kuka työntekijä. Oma tavoitteeni sosiaalityöntekijänä on olla ulkoisesti korrekti ja siisti, niin että annan vaikutelman siitä, että saan edes omat asiani hoidettua. (En haluaisi omia asioitani hoitamaan ihmistä, joka ei ehdi edes tukkaansa pestä.) Tällä hetkellä tarvitsisin jonkun tyyligurun päivittämään minulle itselleni uskollisen erityisnuorisotyönohjaaja meets social work-garderoobin. En ole edelleenkään omissa mitoissani, mikä rajoittaa omien vaatteideni käyttöä ja koska budjettini on hyvin rajallinen, uusien vaatteiden hankinta vaatii suunnittelua.

Lillukanvarsista asiaan. Koko päivä oli yhtä helvetillistä päivystystyyppistä tulipalojen sammuttelua minulle kivuliaassa ikäryhmässä, eli 1-3-vuotiaiden parissa. Perheväkivalta, päihteet ja lapsikaappaukset yhdistettyinä taaperoihin on minulle liikaa, en selviä siitä. Tai selviän itse työstä, teen mitä täytyy ja osaan kotikäynnillä olla seisomatta suoraan oven edessä, ettei minua ammuta. Osaan kysyä väkivallasta suoraan monin eri tavoin. Pystyn olemaan itkemättä, vaikka tärisen jokaista solua myöten. Pystyn toimimaan, vaikka pelkään. Pystyn tekemään päätöksiä ja tarkistamaan lakipykälät. Pystyn arvioimaan, kuinka jatkossa toimin paremmin ja mikä auttaisi kaupungin tasolla yhteistyötä. Mutta vihaan sitä kaikkea, vihaan omaa pelkoani, vihaan sitä kipua, jota pienet silmät minussa herättävät. Vihaan tietoa, että minulla on liikaa menetettävää. Vihaan tosiasiaa, että nuo käärmeenpesät, joita joudun sohimaan, saattavat iskeä tuskallisilla tavoilla takaisin. Olen haavoittuva, koska asun liian lähellä, koska minulla on perhe, koska minulla on pieni puolustuskyvytön lapsi. Ja silti, mitä minä voin? Mitä vaihtoehtoja on paitsi tehdä työnsä niin hyvin kuin voi? Kysyä. Puuttua. Suojella. Katsoa pieniin silmiin, nähdä. Ellen uskalla, ellen tee kaikkea muiden lasten hyväksi, en voi katsoa omaa lastani silmiin. Millaisessa maailmassa hän kasvaa, elleivät aikuiset uskalla toimia?

 Toisina päivinä tämä työ on vaan niin syvältä.


torstai 19. maaliskuuta 2015

Siivouskapinallinen

Ajattelin kirjoittaa siivoamisesta voidakseni välttää sen käytännössä. Lapsi nukkuu päiväunia, tulin jokin aika sitten töistä ja mies lähti omiinsa. Minullahan olisi tässä välissä hetki aikaa siivota, mutta enpä taida. Lueskelen mieluummin kaikkea, kirjoitan hetken ja juon kahvia. Tietysti. Juon kahvia käydessäni suihkussakin, mutta imuroidessa se on hankalaa. Imetyksen päätyttyä kahvinarkkiuteni on karannut taas uusiin mittasuhteisiin.

Miksi siivoaminen on minulle jatkuvasti mieltävä painava asia, vaikka niin vähän sitä harrastan? Siis miksi en vain siivoa, kun tämä jatkuva kaaos minua vaivaa? Edelleen kallistun sille kannalle, että syynä ei suinkaan ole pohjaton laiskuuteni ja uusavuttomuudestani johtuva kykenemättömyys siivota pienen lapsen kanssa. Väitän, että kapinoin sillä, etten siivoa. Kapinan kohde on mieheni isä, joten näin aukikirjoitettuna se minustakin vaikuttaa vähän typerältä. Appiukkoni on kultainen ja avulias ihminen, ehdottoman järkevä ja järjestelmällinen. Hulluuteen saakka järjestelmällinen. Hän joutuu nielemään meidän kaaostamme epäilemättä sietokykyään hipovissa määrin, sillä hän välillä lipsahtaa järjestelyn puolelle. Piharakennuksemme, jonka tavaroita hän yhteisellä sopimuksella käyttää, hän järjestää salaa ja huomaamatta aika ajoin. Se raivostuttaa minua, vaikka onkin kätevää löytää rojun joukosta etsimänsä. Sisällä hän ei uskalla järjestellä (paitsi lapsen leluja) joten luultavasti olen niin hölmö, että osoitan mieltäni sisäsiivousta vältellessä juuri hänelle. Kuinka lapsellinen voi ihminen olla? Vai olenko kuitenkin vain niin laiska, että pidän häntä tekosyynä omalle saamattomuudelleni?

Nyt on kuitenkin niin, että kuistin fengshuit alkavat olla niin viturallaan, että sille on tehtävä jotain. Silläkin uhalla, että appiukko ilahtuisi.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Arki is back

Sinne hävisi minilomani ja taas pakerretaan arkea. No hyvin kohtuullista arkea kylläkin, osa-aikatyötä ja suurtaa määrää vapaa-aikaa lapsen kanssa. Vaikka olen visusti yrittänyt paastota stressaamisesta, ajatus ensi vuodesta kaihertaa. En ole valmis viemään Maissia päivähoitoon. En halua luopua näistä päivistä yhdessä, viime viikko taas vahvisti sitä ajatusta. Toivon ja rukoilen, että jotenkin tämä järjestyisi. En tiedä mitään tärkeämpää, kuin voida olla kotona hänen kanssaan.

Loma oli ihana. Aurinko helli useimpina päivinä ja olla möllötimme kotona ja pihalla. Emme tehneet mitään ihmeellistä, vain normaalit muskarikuviot ja mummin kauppareissut. Isosisko tuli torstaina ja tänään vein hänet kouluun. Lauantaina pääsin omaan reissuun ja brunssille kahden ystäväni kanssa. Luin kirjan ja päätin, että tästä eteenpäin luen jatkuvasti. En tiedä mistä tingin, mutta jostain aion ottaa ajan lukemiselle. Kävin kampaajalla ja leikkasin pitkät hiukseni lyhyiksi. Kaikki Maissin päiväuniajat kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Se kaikki yhdessä teki hyvää. Olen onnellinen ja kiitollinen monista asioista. Pyrin luottamaan siihen, että minua mietityttävät asiat selviävät parhain päin. Eniten huomaan kaipaavani ilon vahvistamista, alleviivaamista. On niin paljon hyvää, mutta niin helposti liukastun sen kaiken näkemisestä pelkkään harmauteen.

Ystävien tapaaminen oli taas kuin olisi ollut sydän auki auringossa. Ajaessani soitin myös Miille, enkä ymmärrä miksi puhumme niin harvoin, kun se on aina yhtä ihanaa.  Olen paljon miettinyt ystävyyttä viime aikoina, sitä miksi joku ihminen tulee tuttavuutta lähemmäksi? On tietysti kysynnän ja tarjonnan laki, mutta miksi jonkun sielu koskettaa niin syvästi omaani? Ympärilläni on paljon ihan mukavia ihmisiä, samassa elämäntilanteessa olevia. Omissa ystävissäni on kuitenkin yksi erityinen piirre. Heille mikään mitä sanon, ei ole käsittämätöntä, tai sanojen ulkopuolella. Rakastan sitä piirrettä. Mahdollisuutta uida syviin vesiin, kykyä puhua mistä tahansa. Myös kaikesta tyhjänpäiväisestä, ilman painetta olla aina fiksu ja syvällinen. Ennen kaikkea ystävyys on minulle totena olemista, rehellisyyttä. Että on ihmisiä, jotka rakastavat minua paljaana minuna. Ettei minun tarvitse peitellä, liioitella, vähätellä, selitellä, esittää. Että olen vain ja kokonaan minä, ja he kestävät sen. He katsovat minua kauniisti ja hyväksyvästi. Siinä ystävällisessä katseessa on helppoa olla totta ja kuunnella myös sitä, mihin suuntaan on matkalla, mitä toivoo.

Minulla on toive ja tunne siitä, että jotain uutta on syntymässä. Minä olisin valmis siihen.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Miniloma

Uskomatonta. Kello ei ole vielä iltayhdeksää ja olen yksin alakerrassa, hereillä. Viime aikoina toistuvasti olen nukahtanut lasta nukuttaessani. (Joo. Älkää edes kysykö. Tenavaa nukutetaan ihan urakalla. Juuri se, minkä toivoin välttäväni. Tämä on niin itse aiheutettua.) Hyvä asiassa on se, että kun menee kahdeksalta nukkumaan ja herää aamulla kuuden-seitsemän maissa, ei voi unen puutteesta marista. Että ihan kivasti olen jaksanut.

Paasto on ollut ihan huikean mahtavaa aikaa. En ole syönyt herkkuja (niiksi ei lasketa rusinoita tai manteleita) yli kahteen viikkoon. En ole stressannut läheskään niin paljon kuin tavallisesti. Tällä viikolla olen urakoinut kahden viikon työtunnit, joten olen vapaalla seuraavat 10 päivää. Maissille aamulähtöni ovat olleet taas hankalampia, ja hän aloittaa vilkuttamisen ja itkeskelyn jo puuroa syödessämme. Se riipii sydäntä. Sitä ihanammalta tuntuu yhteinen loma ihan vaan kotona.

Minulla on loman tavoitteena paitsi olla ja touhuta Maissin kanssa, myös lukea yksi kirja ja kaksi sisustuslehteä. Lehdet luin jo päivällä, joten vahvasti menee.

lauantai 28. helmikuuta 2015

Tampere by night

Istun Tampereella Torni-hotellissa, mukavassa design-tuolissa ja ikkunan takana aukeaa koko öinen kaupunki. Uskomaton maisema. Olen juuri löytänyt itselleni kesämökin.

Minulla on outo rakkaussuhde Tampereen kanssa, liittyen hämäriin nuoruusvuosiini. Tampere on ainoa sisämaan kaupunki, jota olen koskaan rakastanut. Se on ystävällisten ja mukavien ihmisten kaupunki. Tai oli ainakin 20 vuotta sitten.

Omaan menneisyyteen törmääminen on välillä häkellyttävä kokemus. Jotenkin ajattelen, että oman elämänsä kanssa pitäisi olla sovussa, hyväksyä kaikki mutkat ja kiemurat. On aikoja, joita muistelee toki mieluummin kuin toisia.

Tänään kuitenkin nykyisyys ja menneisyys kohtasivat jotenkin liikuttavalla tavalla. Istuin tyttäreni kanssa hotellin ravintolassa, joka on myös nykyinen manserokin mekka. Me olimme liikkeellä syömistä toivoen, muu väki enemmänkin ottamassa vauhtia lauantai-iltaansa. (Näin jo mielessäni otsikot; lastensuojelun sosiaalityöntekijä lapsen kanssa baarissa lauantai-iltana!) Saimme syödäksemme ja sain kahvin mukaani, karkasimme ylös 16. kerroksen huoneeseemme. Kaupungin lauantai-ilta jatkoi kuohuntaansa, minun viereeni sammahti pieni pömppömahainen ja punatukkainen tytönpampula. Jäin istumaan hiljaiseen huoneeseen, katsellen kaupungin valoja. Joskus olen ollut hurjapää tässä kaupungissa. Elänyt kaksoiselämää, välillä kolmattakin. Olen tanssinut pöydillä ja kaahaillut kaduilla. Olen saattanut suuren rakkauteni tuolla asemalla junaan tietäen, että hänen lähtönsä särkee sydämeni, eikä hän palaa koskaan. Myös minä satutin muita ihmisiä ja siksi näihin vuosiin liittyy häpeä, suru. On vaikea sanoa, etten kadu mitään, koska kadun aiheuttamaani kipua. Niistä vuosista jäi kuitenkin elämääni ihminen, joka on ollut minulle majakka ja maamerkki, ja jota ilman en olisi minä. Ja vaikka nykyään vuosien terapian jälkeen en enää toimisi/toimi samoin, se olin kuitenkin minä, jossain vuosikerrostumien alla. Se olin minä ja se kaikki on osa minun elämäntarinaani.

Toistuvasti kuitenkin törmään tilanteisiin, joissa ajattelen: Tätä nykyistä onnea ja rakkautta en vaihtaisi mihinkään. Parasta mitä koskaan minulle on tapahtunut, on ollut syntyä tyttäreni äidiksi. Missään maan päällä ei ole minulle suurempaa onnea tarjolla, kuin minun omassa elämässäni.

Ei  edes Tampereella.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Lomalainen

Paastonaika alkoi keskiviikkona. Jaksan hehkuttaa pääsiäispaastoa vuodesta toiseen siitä syystä, että se on minulle parasta aikaa vuodessa. Jostain syystä se palvelee minua niin, että pääsen irti minua sitovista asioista. Paasto tarjoaa iloa ja lepoa, pysähtymistä hetkiin, syvää onnen ja vapauden tunnetta. Siksi se tuntuu ihan mahtavalta.

Tänä vuonna lomailen sokerista ja stressistä. Sokeri tarkoittaen karkkia ja makeita herkkuja. Pyrin välttämään lisättyä sokeria kaikessa, mutta en ole ehdoton sen suhteen ts. en stressaa, siitäkään. En ole koskaan yrittänyt paastota stressaamisesta, siksi tämä on mielenkiintoinen ihmiskoe. Toimii ainakin toistaiseksi. Menen kohti asioita, joita jännitän ja turvaudun pyhään huolettomuuteen. Sanon itselleni; hyvin se menee, siitä vain, rohkeasti. Jumala pitää meistä huolen. Kieltäydyn murehtimasta asioista. Toistan itselleni "hyvin se menee"-lausetta, kuin mantraa. Toinen mantrani kaiken kaaoksen ja keskeneräisen ääressä on "Elämän ei tarvitse olla täydellistä ollakseen ihanaa."

Joku muu osaa tämän varmaan ilman paastoakin. Minä en.

torstai 19. helmikuuta 2015

Painavat sanat

On sanoja, joita voi sanoa kevyesti. Jotka voi ottaa vastaan kevyesti. Ja painavia, raskaita sanoja, joiden mukana siirtyy tonnien paino sydämestä toiseen.

Tiedän, etten ole koskaan ollut sinulle oikea äiti. Tiedän, etten ole koskaan ollut sinulle rakas lapsi. Tiedän, että olen loukannut. Anteeksi. Olen pahoillani, etten pystynyt parempaan. 

Kaikessa kipeydessäänkin sanat puhdistavat, parantavat. Ei tosiasioiden ääneen sanominen muuta mitään. Mutta totuus tekee vapaaksi, surullinenkin.


maanantai 16. helmikuuta 2015

Passiivisuusvaroitus

Ihana paluu bloggeriin, joku kultainen oli jättänyt minulle kommenttilaatikoon passiivisuusvaroituksen. Nauroin ääneen, se oli hyvä vitsi polar loop-kielellä. Kiitos ihana nimetön.

Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut, mikä selittäisi hiljaiselon, life happened ainoastaan. Olen elänyt anti-passiivista elämää. Osapäivätyötä, kokopäivä-äitiyttä, paljon menemisiä, vieraita meillä ja ihania ystävien tapaamisia. Joka päivä ajattelen, että tänään viitsin. Olen elossa, teen tästä päivästä hyvän. Olen mennyt asioita päin, joita yleensä vältän tai siirrän. Kuten puutarhajuhlia talvella, retkinuotioita, pulkkamäkiä, ruokakokeiluja leivinuunissa, vapaaehtoistyötä. Ensi perjantaina aion lähteä Maissin kanssa junalla vanhempieni luokse. Pystyn siihen, koska olen elän. Vahvasti epämukavuusalueella mennään.

Askeleita saisi silti tulla enemmän. Olin aamupäivällä töissä ja istuin hetken kahvihuoneessa. Vertailimme polar loopejamme vieruskaverin kanssa, jonka on 60+ ihana rouva. Hänellä oli jo aamuyhdeksältä yli 5000 askelta ja kuulemma iltaisin siinä rannekkeessa lukee joku hassu 20k, mitä lie tarkoittaa... joo, en tiedä, ei ole näkynyt sellaista lukua ranteessani. Maissi melkein jo kävelee, joten ehkä tilanne on korjaantumassa.

Nyt täytyy jatkaa järjestelyjä, Maissin vauvakaveri äiteineen tulee pian kylään. Menemme laskemaan pulkalla pihalle.

tiistai 13. tammikuuta 2015

My new best friend

Sain joululahjaksi polar loopin mieheltä. Olen toivonut sellaista pitkään. Se pirulainen on hauska vekotin. Se kertoo minun olevan ihan tolkuttoman laiska. Viime aikoina se on alkanut jakaa minulle passiivisuusvaroituksia. Ärsyttävä se on silloin, kun se ei tajua minun tehneen lumitöitä (tänään) tai jooganneen 1,5 h (eilen) tai lenkkeilleen vaunujen kanssa (joka päivä). Se ei tunnista lenkkeilyä silloin, kun työntää vaunuja samalla. (Eihän se toki kuntoilusta käykään näillä keleillä.)


Tuo tyhmä ranneke on oikeasti aika hyvä minulle. Taisin tarvita tätä tietoa, että olen toivoton laiskamato.

perjantai 9. tammikuuta 2015

First time for everything

Lapsen myötä tulee tilanteita, joissa ensimmäistä kertaa tapahtuu jotain. Kuten muutama päivä sitten ensimmäistä kertaa lapsi pissasi pottaan. Jee! Taputuksia! Tai tänään, kun ensimmäistä kertaa olen poissa töistä, koska lapsi on sairas. Maissi sai eilen 1-vuotisrokotukset, mitkä nostivat kuumeen. Koska meistä aina jompikumpi on Maissin kanssa, tällaista tilannetta ei edes pitäisi syntyä, että ollaan pois töistä hänen ollessaan kipeä. Miehelle tuli kuitenkin yllättävä työreissu ja minun piti olla aamupäivä töissä. Pappa oli tulossa hoitamaan. Aamuvarhain typy tuntui vielä niin kuumalta, että peruin papan tulon. Minulla ei kertakaikkiaan ollut sydäntä jättää tyttöä kipeänä muiden hoitoon. Tarinan opetus: Ihan hyvin olisin voinut mennä töihin. Tyttö on pirteä kuin peipponen

Eilen ajattelin paljon keskiviikkona kuollutta ystävääni ja muutaman viikon takaista keskusteluamme. Mietin millainen hänen ensimmäinen päivänsä on ollut taivaassa ja joko siellä kaikki rullaa, kuten hyvällä leirillä. Tuntui juhlalliselta ajatella, että nyt hän näkee Jumalan kasvoista kasvoihin ja tietää kaikki mysteerit elämästä ja kuolemasta. Uskon siihen, että hänen sielunsa on yhä vahvasti olemassa, vailla kipua ja kaikkea sitä, mikä meitä eläviä vielä rajoittaa.

Kuolema on ollut siis väkevästi läsnä elämässämme viime aikoina. Myös äitini on tehnyt kuolemaa, jo vuosikymmenien kokemuksella. Kerroin ystäväni kuolemasta keskiviikkona. Äiti sai siitä aasinsillan näppärästi omaan kuolemaansa ja oletettuun vakavaan sairauteensa. Tosin torstaina selvisi, ettei hänellä ollutkaan kasvainta vaan polyyppeja ja puoli vuotta kestänyt oksentelu johtui väärän lääkityksen sivuvaikutuksesta. Lääkitys lopetettiin ja nyt hän voi taas hyvin. (Tässäkin kohdassa olisi kohteliasta taputtaa.)

Tällä viikolla olemme miehen kanssa pohtineet elämäämme, molemmat omaansa ja tätä yhteistä, jonka jaamme. Olemme miettineet, mitä haluaisimme tehdä, mitä vielä kokea, mihin suuntaan pyrkiä. On lohdullista tajuta, että speksit ovat aika hyvin kohdallaan. Elämä on hyvää näin. Mies sanoi haluavansa viitsiä enemmän, ja sen kyllä allekirjoitan. Että jokaisena päivänä viitsisi vähän enemmän. Nousisi ylös, koskettaisi, sanoisi, tekisi, menisi. Olisi läsnä. Kiittäisi. Huomaisi. Eläisi.

Äidin oletettu tai todellinen lähestyvä kuolema ei ole jaksanut liikuttaa minua juurikaan. Mietin syitä miksi näin. Keksin muutamankin, mutta erityisesti siksi, että enemmän minua surettaa hänen elämätön elämänsä. Äiti on viettänyt elämänsä pääasiassa riidellen ihmisten kanssa, ollut ansassa omissa riippuvuksissaan. Hän ei ole hoitanut itseään tai masennustaan, ei näytä nauttineen mistään. Ei kodista, ystävistä, ei varsinkaan meistä perheestään. Tämän tarinan opetus: kannattaa elää elämänsä niin, että olisi jotain menetettävää.

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Kiitos

Tänään on ollut surun ja kiitoksen päivä. Surun siitä, että maailma on köyhempi ja värittömämpi paikka ilman ystävääni. Että hänen vaimonsa ja lapsensa ovat vailla puolisoaan ja isäänsä. Että elämä jatkuu, mutta hän ei ole siinä enää mukana. Samalla olen kuitenkin kiitollinen siitä, millaisen jäljen hän on jättänyt meihin muihin ihmisiin. Että jokainen, joka hänet tuntee, sanoo: tämä on menetys koko maailmalle. Kiitos hyvästä elämästä, hyvyydestä, ilosta, kivun päättymisestä, rauhasta.

Hyvän ihmisen elämä ja kuolema velvoittaa muita. Se haastaa käyttämään aikaansa viisaammin, paremmin, arvokkaammin. Se kutsuu ulos omasta pienuudesta, oman navan tuijottamisesta, itsekkyydestä. Sinä joka saat elää, elä rakkaudelle ja rakkaudesta.

Kiitos elämästä. Kiitos rakkaudesta. Kiitos ystävyydestä.

Elää täyttä elämää

Elää täyttä elämää
kuoleman holvien varjossa
tietoisena sen lyhyydestä
ikuisten tähtien alla.
Antautua elämälle syvintään myöten,
vajota pelkäämättä sen syvyyksiin
kun tähdet tulevat yhä lähemmäs,
kun aavistuksesta  kasvaa tieto. 


---



Anna rauha, joka yhdistää poisnukkuneet
ja meidät, jotka vielä vaellamme täällä.
Anna rauha, joka käy yli kaiken ymmärryksen.
Sinun rauhasi,
         anna se heille ja meille. 

Lassi Nummi: Requiem

maanantai 5. tammikuuta 2015

Tämän vuoden parhaat

Herkut alkaa olla syöty loppuun, kiitos ja ylistys siitä. Jokseenkin makea kausi on takana. Uusi vuosi koukutti minut jälleen cokis zeroon, josta olen raskauden ja imetyksen vuoksi vieroittanut itseni. Olin laskenut sen varaan, että ystävälläni on riittävä jemma ainetta meille molemmille. Erinäisten sattumusten vuoksi näin ei ollutkaan, ja hetkeä ennen puolta yötä me jouduimme suhaamaan ympäri pääkaupunkiseutua etsien auki olevaa diileriä. Melkein meni raketit ja uuden vuoden suudelmat sivu suun. Mutta hauskaa se tietysti oli, cokiksenhimoiset tädit liikenteessä. Parhaus tässä asiassa liittyy siis siihen, että imetys on lopultakin, muutaman takaiskun jälkeen oikeasti päättynyt. Koska viimeisestä kerrasta on jo kolme päivää ja yötä, uskallan sanoa näin. Alan siirtyä haikeus-ulottuvuudesta riemullisen tuuletuksen vaiheeseen. Rintani alkavat siirtyä yhteisomistuksesta takaisin minulle, kuten myös muukin aineenvaihduntani. Saan syödä mitä haluan ja juoda mielin määrin kahvia ja kokista. En enää loisku ympäriinsä. Mahtavaa! Tajusin myös sen, että voin lähteä vaikka ulos hippaamaan ystävien kanssa tai olla yön yli reissussa, yksin. Vapaus! Maissi nukkuu yönsä kohtalaisesti, heräilee kyllä öisin, mutta rauhoittuu kainalooni. Ja minä kun pelkäsin, että hän ei ikimaailmassa tule rauhoittumaan ilman tissiä. Minun pitäisi luottaa häneen enemmän, hän on kuitenkin supagirl.

Toinen parhaus liittyy taas rakkauteen. Maissin kummitädillä on ollut paljon epäonnea rakkaudessa ja olen sydämeni pohjasta toivonut hänelle kultaista ja hyvää miestä (tai naista), joka näkisi hänen ainutlaatuisuutensa ja pitäisi häntä kuin kukkaa kämmenellä. Nyt vaikuttaa siltä, että kultainen ja hyvä mies on löytynyt. Ensiesittely meille tapahtui Maissin synttäreillä enkä tiedä, kumpi meistä on enemmän rakastunut häneen, kummitäti vai minä. Mies on ihana! 20 vuotta vanhempi serkkuani, hauska, ystävällinen, fiksu, riittävän komea, ei-naimisissa, huomioi serkkuani upealla tavalla. Yritän keksiä hänestä vikoja, sillä jos jokin vaikuttaa olevan liian hyvää ollakseen totta, se yleensä on. Mies on vaan niin mukava. Hän on myös varakas ja hemmottelee serkkuni piloille (hän ansaitsee sen!) ja laittaa hänelle ihania herkkuruokia. Meillä oli tosi mukavaa, se mitä ehdimme jutella juhlissa. Sovimme näkevämme mahdollisimman pian uudestaan, että voimme rauhassa tutustua. Että voi ihminen olla onnellinen toisen onnesta! Onni tarttuu.