Huolta pidetään

Viime päivät, ajat ovat tuntuneet työläiltä. Suru ja raskas fiilis leijuvat ohimoilla. Surettaa ystävien puolesta, surettaa työasiat. Keikkailu sosiaalipäivystyksessä on toisaalta kivaa vaihtelua, paitsi että on rasittavaa olla taas osaamaton uuden äärellä. Paljon muistettavaa ja opittavaa, ja imettävän äidin aivokapasiteetti. Rankkaa on se, että Maissin myötä työn sisältö tulee uudella tavalla iholle, satuttaa. Pahoinpidellyille, raiskatuille, hylätyille lapsille tulee Maissin kasvot ja silmät. Pahuuden todellisuus pelottaa, kun on jotain menetettävää. Lisäksi nämä lähipiirin energiasyöpöt, joita tuntuu olevan ovella pitkässä jonossa.

Kaiken keskellä pieni ihme, joka jaksaa huvittaa minua. Toissa päivänä murehdin miehen tartuttamaa huolta raha-asioista. Miten ihmeessä me pärjäämme, kun en ole säännöllisesti töissä? Pieni ääni kehotti minua laittamaan sähköpostia kotikaupunkimme lastensuojeluun kysyäkseni keikkaa tai osa-aikaista työtä. Laitoin, ajattelematta asiaa sen pitemmälle. (En oikeasti halua olla töissä siellä missä asun, siitä seuraa vain ongelmia.) Parin tunnin kuluttua kaupungilta soitettiin. Johtava sosiaalityöntekijä sanoi minun laittaneen viestiä aika hyvään aikaan, sillä tunti sitten juuri virkaan valittu työntekijä oli perunut tulonsa ja jättänyt heidät pulaan. Koska voisin aloittaa? Heille riittäisi lupaamani 40% viikkotyöajasta, tekevät muita järjestelyjä myös. Voinko tehdä töitä heille koko hoitovapaani ajan? Ja kaiken huipuksi, voin tehdä töitä juuri silloin kuin minulle (=meidän perheen aikatauluun) sopii, sillä itsehän täytän kalenterini. Aloitan maanantaina.

En osaa sanoa muuta, kuin että kyllä meistä huolta pidetään. Tänään olin väsynyt töissä ja vastailin viimeisiin päivystyspuheluihin ennen neljää. Kotikaupunkini sosiaalityöntekijä soitti kertoakseen, että heidän faksinsa toimii taas. Täysin turhanpäiväinen puhelu, joka osui minun pöydälleni kuin muistuttaakseen taas asiasta. Teki mieli sanoa, että nähdään maanantaina.

Illalla kooman keskellä mietin, ettei ole tärkeämpää, kuin hoitaa omaa lasta. Rakastaa, ruokkia, olla lähellä. Siksi teen näitä vieraita töitä, muualla kuin omassa, tutussa työssä. Että Maissi saa olla kotona niin kauan kuin on tarpeen. Sairauden, pelkojen, pimeyden ja kivunkin lähellä se on tärkeintä. Oma lapsi. Että elämä jatkuu, minun jälkeeni.

Raskautta

Ystäväni mukaan raskaudesta toipuminen kestä yhtä kauan, kuin raskaus itse. Näinä päivinä tulee 10 kuukautta Maissin syntymästä, ja jollain tavalla olen kokenut tuon väitteen todeksi omalla kohdallani. Tosin imetys vielä sekoittaa kroppaa, mutta muuten olo alkaa olla jo suht normaali. Noin kuusi paikoilleen jumiutunutta raskauskiloa saisivat puolestani kadota jonnekin, samoin outo mahanmöllykkäni. Lääkärini mukaan uusi raskaus saisi alkaa vasta jonkin ajan kuluttua ja sitä ennen olisi hyvä saada paino mahdollisimman alas. Jos tulisin vielä raskaaksi uudelleen, olisin seuraavan sektion aikaan 42-vuotias. Raskausdiabeteksen uusiutuminen on kuulemma varmaa ja riskiraskaudesta olisi kysymys.

Odottaessani Maissia kaikki sujui hyvin, paljon paremmin kuin olisin koskaan uskonut. Olin koko raskauden aikana kaksi päivää pois töistä. Olo oli ajoittain epämukava, mutta koska mahani oli niin pieni, en kokenut oloani mitenkään mahdottomaksi. Psyykkisesti raskaus oli rankka, koska pelkäsin niin paljon keskenmenoa, ihan loppuun saakka. Ajatukset vaihtelevat laidasta laitaan sen suhteen, toivonko edes uutta raskautta. Meillä on terve ihana tyttö, onko kohtuutonta pyytää vielä lisää? Suurin haluni saada toinen lapsi liittyy juuri Maissiin. Kun näen, kuinka hän palvoo isosiskoaan, toivon, että hänellä olisi jatkuvasti sisarus arjessaan. Joku, jonka kanssa jakaa meidät. Joku, joka eläisi paljon meidän jälkeemme.

Onneksi asia ei ole omissa käsissä. Se tapahtuu, mikä tapahtuu. Vastaan otetaan, mitä annetaan.

Muumimammaksi alkaminen

Olen päättänyt alkaa muumimammaksi. Kuinka se tapahtuu?

Sirpa Happosen Muumiopas kuvaa Muumimammaa näin: "Jos muumiperhe on Muumilaakson ydin, Muumimamma sijaitsee sen keskiössä- Hän on Muumimipeikon äiti ja Muumipapan puoliso, muumeista vakain ja suvaitsevaisin. Paitsi perheestään, hän pitää huolta myös vieraista, joita saapuu tämän tästä. Muumimamma joutuu toistuvasti tilanteeseenn, jossa on ratkaistava, mitä syödään" ja "Muumimamman huolenpito ulottuu myös tunnetasolle. Hän hyväksyy kaikki, kuuntelee ja lohduttaa. Muumilaakson turvallinen ilmapiiri on paljolti hänen varassaan. Hänen vakautensa antaa muille vapauden, ja koska hän nauttii elämästään, turhaa kiitollisuudenvelkaa ei synny. Kotiinpalaajat saavat kakkua tai rommitotin, ja kun Muumimamma seikkailee mukana, ruoka ja makuusija järjestyvät helpommin." Lisäksi "Muumimamma nauttii juhlimisesta mutta myös yksinolosta, erityisesti puutarhanhoidosta."

Ruoanlaitto, puutarhanhoito, säilöminen, juhlien järjestely, vieraiden vastaanottaminen - ne hoituvat kyllä. Haasteellisinta minulle on tuo kohta koska hän nauttii elämästään. Ei niin, etten nauttisi elämästäni, nautin kyllä. Mutta että osaisin heittäytyä elämästäni nauttimiseen ihan täysillä, kantamatta turhaa syyllisyyttä, jännittämättä ja pelkäämättä turhia, suorittamatta? Se on vaikeaa. Ei kuitenkaan mahdotonta, sillä muumimammoille kaikki on mahdollista.

Viime aikoina on täytynyt miettiä paljon oman elämän ja jaksamisen rajoja. Keskittymistä omaan perheeseen ja sen hyvinvointiin. Totesimme miehen kanssa, että tällä hetkellä energiasyöppöjä on ympärillämme enemmän kuin tarpeeksi. Olen haaveillut pienestä pakomatkasta hotelliin miehen ja Maissin kanssa. Tajusin kuitenkin, että oikeasti haluaisin olla vain kotona ihan kaikessa rauhassa. Sovimme, että lähiaikoina varaamme pari päivää siihen, että olemme tavoittamattomissa täällä kotona. Puhelimet, tietokoneet ja facebookit kiinni ja vain keskenämme. Yhdessä, läsnä.

Happonen ohjeistaa kaikkia muumimammaksi tahtovia: "Älä turhaan pyri kerralla Muumimammaksi. Ole iloinen, jos sinussa on edes jotain hänen piirteitään. Ole itsellesi armollinen, oikea Muumimammakin olisi. Pienet paheet ovat vain sympaattisia. Käytä hyväksesi kaikki tilaisuudet nukkua: auringossa, varjossa, ulkona ja sisällä. Ja juhlan eetos on ylitse muiden."

Check list

Kampaajakäynti - check (samalla Maissin ensimmäinen, meillä oli kahvia ja kakkua mukana :)
Kosmetologi- check
Puhtaat, maitotahrattomat vaatteet - check
Eväät (minulle ja kotiin jääville) - check
Verokortti - check
Tankattu auto - check
Siivottu keittiö - vähän vaiheessa.

Lähden huomenna perehtymään keikkatyöhöni.Wish me luck! Pitäkää peukkuja, etten ole heti ekan päivän jälkeen lööpeissä. Tai hihittele sopimattomasti yhteistyökumppaneiden (univormupukuisten viranomaisten) kanssa. Tai hihittele muuten sopimattomasti itsekseni. Kaikki on mahdollista, vuoden kotonaolon jälkeen.

Oma sukuni on kuitenkin vielä oudompi

Lisäys edelliseen:

ettei nyt mene pelkäksi miehen suvun parjaamiseksi, niin on kerrottava oman suvun kuulumisia myös. Päihdeongelmainen serkkuni oli jättänyt juuri viestin vastaajaani, että olisi varmaan syytä tavata. (Edellinen tapaaminenhan peruuntui hänen kusipäisyytensä vuoksi.) Koska heillä ei ole autoa ja me asumme syrjässä, meidän olisi varmaan syytä ajella heille näyttämään vauvaa. Mielettömän hyvä idea! Haluan nimenomaan käyttää Maissia kaikissa mahdollisissa narkkikämpissä, joissa on koirankusta lattialla. En taida hetkeen ehtiä soittamaan takaisin.

Äitini on taas kunnostautunut puhelinterrorismin alueella ja soitellut häirikköpuheluita veljeni naisystävän isälle, joka vastikään sai aivoinfarktin. Mikään ei varmasti piristä toipilasaikaa paremmin, kuin tyttäresi on huora-tyyppiset puhelinoksennukset. Veljeni naisystävä kimmastui puheluista aiheellisesti ja soitti isälleni pyytääkseen, että isä yrittäisi estää puhelut vaikka sitten puhelimen takavarikoimalla. Nyt virallinen tarina kertoo, että veljeni naisystävä soittaa heille haukkumapuheluita.

Tähän kotiseudun häiriintyneeseen tunneilmastoon olemme matkustamassa jo tulevana torstaina. Sitä niin odotellessa.

Tradition äärellä

Olen pitkään halunnut aloittaa tradition nimeltä Sunnuntain perheateria. Sellaisen yhteisen aterian muodon, missä iloisen meluisasti tulevat yhteen neljä sukupolvea vaihtamaan kuulumisia ja kokemaan läheisyyttä ja lämpöä. Haluaisin juurruttaa sen lapsiin niin syvästi, että he muistaisivat sen aina suunnitellessaan ohjelmaansa - ai niin, parittoman viikon sunnuntai, silloin on perheateria iskän luona. Miehen esikoisen kanssa on ollut vaikea sopia tapaamisia siitä saakka, kun hän on täysi-ikäistynyt. Ei ole helppoa olla nuori mies ja saada aika riittämään myös kahden vanhemman ja tyttöystävän perheille. Siksi teinitytön kanssa on aloitettava nyt, jotta juurtuminen onnistuu.

Alustuksesta huomaa, että olen kasvanut aivan kummallisessa perhekuviossa, eikä minulla ole mitään realismia tässä italialaistyyppisessä perheateria-fantasiassani. Huomasin sen eilen mm. siinä vaiheessa, kun anoppi mökötti noin tunnin verran tajuttuaan, että "kaikki tulevat" tarkoittaa myös hänen ex-miestään ja lasten isoisää puolisoineen. Kun perheen 90-vuotiaat kävivät keskustelua siitä, miksi neekeri-sana ei oikeasti ole loukkaava, pohdin koko perheaterian olevan haitallinen lasten kehitykselle. (Isomummilla on käytössään myös sana mutiainen, jota hän kuitenkin onneksi välttää käyttämästä silloin, kun nuoren miehen ulkomaalaistaustainen tyttöystävä on paikalla.) Heti syötyään teinitytöllä tuli kiire läksyjen pariin, mikä kertoo painavaa viestiä seuran houkuttelevuudesta. Sain kuitenkin kiristettyä (syyllistämällä isovanhempien tulleen juuri hänen vuokseen meille) ja lahjottua (kerroin whatsappin kautta minne piilotin uusimman akuankan) hänet jäämään aikuisten seuraan sohvannurkkaan. Lopulta kaikki kuitenkin sulivat Maissin ihailuun ja teinitytön ja isänsä väliseen vitsailuun, ja ainakin hetken aikaa olimme yhtä suurta perhettä. Jopa niin, että isomummin puoliso kommentoi Maissin isällä olevan tosi massiivinen maha. Mieheni pohti myöhemmin, että sellaiseen keskustelunavaukseen olisi voinut lähteä mukaan avautumalla papan heikentyneistä ajotaidoista, joita ei oikeasti kannattaisi kompensoida lisäämällä vauhtia.

Ruoka oli kuitenkin hyvää ja sitä oli riittävästi. Kahden viikon kuluttua sitten taas. Katsotaan kuinka moni on enää tulossa.

Yllävä blogitauko

Iski yllättävä blogitauko sen seurauksena, että minulla on ollut muutakin henkireikää elämässäni, kuin bloggaaminen. Maissi nukkuu nykyään päiväunet, mikä on ihan mahtavaa. Lisäksi hän syö monenlaista ja pärjää jo tunteja ilman minua. Äitiyslomani päättyi eilen ja isänsä jäi kuudeksi viikoksi kotiin. Minä palaan töihin pariksi kuukaudeksi kesälomalle, minkä jälkeen olen ilmoittanut olevani hoitovapaalla ensi vuoden loppuun saakka.

Taloudellinen epävarmuus on huikaiseva tunne. Niinä hetkinä, kun uskon, että jotenkin asiat lutviutuvat ja raha-asiat järjestyvät omalla painollaan, tunnen käsittämätöntä vapauden tunnetta. Vaikka samaan aikaan olen riippuvainen epämääräisistä keikkatöistä, joista ei ole vielä mitään varmuutta. Olen luvannut tehdä vuoroja paikalliseen sosiaalipäivystykseen, mutta kuka tietää, minkä verran siellä on tarvetta. Joku tässä epävarmuuden tilassa kiehtoo minua, se on oudon tyydyttävää. Astua ulos tutusta ja turvallisesta. Avata ovi sellaiselle, mistä en vielä mitään tiedä.

Yhteenvetona äitiyslomasta voisin sanoa, että kotona on ollut ihan mahtavaa. En tiennyt, kuinka onnellinen ihminen voi olla, ennen kuin Maissi tuli elämäämme. En osannut kuvitella, miten ihanaa on olla äiti. En uskonut mahdolliseksi, että näin paljon voi rakastaa toista ihmistä. En masentunut tai joutunut psykoosiin, ihme kyllä. Sen sijaan olen pärjännyt paremmin kuin toivoin. Olen enemmän kuin vain suoriutunut tästä ajasta, olen nauttinut ja kiittänyt useimmista päivistä. Jos olisin aloittamassa huomenna kokopäivätyön, en tiedä miten suhtautuisin. Tällä hetkellä olen kiitollinen siitä, että oma tilani lisääntyy keikkatyön muodossa, mutta suurimman osan ajasta saan kuitenkin olla Maissin kanssa kotona.

Vielä yksi asia täytyy sanoa. Eilen ystävämme olivat kylässä ja toinen heistä kuvasi minua ja Maissia. Sain ihanan lahjan; kauniita syksyisiä kuvia minusta itsestäni. Vaikka tuskailen ylimääräisen 10 kiloni kanssa, kuvissa näkyy onnellinen ja tyytyväinen nainen. Näillä kuvilla oli todella voimauttava vaikutus. En ole äitiyslomani jäljiltä loppuun ajettu ja uupunut, vaan levännyt ja elämänvoimaa tankannut. Välillä olen valvonut, kokenut riittämättömyyttä, löytänyt itseni kärrylenkiltä tukka ja hampaat harjaamatta. Silti tämä on ollut elämäni parasta ja onnellisinta aikaa. Pientä, hiljaista, ihmeellistä, arkista, mutta täynnä iloa ja kiitollisuutta.