Enkelikoulua

Hörhöksi leimautumisen uhallakin minun on pakko kertoa viime päivien enkelikoulusta. Kuulen ääniä, mistä rakas ystäväni (psykiatrinen sairaanhoitaja) on patologisen kiinnostunut. Hän tarkistelee aika ajoin minulta, mitä äänet ovat nyt jutelleet. Viime päivinä äänet ovat olleet taas selkeämpiä, en tiedä olenko itse ollut herkempi kuuntelemaan. Uskon enkelien olemassaoloon ja toimintaan elämässämme, jos vain annamme niille tilaa ja mahdollisuuksia. Ja toimivat ne ilmankin.

Viime päivinä enkelit ovat olleet aktiivisia alennusmyynneissä. Olin lauantaina stockalla ja sovitin noin kymmentä vaatekappaletta, eri kokoisia ja mallisia. MIKÄÄN niistä ei sopinut, näyttivät kamalilta. Minä näytin niissä ja ilman niitä kamalalta. Kroppani tuntuu tällä hetkellä vieraalta ja epämukavalta ylipainon ja roikkuvan ihon vuoksi. Masentuneena vein vaatteet takaisin rekkiin. Kävelin vaatemerkin ohi, jota en ole koskaan sovittanut, mutta jonka mallit näyttivät kivoilta. Värit olivat myös minun värejäni. Enkeli kehotti minua ottamaan kolme erilaista ja eri kokoista paitaa ja ostamaan ne itselleni. En jaksanut väittää vastaan (yleensä häviän nämä väännöt) vaan otin paidat ja menin maksamaan. Ajattelin, että voinhan ne vaihtaa sitten myöhemmin, jos kuulenkin harhoja tällä kertaa. Kotona sovitin paitoja ja ne sopivat täydellisesti. Maksoivat yhteensä 37 euroa.

Lauantaina näin myös poistorekissä samanlaisen ulkoilutakin, minkä ostin itselleni syksyn alennusmyynnistä. Äitini piti valtavasti takistani ja ajattelin, että jos olisin kunnollinen tytär, antaisin hänelle oman takkini (ruskean) ja ostaisin tilalle tuon vaaleanpunaisen takin. Se ei kuitenkaan näyttänyt hyvältä päälläni, vaan vei kaiken värin kasvoiltani. Jätin sen kauppaan ajatellen, ettei äitikään huoli vaaleanpunaista. Myöhemmin puhelimessa hän sanoi, että hänelle olisi kelvannut vaaleanpunainenkin, koska malli oli niin kiva. Yritin soittaa stockalle, mutta he eivät ymmärrettävästi varaa ale-tuotteita. Pyysin enkeliä laittamaan takin minulle sivuun. Takki oli torstai-merkkinen ja maksoi 21 euroa. Tänään menimme kaupunkiin hakemaan takkia ja näin sen jo ovelta, se oli taiteltu koko vaaterekin päälle näkyviin. Olin tosi iloinen. Samalla reissulla löysin myös itselleni alesta täydellisen toppatakin, jossa oloni on mukava ja mikä on lämmin. Tunnen itseni siinä omaksi itsekseni, en epämukavan paksuksi. Takki on värikäs, todella kaunis.

Miksi enkeleitä yhtäkkiä kiinnostaa niin kovasti nämä alennusmyynti- ja vaateasiat? Jostain syystä minua hemmotellaan tällä hetkellä kovasti. Vahvistetaan johonkin tulevaan, vahvistetaan voimaan hyvin omassa itsessäni, vahvistetaan olemaan äiti ja nainen. Mieleni toimii valitettavasti niin, että epämukava fyysinen oloni vie välillä kaiken ilon minulta ja tarvitsen kokemusta siitä, että vartaloni toimii ja on hyvä vartalo. Sopivat ja oikeankokoiset vaatteet ovat siinä iso apu. Joku muu on tässä asiassa varmasti vahvempi. Joku muu myös sanoisi näiden asioiden olevan sattumaa tai sairaan mieleni kuvitelmaa. Minulle nämä ovat lahjoja universumilta, jota pyörittää suuri rakkaus. Kaiken olemassaolevan takana on ääretön hyvyys, joka vain odottaa tulla nähdyksi ja koetuksi. Meitä rakastetaan aivan äärettömän paljon. Riittää, että ottaa rakkauden ja hyvyyden vastaan. Avaa sille silmänsä, korvansa ja sydämensä. Rakkaus on.

Joulukirje

Joulukirje on minusta mahtava juttu. Luin tippa linssissä sellaista, jonka ystäväperhe lähetti. Päätimme teinitypyn kanssa, että ensi vuonna mekin siirrymme joulukirjeeseen ja lopetamme edellisen tradition, perhekuvan. Olemme melkein yhteiselomme alusta saakka lähettäneet kuvan meistä kaikista milloin kotiportailla, milloin kiinanmuurilla tai merenrannalla. Isoveli täyttää nyt 20 ja täytyy varmaan hyväksyä se, ettei hän enää ole mukana meidän pöhinöissämme. Ehkä hyvä siirtymävaihe on kirjoittaa ensi vuonna kirje, jossa on kuulumisia meiltä kaikilta.

Nyt kirjoitan kuitenkin joulukirjeen sinulle.

Rakas lukijani, ystävä.

Tämä on ollut elämäni paras vuosi. Se alkoi jännittävällä odotuksella, joka vuoden toisen päivänä päättyi prinsessa Paukkumaissin syntymään suunnitellulla sektiolla. Kylmässä leikkaussalissa minusta tuli äiti, mikä muutti koko elämäni. En tiedä hienompaa, kuin olla äiti. Maissi on hassu, huumorintajuinen, herkkä ja temperamenttinen tyttö. Rakkauden määrä yllätti minut, se kuinka rakkaus omaan lapseen muuttaa kaiken. Se juurruttaa kiinni maahan, sukuihin, perheeseen. Se irrottaa työstä, suorittamisesta, omasta ajastaan luopumisesta, kaikesta epäolennaisesta. Rakkaus sitouttaa pysymään ja kuulumaan. Rakkaus saa venymään ja jaksamaan, haluamaan kasvaa paremmaksi ihmiseksi. En usko, että olen yhtään parempi kuin ennenkään, mutta haluaisin olla. Ainakin yritän.

Olen oppinut, etten olekaan ahkera ja aikaansaapa, minulla ei vain aiemmin ole ollut ketään toista ihmistä kokonaan vastuullani. Olen oppinut, etten selviä eikä minun tarvitse selvitä elämässä yksin. Sitä varten ihmisellä on perhe ja ystävät. Olen oppinut, ettei minua oikeastaan kiinnosta tehdä töitä töiden itsensä tai oman urani vuoksi. Teen töitä saadakseni rahaa ja siksi, että maailma (jossa lapseni elää) olisi edes hieman parempi paikka. Olen tajunnut, etten tule tekemään väitöstä, ellen oikeasti keksi aihetta, jolla on merkitystä. Väitöksen itsensä vuoksi en tule haaskaamaan siihen aikaani. Olen oppinut, että rakkaus ja lapset pyörittävät koko maailmaa. Rakkaus joko omiin lapsiin tai rakkaus ylipäänsä.

Joulu tuli, vaikka en siivonnut tai leiponut pipareita. Joulu tuli, vaikka osa kummilapsista saa lahjansa myöhässä. Joulu oli hyvä ja leppoisa, onnellinen. Söimme hyvää ruokaa, aviomies yllätti minut polar loopilla ja Maissi oli innoissaan lahjanaruista. Maissin sisko oli ostanut minulle lahjan, mistä olin ihan mielettömän iloinen. Kynsilakan ja vadelma-huulirasvan, omilla rahoillaan. Se oli jouluni arvokkain lahja.

Mitä toivon sinulle ja minulle uudelle vuodelle 2015? Sitä mitä sydämesi kaipaa. Lepoa tai riehakkuutta. Tässä ja nyt elämistä. Kiitollisuutta ja iloa. Rakkautta, hyväksyntää ja armoa. Luopumista kaikesta suorittamisesta. Ystävyyttä, iloa ja naurua. Toivoa. Tunnetta, että on rakastettu, tarvittu ja tärkeä. Onnellista, elämäntäyteistä ja ikimuistoista vuotta 2015.

A true believer

Michael Bublé on mielestäni vahva todistus Jumalan olemassaolosta. Ostin eilen prismasta hänen Christmas deluxe special edition-joululevynsä ja uskon taas kaikkeen hyvään maailmassa. Uskon neitseestä syntymiseen; uskon siihen, etten ole väkivaltainen perhettäni kohtaan joulun aikana. (Laajennettu perhekäsitys sisältää myös teinin äidin ja anoppini, eli uskoni on vahva.) Michael Bublén kuplivan kepeä joululevy saa minut unohtamaan, että kylppäri on vielä kuuraamatta ja joulukakut leipomatta. Täytyn ilosta ja rakkaudesta ja olen vakuuttunut siitä, että joulusta tulee elämänmakuinen, hauska ja naurun täyttämä. Uskon, että tulemme syömään hyvää ruokaa ja istumaan rauhassa pöydässä perheen kanssa. Uskon, että mukulat pitävät lahjoistaan. Uskon, että puolisoni yllättää minut iloisesti (vaikka eilen ostimmekin joululahjat toisillemme samalla prismareissulla).

Tähän kaikkeen ihmeeseen pystyy Michael Bublé, ja väitän, että vain jumalallisen voiman avulla. Samaan uskoon ehkä pääsisin myös aloittamalla juomisen 14 vuoden tauon jälkeen, mutta mennään nyt näillä toisenlaisilla kuplilla.

Rajallisuuden hyväksyminen

Minua huvittaa tuo edellisen postauksen otsikko, en muista tarkalleen mistä sen aikanaan syntyi. Hämärästi muistan jonkun ammattivalittajan antaneen palautetta siitä, mitä kaikkea infoa pitää olla leirikirjeessä, siis ihan kaikki tuossa tapauksessa. Ja mitä ei oltu mainittu, sitä ei saisi tapahtua.  Jotenkin se on vaan minusta sanontana hyvä kuvaus siitä, että joskus olisi kiva tietää asioita etukäteen.

Tapasin syöpää sairastavaa ystävääni sunnuntaina ja meitä nauratti tämä leirikirje-asia kuolemiseen liittyen. Että olisi kiva tietää etukäteen mitä tapahtuu, miten kuoleminen faktisesti menee, sattuuko se ja mitä sitten, kun henki irtoaa ruumiista? Kirkasta? Valoa? Pimeää? Ystäväni sanoi, että kyllä leirikirjeessä pitäisi olla ainakin ensimmäisen päivän ohjelma ja keitä on isosena. Meitä nauratti vedet silmissä.

Jotenkin on epäreilua se, että kuoleva joutuu lohduttamaan muita. Niin siinä kuitenkin käy, kuoleva joutuu oman ahdistuksensa lisäksi kantamaan myös muiden ahdistusta. Jotenkin oli tosi helpottavaa nähdä, jutella ja jakaa yksi iltapäivä yhdessä. Olen surrut kovasti hänen ja hänen perheensä puolesta. Suren edelleen, mutta vielä enemmän kiitän. Ystäväni hyväksyy sen, että hänen rajallisuutensa on tulossa vastaan. Mikä minä olen olemaan siinä tapauksessa hyväksymättä? Kunnioitan hänen elämäänsä enemmän kiittämällä hänestä ja siitä mitä on ollut, tukemalla hänen perhettään sitten kun sen aika koittaa ja nauramalla vedet silmissäkin.

Ei ollut leirikirjeessä

Tähän on tultu. Maissi on tehnyt tissilakon. Merkkejä on ollut ilmassa jo jonkin aikaa ja totaalikieltäytyminen alkoi tänään, kun oltiin mummilla kylässä. Illalla nukkumaan myös ilman tissittelyä. Järkyttävää, mitä seuraavaksi? Muutto varmaan omaan sänkyyn.

Imetys on ollut minusta pahin rasti tässä äiti-asiassa. Se kammotti minua etukäteen, sillä minusta oli luonnoton ajatus, että rintoihini yhtäkkiä 40 vuoden jälkeen tulee maitoa. (Ihan sama kuin olkapäähäni kasvaisi yhtäkkiä nakki. Tai polveni alkaisivat tuottaa voileipiä.) Vuodessa ajatukseen kuitenkin tottuu ja huomaa imetyksen hyvät puolet. Vauvan ruokkimisen helppous, suloinen läheisyys jne. Jossain vaiheessa imetys ei enää sattunut enkä kylpenyt maidossa, kuten alkuun. Siinä vaiheessa siitä tuli vähintäänkin siedettävää. Olen selvinnyt imetyksestä nämä lähtökohdat huomioon ottaen loistavasti. Vuoteen on mahtunut kipeitä rintoja, kaalinlehtiä, kylmältä varjelua, tiukkaa imetysdieettiä, hiusten lähtöä. Annan tämän kaiken jälkeen itselleni ruusukimpun, papukaijamerkin ja stipendin vaatekauppaan. Pian voin käyttää muitakin vaatteita, kuin imetyspaitoja. Se on mahtavaa. Tyttäreni on saanut lähes vuoden ajan nauttia äidinmaidon eduista ja on nyt valmis luopumaan tissistä. Hyvä Maissi!

Mutta leirikirjeessä ei sanottu, miten järjettömän haikealta siitä luopuminen lopulta tuntuu.

Tässä ja nyt

En ole varmaan koskaan valmistautunut jouluun näin huonosti, en edes silloin, kun olen sydämeni pohjasta vihannut ja kammonnut edessä olevia juhlapyhiä. Nyt suhtaudun varovaisella innostuksella, sillä joulu on Maissin ensimmäinen ja kolmas hääpäivämmekin sieltä koittaa tapaninpäivänä. Meillä on 14 kummilasta, eikä heistä kukaan ole vielä saanut lahjaansa kaappiin odottamaan. Maissille olen ostanut yhden joulukoristeen (hän saa sen tosin vasta aikuisena) ja teinitytölle laivalta kosmetiikkaa. Olen aina pyrkinyt aloittamaan joululahjahankinnat jo heinäkuussa tavoitteena välttyä ostoshelvetiltä joulukuussa. Not this year. Epäilen joulun silti koittavan, vaikka hankkisin lahjat alesta joulun jälkeen tai postittaisin jokaiselle lahjakortin.

Tänä vuonna jouluun liittyy outo sivuääni, joka sanoo, että tässä ja nyt. Ystäväni elää viimeistä jouluaan ja sanon sen ääneen, vaikka se ei ole minun suruni. Tai on, menetän ystävän, mutta hänen perheensä menettää paljon enemmän. Julkinen suru on jotenkin niin hankalaa, surun omiminen niiltä, joita asia ensisijaisesti koskee. Minun arkeni ei kaadu, vaikka hän kuolee. Maailma jatkaa pyörimistään akselinsa ympäri, vaikka hänen elämänsä päättyy. Silti koko maailma menettää jotain korvaamatonta hänen mukanaan. Viime päivät mielessäni on kulkenut muistoja, kuin kuvia tai filminpätkiä. Tilanteita töistä. Juhlia. Asioita, joita hän on yrittänyt minulle opettaa, kuten melomista, kiipeilyä ja frisbeegolfia. (Olen ollut surkea niissä kaikissa.) Yhteisiä lounaita, leirejä ja retkiä. Elokuvia, konsertteja, autolla ajamista. Pöhköilyä ja naurua. Yhdyssanoja ja sanojen vääntelyä. Jekkuja. Kun ajattelen häntä, hymyilen aina sisälläni. Sellaisen ihmisen maailma menettää, ihmisen, joka läikähtää toisissa ihmisissä hymynä. Ihmisen, joka on ollut turvallinen ja vakaa hankalissa tilanteissa. Luotettava, kuin peruskallio. Oikeudentajuinen, reilu. Hyvis.

Vaikka en oppinutkaan melomaan, kiipeilemään tai edes heittämään kunnolla frisbeetä, hän opetti, että kaikki on tässä ja nyt. Aikaa ei ollutkaan rajattomasti, ei aikaa palata asiaan ja jatkaa juttua, sitten kun. On vain tämä päivä, tämä hetki. Ei edes huomista. On vain tänään. Vaikka olisi vielä viikkoja ja kuukausia, tai tämä joulu, on silti vain tänään.

Öinen ruoskinta

Vielä syyllisyydestä. Minua painavat seuraavanlaiset asiat.

Meillä on sotkuista, liikaa tavaraa. Liikaa pyykkiä odottamassa pesua, viikkausta ja silitystä. Ikkunoita vailla pesua jo vuodesta kuokka ja kypärä. Heitän edelleen liikaa ruokaa roskiin/kompostiin. Ei edes mennä siihen, kuinka huonosti hoidan kompostoria. Se niin taatusti taas jäätyy.

Ihmisten laiminlyönti. En jaksa soittaa kenellekään, kuinka voi olla näin huono puhumaan puhelimessa? Vastaavasti en myöskään kirjoita kenellekään, joskus harvoin whatsappaan tai tekstaan. Ystävien laiminlyönti on rikoksista kauhein.

Olen surkea vaimo ja äitipuoli. En oikeasti ole kiinnostunut mieheni lapsista enää nykyään, laitan kyllä kalenteriin koska he tulevat, ruokin, pesen pyykit ja jututan, mutta siinä kaikki. Tätä ei varmaan edes saisi sanoa ääneen. Vuoden surkein vaimo-palkinto on myös tulossa meitsille. Meillä oli äsken hetki yhteistä aikaa, kun heräsin nukuttamasta Maissia ja mies oli vielä hetken hereillä ennen nukkumaan menoa. Katsoimme yhdessä elokuvan lopputekstit.

Itseni laiminlyönti. En ole vuoden aikana lukenut kuin kaksi kirjaa. Minä hengitän lukemalla. En muista tilata hammaslääkäriä, en harrasta liikuntaa. Tingin aina joogaan menosta, vaikka tarvitsisin sitä oikeasti. En rasvaa ihoani riittävästi enkä varsinkaan käytä silmänympärysvoidetta. (Ympäristörikos!) Ainoan bonuspisteeni saan lopultakin laihtumisesta, adventtipaasto on tehnyt ihmeitä. Mutta tiedätte kyllä, mitä tapahtuu kun laihtuu ilman liikuntaa ja ihon rasvausta.  Onneksi käyn edes kuorossa, se on parasta elämässäni kodin ulkopuolella. (Se on ainoa elämäni kodin ulkopuolella.)

Talon eläinten kurjaa hoitoa en edes avaa tähän, etten saa kettutyttöjä kimppuuni vapauttamaan marsuja häkistään. Kissat luultavasti suunnittelevat muuttoa muualle.

Minun kaikki energiani valuu tähän äiti-juttuun. Maissin hoitamiseen, ruokkimiseen, hänen hyvinvointiinsa. Olin ajaa taas tänään kolarin käydessäni kissan kanssa eläinlääkärissä. Mies kysyi, onko mielessäni liikaa asioita, kun vaan sohlaan koko ajan. Joo, kevyt ehkä. Mieleni tuntuu halkeavan asioista, tekemättömien töiden taakasta, riittämättömyydestä. Silti jokaisena päivänä on eletty jollain tavalla ihmismäisesti, syöty, nukuttu ja oltu puhtaissa vaatteissa. Paitsi silloin, kun huomasin töissä, että farkunpolvessani on kämmenenleveydeltä räkää.

Syyllisyys nousee siitäkin, etten tee niin paljoa, en täyttä työviikkoa, en väitöskirjaa, en mitään ihmeellistä. Silti minun aikani ei tunnu riittävän. Samalla tiedän, että tämä vähä mitä teen, olen Maissin kanssa silloin kun en ole töissä, on oikeasti tärkeää. Onko kyseessä jälkikriisi siitä muutoksesta, kun saa lapsen näin vanhana ja joutuu tajuamaan, ettei oikeasti olekaan kovin tehokas ja ahkera, ja on ehtinyt tehdä asioita aiemmin vain siksi, ettei ole tarvinut huolehtia muista kuin itsestään yli 40 vuotta? Ja vähän muista, mutta silti, eri tavalla. Ei ole ollut täydellisessä vastuussa muista ihmisistä aiemmin. Miten ihmeessä te teette tämän jutun? Vinkkejä kaivataan. Ja jos vinkki on se, että ole armollisempi itsellesi, niin tarkat ohjeet siihen kiitos.

Päivän kevennys

Teinitytön äidin mielialat ovat vaihdelleet vuoristoradan tavoin valon määrän hiipuessa. Siinä ei ole mitään uutta. Keväällä valon lisääntyessä on luvassa vastavaa ilakointia. Tänään hän oli kuitenkin ilahduttanut miestä ihan ystävällisellä viestillä. Heidän uusperheensä nuorimmainen oli kertonut äidilleen, että jos heidän talonsa palaa, he muuttavat koko perhe meille.

Kiitos Jeesus, että he asuvat kivitalossa.

Syyllinen olo

Olen viime aikoina miettinyt syyllisyyttä ja syyllistymistä. Mistä kaikista asioista kannattaa ottaa stressiä ja mistä ei? Ehkä peruskysymys on taas Muumimammana eläminen. Hän tuskin stressaisi joulusta (no ei kai, kun nukkuvat talviunta) tai sotkuisesta kodista. Millä asioilla on oikeasti merkitystä? Mistä asioista minun olisi syytä ottaa paineita?

Tavallaan en stressaa joulusta, sillä sen viettämisessä olennaista on kaikki se, mitä tekemällä tai rahalla ei saa. Hyvä, rauhallinen ja kiitollinen mieli. Se tulee kaaoksen keskellekin, jos on tullakseen. Fb-kaverini oli askarrellut 72 pikku pakettia lastensa joulukalentereihin. Jää tekemättä minulta eikä harmita yhtään, sulaa hulluutta. Teini joutuu selviämään tästä adventista ilman minkäänlaista kalenteria ja Maissia hemmotellaan diabetestutkimuksen lähettämällä kuvakalenterilla. Adventtikynttelikköä en jaksanut virittää, mutta ajattelin polttaa viimevuotisia adventtikynttilöitä loppuun yksi kerrallaan. Kynttilä 1 on nyt menossa.

Joulukuussa on kuitenkin niin paljon muistettavaa. Joulupostit, paketit ja muistamiset. Suku tulee syömään aattona ja joulupäivänä. Luultavasti on pakko siivota edes vähän. Aloitin portaikon maalaamisen, se on ehkä vietävä loppuun saakka. Hittiläinen.

Mistä kiireen tuntu oikein tulee? Teen hyvin maltillisesti töitä viikossa, vain kaksi kokonaista päivää. Muun ajan chillaan kotona supagirlin kanssa. Luulisi sitä ehtivän. Täytyy varmaan tehdä muistilista, usein se helpottaa, kun saa muistettavat asiat paperille ja pois mielestä.

Tästä olen kuitenkin syyllinen ja syystäkin. Kissalla on haava jalassa, ollut jo jonkin aikaa. En vienyt sitä heti lääkäriin, kun näytti, että se alkaisi parantua. Eilen muistin taas lopulta katsoa sitä, ja haava näytti kamalalta. Tälle päivälle olin saanut ajan, mutta kissapisulainen piileskeli metsässä, kunnes oli myöhäistä lähteä. Huomenna uusi yritys.

Syötin sille kermaa hyvitykseksi. Sen kokemusmaailmassa todellinen julmuri olen kuitenkin vasta sitten, kun olen raahannut sen lääkäriin.