lauantai 29. marraskuuta 2014

Vapaus sanoa

Viime päivinä on ollut vaikea välttyä mielipidekirjoituksilta, asioiden puolesta tai vastaan. Oman mielipiteen ilmaisu on varmasti hyvää tekevää tuuletusta henkilökohtaisella tasolla, mutta aika tunkkaista on niitä lukea pitemmän päälle. Enkä ota nyt kantaa puolesta tai vastaan missään asiassa. Erilaisia mielipiteitä on kiinnostavaa lukea tiettyyn rajaan asti, mutta helpompaa on lukea tietysti samaa-ajattelevien kommentteja. Yleisesti tuntuu, että Suomessa ei tarvitse juuri säästellä mielipiteiden ilmaisussa vaan ihan räävittömästi voi sanoa mitä mieleen juolahtaa. (Joo, tavallaan tiedän kyllä mitä sananvapaus tarkoittaa, mutta silti...)

Saanko sanoa toisesta ihmisestä ihan mitä vain, jos olen kerran sitä mieltä? Sitäkö sananvapaus tarkoittaa? Olen kyllä eri mieltä tästä asiasta. Ja vaikka lukiessani jonkun ihmisen kommentteja mietin, että kuinka yksinkertainen täytyy olla, että kirjoittaa noin, en silti sano sitä ääneen. Ellen pidä jonkun ihmisen blogista, en kommentoi ilkeästi, vaan poistun paikalta. Mitä ihmiset saavat siitä, että ilkeilevät toisten blogeissa, en ymmärrä? Tosi hämmentävää.

Minulla on ystävä, joka on tosi hauska ja terävä. Hänen fb-sivullaan käytiin keskustelua, joka oli ala-arvoista ja typerää. Ystäväni kommentoi sitä lauseella: "Kommenttisi loukkaa älyäsi. Pyydä itseltäsi anteeksi." Ystäväni tavoitti jotain tosi olennaista näpäytyksellään. Se mitä suustamme päästämme, kertoo usein vain ja ainoastaan meistä itsestämme, pikkumaisuudestamme tai pienuudestamme. Ei niinkään toisesta ihmisestä, asioista tai yhteiskunnasta. Raamattuun kun on ollut nyt trendikästä vedota, voisin sanoa että puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa tai kultaomenia hopeamaljassa sanat oikeaan aikaan sanotut.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Säästövinkkejä

Ihana P tilasi minulta säästövinkkejä ja ne tulevat tarpeen nyt itsellenikin. Olen ollut hetken aikaa jo kesälomalla omassa työssäni, mutta joulukuun alussa palkanmaksu loppuu, samoin vanhempainraha jo jokin aika sitten. Kiitos osa-aikaisen työni tulen tienaamaan 40 % normipalkastani plus kotihoidontuki, so the party is over my friends.

1. Laihduta. Syö vähemmän, varsinkin vähemmän herkkuja. Vähemmän rahaa kauppaan, enemmän sopivia vaatteita omassa vaatekaapissa. Kaksinkertainen säästö.
2. Suunnittele ja toteuta ruoka alusta loppuun itse, niin paitsi silloin kuin käytät edullisia eineksiä. Kaikki kaupasta ostettu on joka tapauksessa halvempaa kuin ulkona syöminen. (Hyvästi lounaat, hyvästi hetken mielijohteesta haetut thai-ruoat, pitsat ja kebut.)
3. Älä heitä ruokaa pois, ts. tee ruokaa tähteistä tai ota evääksi töihin.
4. Osta vain sellaista mitä oikeasti tarvitset. Ei tunneostamista, ei palkitsemista, ei lohdutuslahjoja, ei olenansainnuttämän-juttuja. Kierrätä tavaroita omassa kodissa. Lainaa kaverilta/kaverille. Älä osta edes kirpparilta, ellet oikeasti tarvitse. Tätä miettinyt viime aikoina kovasti.  Luin vasta jostain, hesarin kolumnista muistaakseni, siitä, kuinka väärin on puhdistautua hankkiutumalla eroon tavarasta. Tavara ei häviä maailmasta mihinkään. Tärkeämpää olisi oppia arvostamaan tavaraa, sitä mitä sinulla jo on. Ei sitä uutta tavaraa, mitä et ole vielä hankkinut. Meillä ei vaihdeta sisustustusta, ei vaikka syytä olisi. (Maissi on pureksinut tammisen tv-tason piloille. Oikeasti, pureksinut.) Suunnittelen ruokapöydän tuolien maalauttamista kaupungin työpajalla. Meillä on kaikki paikat täynnä tavaraa. Mitään uutta emme tarvitse. Sisustamisen tilalle siivoamista. Meillä koti näyttää ihan uudelta ja upealta, kun joskus siivoaa.
5. Älä matkusta. Tai sitten toteuta ajatusta less is more. Matkusta lähemmäksi, kotimaassa, päiväksi, pienesti. Nauti kaikesta vaihtelusta, vaikka retkestä lähikaupunkiin. Kulje silmät auki, ihmettele, pysähdy.
6. Harrasta edullisia juttuja; käy uimahallissa, kirjastossa, leffassa (tai vuokraa), lenkillä, juoksemassa, kudo, sienestä, juttele ystävien kanssa. Kutsu kylään ja kyläile. Tee eväsretkiä metsään tai luontopolulle.
7. Hanki käytettynä sellaista, mikä on järkevää, esim. lasten vaatteita.Tee itse jos osaat. Tai teetä anopilla. Korjaa, korjauta, maalaa, kunnosta.
8. Muista, että tarpeet lisääntyvät tulojen mukana. Nyt käännät vain kulutuksen toiseen suuntaan. Siihen en kuluta-asentoon.

On kliseistä sanoa, että onni ei maksa mitään, kun kuitenkin on kiva saada joku uusi vaate itselle tai lapselle, syödä hyvin tai tuntea turvallisuutta, jos on rahaa säästössä. Niillä ei kuitenkaan ole merkitystä, ellei ole muuta sisältöä tai onnea elämässä; ystäviä, perhettä, rakkautta tai kykyä nauttia. Tai vaikka terveyttä. Omalla kohdalla on myös tilanne, jossa meillä oikeasti on kaikkea, ja enemmän. On eri asia säästää omakotitalossa maalla ja sanoa, että tehkää kivoja ilmaisia juttuja, kuten vaikka puutarhatöitä. Puutarha on oikeasti luksusta. Kuluttamisen pienentäminen on minulle sitä, etten hanki mitään turhaa tai uutta, ja mietin tarkkaan ruokaostokset. Tajuan kuitenkin, että 40% tuloillakin olen etuoikeutettu ja "köyhyyteni" on näennäistä.

Pääasia, että elämässä on iloa. Laitoin Maissia nukkumaan tänään ja hän alkoi hassutella. Äittä, Maissi sanoi, ja yritti saada minut nauramaan. Kun nauroin, hän kääntyi katsomaan ja alkoi hihittää. Kohta taas kuului äittä, ja toiveikasta hihitystä. Nukkumisesta ei tullut mitään, kun meitä vaan nauratti. Ihana pöhkö tyttö. Mikä etuoikeus on saada viettää aikaa hänen kanssaan.

Vapaus voida paremmin?

Viimeiset kallisarvoiset päiväunihetket. Pian taas mennään tuhannen tuhatta hyppyloikkaa. Miksi liike tulee ennen ajatusta, en ymmärrä? Siis lapsen kehityksessä, jos ajatuksenjuoksuni on liian nopea.

Luin näitä harvoiksi käyneitä postauksiani ja totesin jokaisesta viime aikoina kirjoittamastani  tihkuvan ahdistusta työstä, joka raapii minua tällä hetkellä. Päätin, ettei ole pakko jaksaa tehdä keikkaa päivystykseen, ellei oikeasti jaksa. Minulla on yksi osa-aikatyö ja keskityn siihen. Täytyy nipistää kuluja pienemmiksi ja tinkiä jostain muusta, kuin minun psyykkeestäni. Jostain syystä olen haavoittuvampi tällä hetkellä kuin yleensä, ja minun on pakko kuunnella sitä. Minulla ei ollut sovittuja vuoroja ja uudesta listasta ilmoitin, ettei minulle valitettavasti käy mikään.

Mikä mieletön vapauden tunne. Pystyn taas hengittämään.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Sinitiaisten paluu

Itkuhälyttimestä kuuluu rohinaa, pieni nuhainen tyttö nukkuu raikkaassa ulkoilmassa päiväunia. Talitintit ja sinitiaiset ovat palanneet pihaan ja lentelevät tohkeissaan siemenautomaatin kimpussa. Maa on valkoinen, ensimmäiset lumityöt tehty. Huomenna juhlitaan isosiskon 13-vuotissynttäreitä. Illalla menen hänen kanssaa katsomaan Nälkäpeli-leffaa kylälle, ikivanhaan pieneen leffateatteriin.  Pitäisi siivota ja leipoa.

Yritän edelleen opetella ottamaan rennosti. Siinä tavoitteessa minua auttaa tämä kahden maailmani välinen jatkuva ristiriita; pieni elämä kotona tytön kanssa ja kaikki se hulluus, mikä työssä odottaa. Eilen ajoin kaupunkiin kiireavuksi töihin, ja katselin kadulla ensimmäisissä lumihiutaleissa käveleviä ihmisiä. Mietin sitä, kuinka he eivät ehkä tiedä, miten hirveitä asioita maailmassa tapahtuu. Jokaisen elämässä on omat hirveytensä, en tarkoita sitä. Mutta pahuuden tulva on loputon, kun avaan työpaikan oven. Jokainen päivä tuo tullessaan jotain ennen näkemätöntä julmuutta, yksinäisyyttä, kipua tai kauhua. Sen vastaanottaminen haavoittaa, muuttaa sisäistä maailmaani. Kun katselin tuntemattomia ihmisiä kadulla, olin lähes kateellinen siitä, etteivät he tiedä eikä heidän tarvitse tietää.

Asiat kuitenkin suhteellistuvat, kun suljen oven takanani. Ei ole katastrofi, etten ole vielä imuroinut tälle viikonlopulle. Leipoakin ehdin kyllä. Tärkeintä on, että ollaan syöty ja nukuttu ja ollaan yhdessä. Nauretaan välillä, hassutellaan. Rapsutellaan kissoja ja marsuja. Huomenna juhlitaan synttäreitä. Pohditaan, millainen täytekakku tehdään.

Maissi ryömi ensimmäistä kertaa tänään lumessa ja istui hetken pulkassa. Pieni ihminen ja ensimmäinen alkava talvi.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Työläs työ

Mies on ollut kotona viimeiset viisi viikkoa ja minä olen keikkaillut ahkerasti. Olen ollut kahden työn loukussa, mikä on ollut tosi mielenkiintoista, sillä kumpikaan niistä ei ole oma vakityöni. Olen tosi tyytyväinen omaan virkaani, mistä olen hoitovapaalla, joten on aika luksusta päästä kokeilemaan muita paikkoja ilman, että täytyy lähteä pysyvästi pois omastaan. Sosiaalipäivystys on tosi haastavaa, joka työvuorossa tulee vastaan jotain ihan uutta. Jatkuva kiire ja kaaos koulii karsimaan ja tehostamaan ihan uudella tavalla. Jos tekisin sitä työtä pitkään, tulisi ihan mahtava rutiini ja ote työhön. Toisaalta siinä on vaarana kyynistyä, sillä jokainen päivä tuo myös jotain entistä kamalampaa vastaan. Miehen palatessa omaan työhönsä viikon kuluttua teen osa-aikaista työtä pääasiassa tänne kotikaupungin lastensuojeluun. Siellä on leppoisa tahti ja asiakkaita koko kaupungissa saman verran, kuin minulla ja työparillani yhteensä omassa työssä. Ensi töikseni keräsin kukkaruukut ja kynttilänjalat pois asiakkaiden ulottuvilta, siinä toimistossa eivät tavarat ole lentäneet. Joskus joku on suuttunut ja paiskannut paperinsa lattialle. Aika kontrasti sosiaalipäivystykseen, jossa varusteisiin juuri hankitaan luotiliiviä ja kotikäyntiohjeistuksessa kehotetaan seisomaan viistosti asiakkaan oven takana, ettei osu, jos suoraan oven läpi ammutaan.

Työn raskaus tuli kuitenkin yllätyksenä, se miten herkkä olen nykyään. Olen luullut olevani sitkeä ja paljon nähnyt ja kokenut, mutta oman lapsen saamisen jälkeen asiat kirvelevät aivan uudella volyymilla. Haavoittuvuus ja herkkyys ovat hyviä asioita, normaaliutta, mutta minun työssäni ne melkein invalidisoivat. Toisina päivinä kotiin ajaessani on tuntunut siltä, kuin maailmasta olisi imetty kaikki värit ja ilo pois. Toisaalta värit palaavat, kun saan Maissin syliini ja nuuhkin hänen hiuksiaan ja niskakuoppaansa. Tänään työpäivä oli pitkä kuin nälkävuosi ja minulla oli järkyttävä ikävä Maissia. En muista ikävöineeni ketään koskaan näin kovasti, on kuin sielua revittäisiin irti. On tuskallista olla erossa omasta lapsesta. Jos olisin palannut nyt kokonaan töihin, tämä olisi arkeamme. Ajatuskin on sietämätön.

Ajattelen lämmöllä loppuvuotta ja seuraavaa. Puolikkaita työpäiviä ja tiukkaa taloutta, mutta aikaa kotona ja lapsen kanssa.

Ps. Todiste siitä, että olen mennyt rikki. Eilen olin poliisiasemalla työasioissa ja jouduin hengaamaan tosi söötin nuoren poliisimiehen kanssa. (Poliisit ovat olleet heikko kohtani.)  MinäennenMaissia olisi flirttaillut häikäilemättömästi, vaihtanut numeroita ja sopinut lounastreffeistä. MinäjälkeenMaissin jutteli vauvoista (söötillä poliisilla oli 9 kuukauden ikäinen) ja siitä, joko teillä kävellään/kiivetään/seistään/nukutaan yöt.

Sain sentään pyytämättä hänet keittämään minulle tuoretta kahvia. Vanhempi vanhemmalle.


tiistai 11. marraskuuta 2014

Lapsen takia

Viimeisen kymmenen kuukauden aikana minulle on selvinnyt, että lapsi on ihmeellinen voima elämässä. Lapsen takia on valmis venymään käsittämättömiin suorituksiin. Olen jo aiemmin pohtinut samaa, ennen omaa lasta, erään ystäväni kautta. Hän tuli äidiksi myös varsin kypsällä iällä ja muuttui paljon ihmisenä. Hän on ollut särmikäs, kova luu niinsanotusti. Jossain määrin hurja ja itsekäskin. Saatuaan kolme lasta hän pehmeni silmissä, venyi asioihin kuminauhan tavoin, muuttui kulmikkaasta sitkeäksi ja joustavaksi. Sitä oli jotenkin upeaa seurata vierestä. Hänestä tuli jopa perhepäivähoitaja, voidakseen hoitaa myös omat lapsensa kotona.

En tiedä olenko itse muuttunut tai joutunut venymään, ehkä olen aiempaa kärsivällisempi. Joudun luopumaan monesta omasta tarpeestani lapsen hyväksi, tai ainakin siirtämään omiani. Tällä hetkellä huomaan suojelevani vahvasti perhettämme ja tätä kotia, mietin turvallisuuttamme ja yksityisyyttä. Lastensuojeluun palaaminen on ollut rankempaa kuin ajattelin. Asiat tulevat iholle ja satuttavat. Välillä tuntuu, etten pysty enää tekemään tätä työtä. Mutta mitä sitten? En osaa muuta.

Olen miettinyt myös sitä, kun sanotaan, että pariskunta pysyy yhdessä lasten takia. En keksi parempaa syytä pysyä yhdessä, kuin yhteiset lapset. (Olettaen tietysti, että elämä ei ole puhdasta perhehelvettiä, vaan sellaista normaalia ylä- ja alamäkeä.) Juttelimme eilen pitkään siitä, millaista miehellä on asuessaan erossa kahdesta lapsestaan. En halua vähätellä eroja tai parisuhteen päättymisiä, mutta väitän, että tuskallisinta elämässä on joutua eroon omasta lapsesta. Mies itkee edelleen muistaessaan tunteen, kun tajusi menettäneensä myös toisen lapsensa eronsa myötä. Tapaajavanhempi menettää suurimman osan yhteisestä arjesta. Parhaimmillaankin eron myötä vanhempi menettää joka toisen viikon lapsensa elämästä.

Olen kertonut miehelle, että en tule koskaan suostumaan avioeroon. (Toivottavasti hän ei hoksaa, ettei minulta varsinaisesti kysytä mitään, jos hän vakaasti haluaa erota minusta.) On turha kuvitella aloittavansa uutta elämää jonkun pirkon kanssa, sillä minä roikun mukana kuin paha uni. Kodistani en ainakaan lähde. Ja lapseni kanssa aion elää jokaisen arkipäivän. Ja viikonloput.  Niin että elä siinä sitten uutta onnea.

Tarkennuksena edelliseen, että emme ole miettimässä eroa. Olen vain ilmoittanut asiasta varmuuden vuoksi, jos mies sattuu haaveilemaan jostain angorapaitaisesta Bambista, jolla on rinnat kuin ketunnenät ja aikaa käydä laitattamassa kyntensä. Mieheni on minulle maailman paras ja ainoa mies, sillä hän on lapseni isä. En keksi mitään sen sitouttavampaa seikkaa tässä maailmassa.

Sellaista mietin näin isänpäivän jälkihöyryissä.