Keski-ikäisen naisen ulkonäkökriisi

Olen tänään hihittänyt mainosta sanomalehdessä. Siinä markkinoitiin kallista laihdutusohjelmaa, joka perustuu ruokavalioon, liikuntaan ja tahdonvoimaan. Mahtava liikeidea! Jos maksaisin laihtumisesta, minä haluaisin varmistuksen, että laihdun ilman sitä tahdonvoimaakin. Kun juuri sitä tahdonvoimaa minulla ei ole.

Ärsyttää, kun paino ei putoa. Haluaisin laihtua 10 kg, mutta haluni ei muutu tahtotilaksi kuin hetkittäin. Olen sokerinhimoinen suursyömäri, joka on melkein kaivanut ylös lattialankut viime päivinä suklaan toivossa. Kun meillä ei ole ollut mitään herkkuja kotona, olen syönyt ikivanhoja kiinasta tuotuja karkkeja ja levittänyt hilloa leivän päälle. Jos olisin fiksu, huomisella kauppareissulla jatkaisin kärsimystä, enkä ostaisi edelleenkään mitään minun ruokavaliooni sopivia herkkuja. Vielä en ole sentään syönyt sokeria pussista, vaikka sekin on käynyt mielessä. Vihaan sokeria! Vihaan riippuvuuttani siihen! Ja on ihan turha väittää, että sokeriin ei voi tulla riippuvaiseksi. Kyllä voi.

Ulkonäkökriisini ei rajoitu tähän paino-ongelmaan, joka ei näytä olevan väistymässä. Tosin laihtuminen ratkaisisi osan ongelmasta. En osaa muotoilla ongelmaa muuten, kuin sellaisella kokovartalotyytymättömyydellä omaan olemassaoloon. Näytän omituiselta ja paksulta. Näytän vanhalta mummolta. Vanhalta mummolta imetyspaidoissa. Näytän homssuiselta vanhalta mummolta imetyspaidoissa.

Typy itki lähes koko viime yön, joten valvominen ei ole parantanut ulkonäköäni tai mielialaaani. Hän on flunssainen ja refluksinen, röhii enemmän kuin tavallisesti. Nukuimme kahden tunnin päikkärit yhdessä, se oli autuasta. Jotta huominenkin olisi armelias, minun on parasta lähteä hänen viereensä. Minun täytyy kuitenkin viedä isompi typy aamulla kouluun, enkä näytä järin coolilta siihen hommaan. Ehkä hänet voi jättää korttelin päähän.

Things that make my heart sing

Olen pähkäillyt tätä hyvää tekevien asioiden listaa, eli niitä asioita joista nautin ja jotka tekevät minut onnelliseksi. Asioita jotka tekevät minusta minut. Olen tarkoituksella rajannut näistä pois miehen ja Maissin, vaikka osa näistä onkin myös perhetekemistä. Lista olisi vieläkin tylsempi, jos luettelisin kaiken, mitä rakastan tehdä Maissin kanssa. Tällä hetkellä hänen naurunsa on jotain tosi ihanaa, kuulisittepa kuinka hän kikattaa. Ja niin syntyvät keijukaiset.

Nämä eivät ole missään tärkeysjärjestyksessä. Lähinnä siinä, missä tulivat mieleeni. Minut tekee onnelliseksi:
- kirjoittaminen
- kävelylenkit (juoksu silloin kun se kulkee)
- hyvän kahvin juominen rauhassa, mieluiten ulkona portailla jalat maassa
- runojen lukeminen
- venyttely, jooga
- puutarhassa tuhtaaminen ja painavien asioiden kantaminen
- kissojen, kanojen ja marsujen rapsuttelu ja niiden kanssa hengailu (ylipäänsä se tieto, että voimme pitää eläimiä)
- ystävien tapaaminen
- kauniisti kattaminen
- pyöräily ( Mies sanoi tästä, ettenhän minä pyöräile koskaan. Ei pidä paikkaansa, olen pyöräillyt tänä vuonna kahdesti naapuriin ja rakastanut molempia kertoja.)
- autolla ajaminen
- musiikin kuuntelu
- saunominen pihasaunassa
- hyvän ruoan laittaminen ja syöminen
- suosikkielokuvien katselu (katson samoja elokuvia aina uudestaan)
- hyvän romaanin lukeminen
 -laulaminen
- tanssiminen (koska olen oikeasti viimeksi tanssinut?)

Ja vuoden tylsimys-palkinto menee Zillalle pikkukaupungin sivukylälle. Onnea!

Mitkä asiat saavat sinun sydämesi laulamaan?

Perusonnellinen ihminen

Taas on tultu tähän, kukun yömyöhään hereillä, että saan edes hetken kirjoittaa. Keitin jopa kello 23 kahvit. Maissi ei nuku päivisin kuin sylissä, se on niin raivostuttavaa välillä. Tosin hän on ollut taas kipeämpi, jouduimme aloittamaan lääkityksen uudelleen refluksiin. Syömisen kääntöpuolia.

Torstaina olin työpaikkahaastattelussa ja erossa typystä kokonaiset kolme tuntia. Se oli pisin aika hänen syntymänsä jälkeen.  Haastattelu meni hyvin ja tiesin, ettei kotona ollut hätää - menin siis kahvilaan istumaan ja lukemaan naistenlehden. Se oli ihanaa, en osaa edes kuvailla kuinka ihanaa. Kuin syntyisi uudelleen omaksi itsekseen. Työ on osa-aikatyötä, keikkaa lähikaupungin sosiaalipäivystyksessä. Aloitan perehdytysjaksolla lokakuun puolivälissä, kun mies jää kotiin kuudeksi isäviikoksi. Teen vain pari vuoroa viikossa, sen verran, että pärjätään.

Perjantaina kävin entisen terapeuttini luona. Meillä on sopimus, että saan tarvittaessa käydä tankkaamassa hänen luonaan. Hän sanoi juuri ne sanat, jotka vasta kirjoitin; olet ensimmäistä kertaa äiti-tytär-suhteessa. Kävin hänen luonaan kuusi vuotta kolme kertaa viikossa. Hän tietää minun pimeyteni ja valoni, hän tuntee minut paremmin kuin kukaan muu tässä maailmassa. Hän tietää, mitä Maissin syntymä minulle merkitsee. Hän tietää, miksi tämä kaikki on niin tärkeää, onnellista, kipeää, pelottavaa ja kaunista yhtä aikaa. Hän tietää, miksi pelkään ja mitä. Ja hän osaa sanoa, että minä pärjään kyllä. Minä osaan ja riitän, hän näkee sen. Lohdullista on, että minä tiedän ne samat asiat. Minä vain haluan kuulla ne häneltä.

Palautin Sopeutuvan vaimon kirjastoon. Minusta ei ole ihan sellaiseksi. Jotain muutoksia olen kuitenkin tehnyt. Pyrin olemaan puuttumatta muiden tekemisiin ja kertomaan mahdollisimman selkeästi mitä minä haluan. Lisäksi keskityn omiin asioihini, omaan onnellisuuteeni. Aloitin listan asioista, joiden tekeminen tekee minut onnelliseksi. Lista on niin tylsä, että joudun harkitsemaan sen julkaisua. Rikkaruohojen nyppiminen, kissojen ja marsujen rapsuttelu sekä lukeminen ovat aika boring. Haudon listaa vielä, jos sinne ilmaantuisi jotain jännittäviä tekemisiä. Positiivista on, että kaikki minun onnea tuottavat tekemiseni ovat ihan tässä käden ulottuvilla. Ei ihme, että olen perusonnellinen ihminen.

Elämäni lintubongarina

Tänään on ollut luksusaamu lintubongauksen saralla. Viereisellä pellolla pesii vuodesta toiseen kurkipariskunta, ja tänään he olivat ilmeisesti kurkijuniorin kanssa tontin paikkaa katsomassa nuorelle polvelle meidän pelloltamme, ihan keittiön ikkunan takana. Rakastan kurkien ääniä ja ne ovat osa minulle tuttua äänimaisemaa jo lapsuudesta. Koskaan en ole päässyt näkemään kurkia näin läheltä, se oli hienoa. Ne pakenivat paikalta vasta, kun Kapteeni Kalsari juoksi pihalle kuvaamaan niitä lumiallaan.

Olen suhteellisen neitseellinen lintubongari. Tai mitä voikaan päätellä siitä, että suurin löytöni tähän saakka on ollut sinitiainen ja sekin lintulaudalla. Tällä hetkellä linnut vain paitsi kiinnostavat, myös ilahduttavat minua valtavasti. Ystäväni on onneksi luvannut viedä minut ja Maissin ihan oikealle bongausretkelle. Odotan sitä kovasti, sillä paitsi että oppisin tunnistamaan uusia lajeja, haluaisin tietään kuinka bongataan. Kuinka ihan oikea lintubongari käyttäytyy? Seuraava askeleeni tässä harrastuksessa on lainata kirjastosta lintukirja. Olisi kiva osata kertoa Maissille linnuista mmutakin, kuin katso, ihan selvä tsirppa!

Myrskyjä päin

Viikonloppuna ei ollut mitään ihmeellistä, mutta silti paljon kaikkea. Teini oli kotona, mies oli vanhempiensa kanssa pojan sotilasvalaa todistamassa. Kävi mukavia vieraita, pieni karvapallo-lapinkoirakin. Riideltiin miehen kanssa, mikä on aina minusta hankalaa lasten kuullen. Riita oli kuitenkin tärkeä, sillä kumpikin sai tietää toisesta oleellisia asioita. Mies minusta sen, että kaipaan ja tarvitsen enemmän hänen apuaan Maissin kanssa ja etten jaksa yksin. Minä opin miehestä taas, että hänen isyytensä on haavoitettua ja mitätöityä aluetta, jossa on liikuttava varovasti. Hän pystyy ja haluaa auttaa Maissin kanssa, mutta omalla tavallaan.

Olen jo unohtanut, kuinka haaksirikkoisia me molemmat olimme reilut 7 vuotta sitten. Kuinka kipeitä asioita molemmilla oli ollut. Ja kuinka suuri ihme on, että kasvoimme ja eheydyimme yhdessä, uskalsimme hitaasti uuteen elämään ja luottamaan toinen toisiimme. Asuimme vuosia eri kaupungeissa ja elimme etäsuhteessa, se väljyys ja hitaus oli meille molemmille tarpeen. Pidän niin monia asioita jo itsestäänselvyytenä elämässämme, sitoutumisen syvyyttä ja yhteen kuulumisen ehdottomuutta. Me kuitenkin kasvoimme kiinni toisiimme hitaasti.

Yhteisen lapsen vanhemmuus on muuttanut suhdettamme kuitenkin enemmän kuin mikään muu yksittäinen asia. Se luo jännitteitä, mutta sitoo meidät entistä tiukemmin yhteen, perheenä. Valtava aarre minulle on ollut kokemus meistä kolmisin, ydinperheenä. Uusperheessä läsnä on ulkopuolisuuden peikko, joku on aina paitsi jostain. Nyt me elämme suurimman osan arkea ydinperhe-elämää ja se on mahtavaa. Perheiden moninaisuus ja kirjo on kiistämätön fakta, mutta kritisoikaa minua vasta, kun olette olleet minun saappaissani. Eläkää ensin uusperheenä reilut kuusi vuotta, kahden ex-vaimon ja -suvun luodessa varjoja elämäänne. Minä ansaitsen kaiken mahdollisen ydinperhe-elämän, pullantuoksun ja auringonkukkapellot, mitä keskiluokkainen, suomalainen onni voi tarjota. Jos onnea nyt voi ansaita, mutta ainakin osaan nauttia tästä helppoudesta. Suosittelen lämpimästi.

Ulkona vihmoo sadetta ja näyttää ihan syksyltä. Ihana vuodenaika ja vielä kokonaan edessä.

Väsynyt äiti

Muutama päivä on ollut vähän tiukkaa. Heräämiset parin tunnin välein, sylissä päivät asuva tyttö ja kiireinen mies ovat olleet huono yhtälö. Mahtavaa on kuitenkin se, että Maissin syöminen sujuu päivä päivältä paremmin. Tänään vasta illalla hoksasin, ettei hän ollut saanut rintaa yli kuuteen tuntiin. Ihmettelin vain miksi hän oli itkuinen ja imeskeli syöttötuolin pehmustetta. Hän oli syönyt niin hyvin kaikkea muuta, enkä ollut imettänyt häntä välillä. Sitten olikin jo valtava tissi-ikävä ja jälleennäkemisen riemu oli valtava. Olen laskenut sen varaan, että imetys vain jotenkin jää pois omalla painollaan. Jää nähtäväksi. Itse lopetin tutin syömisen samana vuonna kuin opin lukemaan, viisivuotiaana. Toivon todella, että Maissi ei ole äitinsä tytär tässä imeskelyasiassa.

Koko imetys herättää minussa edelleen niin ristiriitaisia tunteita. On mahtavaa, että se on sujunut kaikista epäilyistäni huolimatta. Nyt kun se sujuu ja on helppoa, eikä enää kivuliasta, yhtä aikaa odotan sen päättymistä kuin pelkään sitä. Minun on vaikea luopua noista yhteisistä hetkistä, jotka ovat vain meidän kahden. Samaan aikaan kun tuuletan Maissin syömään oppimista ja uusien, sopivien ruokien löytymistä, pieni murunen minussa ajattelee, että hän kasvaa. Hän kasvaa kohti maailmaa ja kauemmaksi minusta, ja se tunne on käsittämättömän haikea. Yhtä aikaa kun toivoo hänen kasvavan ja pärjäävän, pelkää menettävänsä hänet. Tänään tajusin, miksi tuo tunne on niin syvä. Minulla ei ole kokemusta siitä, miten ollaan toimivassa suhteessa omaan äitiin. Miten voi tarvita ja tukeutua äitiin, miten äiti suojelee ja lohduttaa, tai miten äiti on se, jolle haluaa soittaa ja kertoa jonkun asian. En tiedä siitä kaikesta mitään. Siksi minun pelkoni, ymmärrettävä mutta järjetön, on, että hän kasvaa ainoastaan kauemmaksi minusta, päivä päivältä.

Tässä äitinä olemisessa jännittävää on se, että olen ensimmäistä kertaa tällä maaperällä. Kaikki mitä tapahtuu Maissin ja minun suhteessa, tapahtuu myös minulle ensimmäistä kertaa. Yhtä lailla, kuin olen äiti Maissille, olen äiti itselleni. Selitän, pohdin, rauhoitan. Kerron, että minä en ole oma äitini eikä Maissi ole minä. Meillä on kaikki mahdollisuudet hyvään suhteeseen, olla tärkeitä toisillemme ihan aina.

Ihana arki

Arki alkaa tällä viikolla ihan virallisesti, which is nice. Minusta on mukavaa, että lapset ovat koulussa ja miehet töissä ja minä saan olla kotona. Olen koko aamun yrittänyt soittaa ja ilmoittautua seurakunnan muskariin, mutta onneksi äitikaverini pääsi läpi ja sai meidät ilmoitettua. Meillä alkaa ensimmäinen oma harrastus. Maissi pitää musiikista, hän kuuntelee vaikuttuneena, mitä keksin soittaa hänelle tai mitä radiosta tulee. Hän myös ääntelee tavalla, jonka tulkitsen lauluksi.

Meillä oli tänään mukava aamu. Paukkumaissi on alkanut heräillä tiuhemmin öisin, sillä maito ei enää riitä yksinään pitämään häntä unessa. Haastavaa asia on siksi, ettei hän vielä syö paljon muuta. On tavallista refluksilapsilla, että syömiseen liittyy hankaluutta. Nyt menee kuitenkin jo kurkun ja maissinaksujen lisäksi mango- ja päärynäsoseet, sekä hirssi, luumu ja vähän kauraa. Minulla on epäilys, etteivät maito ja vehnä sovi. Eilisiltainen tankkaus kuitenkin kannatti ja yö meni paremmin kuin aikoihin, mikä tarkoittaa, ettemme heränneet 1-2 h välein. Aamulla oli ihana herätä rauhassa ja kuunnella typyn puoliunista juttelua. Ihanat, kiireettömät aamut. Rauhalliset päivät, jolloin tärkein tehtävä on saada lisäksemme kissat, kanat ja marsut ruokittua.

Mietin yhtenä päivänä työtäni, toimistoa ja sitä kaikkea. Työ on kiireistä ja sieltä on vaikea olla pois kipeänäkään, arjessa sijaisia ei ole. Nyt kun olen kotona, tajuan, etten ole korvaamaton. Ihana sijaiseni hoitaa kaiken luultavasti minua paremmin. Maailma ei pysähtynytkään. Minulle ja meille tämä on ainutlaatuista aikaa, enkä missään ole tarpeellisempi kuin täällä, kotona. Hoitamassa omaa lasta, ihmettelemässä kasvua ja koko maailmaa ensimmäistä kertaa hänen kanssaan. Antaa lapsen torkkua sylissä ja tajuta, että tässä se on, elämäni tärkein tehtävä.

Olla syli, olla vain ja juuri tässä.

Peruuntunut kyläreissu

Hullun sukuni puoleisen serkun piti tänään tulla kylään vaimonsa kanssa, mutta kyläreissu nyt sitten peruuntui. Serkun vaimo lähetti tekstarin, jossa kertoi, etteivät tule, koska serkkuni on kusipää ja ja hänen vaimonsa äärimmäisen väsynyt tuohon kusipäisyyteen. Jotenkin virkistävää vaihtelua tekosyille auton hajoamisesta, huonoista talvirenkaista, orastavasta flunssasta/vatsataudista/migreenistä tai mistä syystä tahansa normaaleissa suvuissa perutaan kyläilyjä. Minähän en tuon kusipään kanssa kyläile.

Olen miettinyt vielä eilistä pohdintaani riittävän hyvästä puolisosta sekä kumppanin hyvistä ja huonoista puolista. Pohdin ikuisuuskysymystä; riittääkö voimakas keskinäinen vetovoima, intohimo ja rakkaus pitämään paketin kasassa, jos muu elämä ei toimi? En pohdi nyt omaa parisuhdettani, vaan keskityn ihan muiden asioihin. Aiemmissa suhteissani mieletönkin kemia on hiipunut, jos kumppania on joutunut häpeämään jossain tilanteessa, tai arki yhdessä on vaan osoittautunut tosi hankalaksi. Tajusin eilen, että yksi arvostamani piirre nykyisessä puolisossani on se, että hän osaa pitää pokerinaaman tarvittaessa. Minun ei tarvitse pelätä joutuvani keskelle julkista likapyykinpesua ja jännittää hänen puolestaan sosiaalisissa tilanteissa. Ehkä se on pinnallista, mutta nautin siitä, että elämässämme on helppoutta ja mukavuutta (jotain, mitä pidetään ehkä ihan normaaleina käytöstapoina). On muutakin tietysti, pinnan alla, mutta niitä kipuja minun ei tarvitse käsitellä julkisesti. Olen luultavasti allerginen näille julkisille avautumisille juuri tuon äidin puoleisen sukuni vuoksi. Heidän kanssaan on normaalia kyläreissulla päätyä osaksi parisuhdedraamaa. Sano nyt säkin, miksi mä en vaan lähtis tästä? No jaa, mutta tosi hyvää pullaa kyllä.

Riittävän hyvää

Taas on hujahtanut monta kesäistä, ihanaa, elokuun päivää. Ulkona möllöttää superkuu ja varastan hetken aikaa nukkumiselta ollakseni kahdestaan omien ajatusteni kanssa. Ja rommirusinajäätelön. Tosin helteiden päättyessä saattaa olla mahdollista aloittaa liikunta ja ruokavalio. Jää nähtäväksi.

Viikonloppu on ollut aika ihana. Meillä oli tyttöjen tapaaminen lähiseudulla, neljä naista (ja Maissi) yhteisellä historialla. Heistä yhden tunnen jo päiväkodista, muut rippikoulusta saakka. Teini-iän bestikseni asuu naapuripaikkakunnalla ja olimme hänen luonaan tekemässä remonttia kuistiin. Eron jälkeen hän on päättänyt jäädä heidän vanhaan puutaloonsa ja nyt sitä laitetaan hänen näköisekseen. Vanha ystävyys on mahdottoman helppoa siitä, että on turha esittää mitään; yhtään fiksumpaa kuin on. Näiden ystävien kanssa emme ole tekemisissä arjessa kovinkaan tiiviisti, mutta tapaamme muutaman kerran vuodessa eri kokoonpanoilla ja tällä kokoonpanolla puolen vuoden välein. Yritimme muistella, mistä alkaen olemme tavanneet säännöllisesti, mutta emme löytäneet tarinalle alkua. Aikanaan tapasimme ja vietimme aikaa isolla porukalla, meitä oli parinkymmenen nuoren tiivis ryhmä.  Meillä oli tosi kivaa yhdessä, niitä reissuja ja tekemisiä on kiva muistella. Myös tästä helteisestä remonttiviikonlopusta jäi ihana muisto.

Tänään taas olimme kummipojan 7-vuotissynttäreillä 90 kilometrin päässä. Hänen perheensä on elänyt mullistuksien aikaa ja ensimmäistä kertaa olimme mukana uusperheen ja uusien sukulaisten kanssa samoissa juhlissa. Oli ihan mukavaa, mutta huomasin ikävöiväni ystäväni ex-miestä, kummipojan isää. Tiedän ystäväni olevan onnellisempi nyt, mutta jäin miettimään sitä, että kaikki ei aina parane vaihtamalla. Aina on jotain hyvää ja jotain huonoa, missä tahansa elämässä. Täydellistä onnea ei ole tarjolla. Kumppanin hyvien puolten kanssa yleensä pärjää. Ne huonot taas täytyisi miettiä sen mukaan, millaisten huonojen ominaisuuksien kanssa jaksaa elää. Mahtavaa olisikin, jos voisi poimia rusinat pullasta jokaisesta elämästä, mitä on elänyt. Voisi tehdä combon, missä on loistavaa seksiä, yhteinen huumori, ihanat sukulaiset, kiva kesäpaikka, taloudellinen turva, kumppanuus ja yhdessä viihtyminen, yhteiset harrastukset, matkustaminen ja seikkailut. Onnekseni näistä minulle tärkeimmät löytyvät nykyisestä elämästä. Eivät kaikki, sillä täydelliseksi elämä ei kuitenkaan muutu. Riittää, jos on riittävän hyvää.

Tietovuotoja

Veli oli laittanut eilen illalla tekstarin ennen puolta yötä, että jompaa kumpaa vanhemmista viedään ambulanssilla. Hän on persona non grata, eikä kokenut voivansa kävellä pihan poikki tarkistamaan tilannetta. Huomasin viestin vasta tuntia myöhemmin ennen klo yhtä yöllä, enkä uskaltanut enää soittaa vanhemmille ja herättää kotiin jääneen, joka on juuri nukahtanut. Soitin siis kotiseudun sairaalan päivystykseen, kysyäkseni kumpi tuotiin lanssilla ja mikä on tilanne. Nyt joku sivistyneesä maailmassa elävä epäilee, ettei niin voi tehdä.

Kyllä voi. Kotiseudulla voi, koska ihmiset ovat rehellisiä ja hyväätarkoittavia. Tiesin tämän, koska vanhempani olivat saaneet samasta sairaalasta minun potilastietojani paperilla mukaansa viime syksynä. Tietoja, joita ei ollut löytynyt, kun minua hoitava lääkäri oli niitä kirjallisesti pyytänyt. Kun vanhempani omalla lääkärireissullaan kävivät niitä kysymässä, ystävällinen hoitaja oli ne löytänyt toisesta varastosta. Tietojen ansiosta minua tutkittiin tarkemmin raskauden aikana ja selvisi, etten pysty synnyttämään normaalisti alakautta. Asia olisi muussa tapauksessa selvinnyt vasta synnytystilanteessa, ja tilanne olisi saattanut olla vakava.

Soitin siis sairaalaan ja kerroin asiani. Sairaanhoitaja kertoi ystävällisesti, että kyseessä on äitini ja lähti viemään hänelle puhelinta. Äiti oli juuri paikattavana, ja kuulin vain hänen ilahtuneen äänensä hoitajan kertoessa, että hänen tyttärensä soittaa. Pyysin välittämään terveisiä, että soitellaan aamulla ja sain riittävästi tietoa, ettei ole hengenhätä kyseessä. Äiti oli kaatunut vessareissulla ja jalkaan tullut iso haava.

Suhtaudun vähän ristiriitaisesti tähän vapaaseen tietojen luovutukseen. Se perustuu siihen, ettei kukaan ole vielä nostanut haloota asiasta. Minulle se on eduksi, koska olen kaukana ja minun on vaikea mennä paikanpäälle tarkistamaan tilannetta. Auttaa, kun soitan ja höveli hoitaja lukee minulle potilaskertomuksesta, missä mennään.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Äidille puheluni oli valtavan tärkeä, sillä se on välittämistä hänen makuunsa. Huomiota ja vielä julkista sellaista.

Suku on pahin

On vähän kriisiyttänyt tänään. Miehen kanssa joka asiasta on tullut riitaa ja itkua. Karjuin miehelle ihan urakalla, ja sydämeni särkyi, kun tajusin Maissin katselevan ja ihmettelevän. Mun äiti huutaa mun isille? En halua nähdä noita ihmetteleviä silmiä ihan lähiaikoina. Kun itkin myös pysäköintiin liittyviä teemoja, totesin, että kyse saattaa olla hormonaalisesta kriisistä.

Onneksi mikään ei yhdistä pariskuntaa enemmän, kuin ulkoinen uhka. Mies ei ole tavoittanut poikaansa pariin viikkoon. Poika on ihan kunnossa, ei mitään hätää, mutta ei vaan vastaa puheluihin ja viesteihin. On siis armeijassa. Mies on paniikissa ja pelkää menettävänsä lopunkin yhteyden lapseensa, niin aikuinen kuin tämä onkin. Soitin pojan äidille ja kysyin kuulumisia. Hän käyttäytyi tosi oudosti, ei halunnut jutella kanssani. Kysyin onko kaikki ok, olenko loukannut häntä tai onko jotain sattunut. Kaikki on kuulemma oikein hyvin. Anoppi taas on kirjoitellut mukavia kommentteja facebookissa, omaan töksähtelevään tyyliinsä. Kuten "monien parkinson-potilaiden omaiset tukevat heitä, mutta omat omaiseni eivät". Tiedän hänen viittavaan tällä ex-mieheensä, josta hän itse halusi erota. Näin lukiessaan siitä tulee mieleen lähinnä yksinelävän anopin ainoa poika perheineen (that's us). Toinen miehen ex-vaimo (tavallisesti se oudompi) ei ole moneen päivään oikutellut millään tavalla, ei myöskään hullu äitini, joten sillä saralla on mennyt oikeinkin hyvin. Ja kun mies soitti pojan äidille ja puhui pitkään tämän kanssa, siitä seurasi, että poika on viestitellyt koko illan whatsapissa isänsä kanssa armeijajuttuja. Hän haluaa aliupseerikouluun ja sotapoliisiksi.

Tänään sain myös puhelun serkultani, joka haluaa vaimonsa kanssa tulla mahdollisimman pian katsomaan vauvaa. Hän on ilmeisesti leppynyt siitä, etten kutsunut heitä häihin tai ristiäisiin (emme ole oikeasti tekemisissä ja silloin harvoin kun olemme, hän ei ole selvinpäin). Äidin suku on kyllä helmiporukkaa. Minä ja Maissin kummitäti, sekä veljeni, olemme ehdottomasti valiojoukkoa. Meidän kanssamme ei siitä syystä juuri ollakaan tekemisissä. Muut ovat vahvasti päihdeongelmaisia ja jonkinlaista persoonallisuushäiriöiden kirjoa myös esiintyy. Viime viikolla ollessani Maissin kummitädin luona hänen äitinsä oli kuullut asiasta minun äidiltäni. Tätini lähetti omituisia, aggressiivisia viestejä siitä, miten serkkuni pitäisi tehdä nyt sitä ja tätä Maissin kanssa. Suvulla on outo suhtautuminen minuun, Maissin kummitätiin ja nyt avioeronsa vuoksi veljeeni. Häntä ei käytännössä ole olemassakaan. Eräs toinen serkkuni oli uhonnut, ettei kyllä enää soittele veljelleni. Veljeni jääkin kaipaamaan hänen humalaisia itsesääliavautumisiaan kello 22 jälkeen. Koska olen rajannut vahvasti yhteydenpitoa suvun kanssa antamalla puheluiden esimerkiksi mennä aina ensin vastaajaan, josta selvitän tajunnan tason ennen kuin mahdollisesti soitan takaisin, minuun suhtaudutaan vihan sekaisella kunnioituksella. Rajattomille ihmisille omista rajoista kiinnipitäminen on punainen vaate. En ole tavannut ensi viikolla kyläilevää serkkuani sen jälkeen, kun hän 1,5 vuotta sitten olisi halunnut minun poikkeavan heillä ennen töihin menoani, tuossa aamukuudelta, jotta hänen päihtymystilansa olisi sopiva sille, että hän osaa eritellä minulle fiiliksensä. Suostuin menemään vasta töiden jälkeen eikä se ollut hänestä ollenkaan sama. Nyt hän kertoi hakeutuvansa töihin lastensuojeluun. En ajatellut suositella häntä.

Eräs kiva serkkuni isän suvusta on kalevalainen jäsenkorjaaja ja hän hoitanut meitä lähes 30 serkkua isäni puolelta. Hän sanoo meidän olevan niin lonkkavikaisia, että jos olisimme koiria, meidät olisi lopetettu koko sakki. Minulla on mahtava geeniperimä. Miesparka.

Meidän perheen juttu

Ulkoilmaäiti oli pidemmällä pohjoisen kiertueella ja kuvia heidän perheestään eri tuntureilla, erävaatteissa ja vauva milloin rintarepussa, milloin selässä riitti facebookissa. Esittelin niitä miehelle, kunnes hän sai tarpeekseen. Huokaisin nuotiolla otetusta perhepotretista, ettei meistä varmaan ikinä saada tuollaista kuvaa. Mies oli samaa mieltä eikä ymmärtänyt miksi pitäisi saada. Mies sanoi, ettei halua meistä kuvaa nokisina nuotiolla. Miehen mielestä se ei ole mitenkään meidän juttu ja minun pitää lopettaa pakkomielteinen kuvien tuijottaminen.

Jaha, vai niin. No lopetin, tai sitten heidän reissunsa loppui sopivasti. Jäin miettimään, miksi minusta on niin hienoa, että he vaeltavat vauvan kanssa. Minä en pidä vaeltamisesta. En yksin enkä taatusti vauvan kanssa. Olisin hysteerinen ajatuksestakin, että olemme satojen kilometrien päässä yksityisistä lääkäriasemista luonnon armoilla.  Pelkäisin kaikkia ötököitä, jotka purevat vauvaa, ja pelkäisin aurinkoa punatukkaisen tyttöni iholla. En jaksaisi kuulla miehen marinaa (vanha partiolainen) enkä omaa marinaani. Vaeltaminen ei tosiaan ole meidän perheen juttu. Kävely metsässä ehkä, kauniina päivänä, jolloin ei ole hyttysiä tai hirvikärpäsiä. Tai kävely pihallamme. Kävely Helsingin keskustassa. Mietin pitkään, päiviä, mikä on meidän perheen juttu, koska emme me nyt rehellisesti sanottuna niin paljon kävele. Mies ei mieluiten kävele lainkaan. Millaisia kuvia lapselle jää?

Tajusin, että meidän perheen juttu on sosiaalisuus. Ihmiset, yhdessä syöminen, juhlat, tapaamiset, yhdessäolo. Rakkaat ystävät. Ympärillämme on valtava määrä ihmisiä, iso verkosto. Tiedän, että Maissi tulee tuskastumaan kuten isosiskonsa kysyessään, "siis ketä nämä nyt on, ketä meille tulee?" Ei pelkkä ihmisten ja tuttavien määrä kerro mitään. Mutta meille tärkeiden ja läheisten ihmisten määrä toivottavasti tuo hänelle turvaa jossain elämänsä vaiheessa. Ehkä joku heistä tukee häntä, auttaa oikealla hetkellä, on läsnä. Samalla tavoin, kuten me olemme läsnä ystäviemme elämässä. Minua pelottaa välillä se, että olemme niin vanhoja. Etten näkisikään häntä aikuisena tai hänen lapsiaan. Tiedän, ei se iästä ole kiinni, vaan ihan muista asioista. Haluan, että hänen ympärillään on hyviä ja meille rakkaita ihmisiä, vaikka meitä ei enää olisikaan.

En nyt mitenkään halua vähätellä erätaitoja ja tulen sytyttämistä hampailla ilman tulitikkuja, tai mitä hyvänsä temppuja osaavatkaan tuollaiset vaeltajat, mutta jotenkin mieleni rauhoittui. Me emme ehkä vie häntä kolmisten pitkin tuntureita, mutta meidän ympärillämme elävät ihmiset kantavat häntä sydämissään.

Kotimaista luomumangoa

Harmittaa, etten ole kirjoittanut mihinkään ylös luovuttamattomia periaatteitani lapseni kasvatuksesta, siis niitä, jotka minulla oli ennen Maissin syntymää. Voisin nyt laskea, montaako olen ensimmäisen 7 kuukauden aikana rikkonut. Ainakin se, että lapset nukkuvat omissa sängyissään. Ainakin osan yötä. Ainakin silloin, kun eivät ole kipeitä, ei ole kuuma tai muuta poikkeuksellista. Poikkeustila on nyt taas jatkunut jonkin aikaa.

Toinen luovuttamaton ajatukseni liittyi ruokaan. Lapseni syö vain itsetehtyä kotimaista luomuruokaa, sokeria vasta rippikoulussa eikä alaikäisenä edes näe teollista ruokaa. Lasten purkkiruoat ovat lomamatkoja varten. Nestlen tuotteita en tule ostamaan, ikinä. Sormiruokailu on hippien hommaa (varmaan niiden samojen, jotka nukkuvat perhepedeissä ja imettävät alakouluun asti.)  Mietin pääni puhki, mikä ruoka-aine olisi riittävän hieno pyhää, ensimmäistä ruokailua varten lapseni neitseelliselle suolistolle. Se taisi olla luomuluumuista uutettu vesi. Tai sitten se muovi, mitä Maissi on järsinyt irti tuttiensa taustoista. Kun paniikkini syömättömän lapsen kanssa on alkanut kasvaa, olen alkanut tiuhaan vierailla markettien lastenruokahyllyillä. Olen ostanut kaikkia mahdollisia purkkiruokia, myös Nestlen, ja yrittänyt löytää jonkun mikä kävisi. Olen keittänyt, soseuttanut ja pakastanut. Ensimmäinen keittämäni peruna aiheutti hirvittävän kipuitkun. Ei siis perunaa. Luumu yök. Bataatti yök. Kesäkurpitsa yök. Aprikoosi yök. Kukkakaali tuplayök ja puistatus. Maissinaksut nami. Kurkku nami. Mango-piltti, lisättyä hedelmäsokeria, nami.

Maissi syö siis tällä hetkellä kaikkea, mitä voi syödä pidellen sitä itse (kurkku, maissinaksut, meloninpalat) sekä hieman kaurapuuroa, jossa on luomuluumua joukossa. Ja mangopilttiä, sitä hän syö.

Paras hotelli ikinä

Reissu meni ihan käsittämättömän hyvin. Maissi on ollut itkuinen ennen reissua ja reissun jälkeen, mutta reissulla hän jaksoi tosi hyvin. Molemmat matkat á 250 km hän nukkui pihasta pihaan. Minusta on ihan mahtavaa, että pystyn lähtemäään hänen kanssaan tien päälle ihan kahdestaan.

Maissin kummitäti on serkkuni, käytännössä kuin sisko minulle. Hänen käydessään meillä ajan itseni aina aggressioon, sillä hän yrittää auttaa, mistä seuraa toistuvasti ongelmia. Älkää auttako minua minun keittiössäni, kiitos. Ellemme ole asuneet tai synnyttäneet yhdessä, ei kannata vaivautua. Hänen luonaan tilanne on kuitenkin toinen. Hänen kotinsa, hänen reviirinsä. Taannun outoon prinsessatilaan ja otan vastaan palvelua, kuin viinirypäleitä. Se on ihanaa. Minulla oli jatkuvasti valmiita aterioita edessä, kunhan vain ilmoitin mihin aikaan haluan syödä. Lisäksi välipalat. Ja jätskiä ja hedelmäsalaattia. Muun ajan hän halusi leikkiä Maissin kanssa. Mietin voiko kenelläkään olla näin ihana elämä? Kunnes tajusin. Miehellä on. Aina. Ihan huippukiva elämä!

Alan käydä jatkuvasti lomalla siskon luona.