Tosiasioiden tunnustaminen

Keskiviikko on viikon paras päivä. Ihana hömppäsarja Nashville tulee Liviltä. Kantrimusiikkia ja suurta draamaa, aivan parasta viihdettä imetyksen ja helteen pehmentämille aivoilleni. On aivan liian vähän sarjoja, joissa soi kantrimusiikki. Olen niin maalainen, että rakastan lava-autoja ja kantrimusiikkia. Rakastan edelleen bootsejakin, vaikka ne ovat tainneet jäädä pois muodista jo viime vuosituhannella. Rakastan myös rommirusinajäätelöä, mikä löytö kaupan pakastealtaasta.

Huominen jännittää, sillä lähdemme typyn kanssa 250 km:n päähän kummitädin luokse kyläään. 250 km voi olla pitkä tai lyhyt matka, matkakumppanin vireystilasta riippuen. Prinsessa Paukkumaissi on ollut tosi itkuinen tällä viikolla, hän tekee hampaita ihan urakalla. Itku on herkässä ja sylissä pitäisi olla joka hetki. Isi ei kelpaa kuin kantotelineeksi seisomaan vieressäni typy sylissä. Jouduin kaivamaan jo rintarepun esiin, että saan jotain tehtyä välillä. Mutta mikä jälleennäkemisen riemu, kun tyttö herää 15 minuutin päiväuniltaan. Äiti! Hänen hymynsä valaisee koko maailmani. En ole koskaan ollut kenellekään näin tärkeä. Mies jää kotiin teinin kanssa, jolle tulee toinen teini yökylään. Jotenkin minulla on olo, että minun arpani kuitenkin voitti.

Kävimme päivällä vihannesostoksilla, siitäkin keskiviikko on hyvä päivä. Suosimani luomuvihannesmyymälä aukeaa silloin oltuaan kiinni lauantaista asti. Söin lounassalaatin ja join tajuttoman hyvän kahvin. Ajomatkalla pohdin taas tätä kaikkea; omaa itseäni, joustamattomuuttani, sitä millainen olen ja millainen haluaisin olla. Tajusin, että ennen kaikkea haluaisin olla rennompi, suhteessa ihan kaikkeen, koko elämään. En haluaisi olla huolissani ja jännittää koko ajan. Murehtia koko maailman murheita. Miten tullaan rennoksi, ilman lääkitystä? Hyvät neuvot voi jättää kommenttilaatikkoon. Työstän oman elämäni ohjekirjaa ja sen  kärkisijoille asettuu hyväksyminen. Oman itseni, vallitsevan tilanteen, perheeni, koko elämän hyväksyminen. Kuten J.K. Paasikivi on sanonut: Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Yksi toteamistani tosiasioista oli tänään se, että asiat ovat varsin hyvällä tolalla. Juotuaan loistavan hyvän kahvin päivänä, jonka tärkein tehtävä on shoppailla luomuvihanneksia oman tyttären kanssa, voi sanoa, että elämä on hyvä.

Pieniä murheita, pikkiriikkisiä

Elämme edelleen kaksiossa, sillä vintti elää trooppista todellisuutta yöstä toiseen. Alakerrassa selviää öisin avaamalla ikkunat ja antamalla viileämmän ulkoilman jäähdyttää huoneet. Kaksio tarkoittaa, että istun olohuoneessa kirjoittamassa ja kuuntelen, kun Maissi pulputtaa omia juttujaan miehen vieressä viereisessä huoneessa. Mitähän hän oikein juttelee? Millaisia asioita hän haluaa kertoa päivän päätteeksi?

Tänään olen pohtinut sitä, etten ehkä pysty palaamaan vielä kuoroon syyskuun alussa. Ellei tapahdu ihmeitä ja Maissi ala syödä kiinteitä ratkaisevasti enemmän. Äidinmaito on edelleen pääravinto typyllä ja kaikki muu syljetään pois. Paitsi maissinaksut, nimensä veroisesti. Mangoa menee välillä muutama lusikallinen. Kurkkua hän järsii, tänään melonin palaa. Voikohan maissinaksuilla kasvaa isoksi? Kuoroon paluu on ollut suuri haaveeni, sillä ikävöin sitä niin, että sydämeen sattuu. Treenit ja lyhyet esiintymiset vielä ehkä onnistuisivat, treenit kerran viikossa muutaman tunnin ajan. Huolestuttavinta on leiri syyskuussa, josta voisin ajaa öiksi kotiin, mutta silti minun pitäisi olla pitkät päivät poissa. Tällä hetkellä olemme tosi kiinni toisissamme, enkä uskalla olla poissa tuntia pitempään. Ongelma ei ole vain minun päässäni, myös miestä hermostuttaa jäädä yksin vauvan kanssa, joka ei syö mutta itkee nälkäänsä. Minun pitäisi vähintäänkin reipastua lypsämisen kanssa, jotta maitoa olisi reilusti pakkasessa. Lypsäminen vain sucks.

Luopuminen ei ole tuntunut minusta hankalalta, ei usein. Ei lapsen vuoksi, muuten kyllä. Kuorosta luopuminen tuntuu, tai paluun lykkääminen. En ole taitava laulaja ja minulle uuden oppiminen musiikissa on hidasta. En opi stemmoja nuotteja lukemalla, vaan korvakuulolta ja ainoastaan toistojen kautta. Meidän kuorossamme ei voi käydä vain satunnaisesti, ymmärtäisitte, jos tuntisitte kuoronjohtajan. Kuoro ei ole harrastus, se on elämäntapa. Aion nyt vielä kysyä, jos saisin käydä edes silloin tällöin, joka toinen viikko, kun mies on aamuvuorossa. Jos voisin jättää leirin väliin. Oppisin edes vähän. Osaan jo kuitenkin arvata vastauksen ja kysyminenkin hirvittää. Kokonaisuuden kannalta ei toimi, että kuorossa loikitaan miten sattuu, vaikka se palvelisikin minua. Kerään siis rohkeutta vielä jonkin viikon ajan. Ja toivon, että syöminen alkaa sujua.

Toivoton en ole ollenkaan. Tänään huomasin Maissin ylähampaan puhjenneen. Hän myös nukahti tänään jo toista kertaa itsekseen, ilman tissiä. Siis miehen vieressä, ei sentään yksin. Olen murehtinut sitäkin, miten hän ikinä oppii nukahtamaan ilman imettämistä. Mutta niin hän vain oppii ja kasvaa. Minusta huolimatta, omaan tahtiinsa.

Kohti elokuuta

Elokuun hämärtyvät illat ovat jo lähellä. Elokuu on suosikkini, siinä on vielä kesän haikeutta ja samalla syksyn lupausta. Uuden kauden alku, kesän jäljiltä taas yhtä vanhempi. Täytyy palata ihmisten ilmoille, työhön, vaatteisiin, arkeen. Muistan odottaneeni aina koulun alkua ja kavereiden näkemistä. Edessä oli uusi vuosi täynnä kaikkea, mitä en vielä tiennyt. Vahattujen käytävien tuoksu, uudet kalenterit ja kynät, puhtaat vihot ja tyhjät rivit. Kaikki se uusi tieto, mihin uppoutua kokonaiseksi vuodeksi. Unohtaa kaikki muu.

Elokuu on viljan ja kypsymisen, puimisen kuukausi. Ruoan ja uuden sadon kuukausi. Meitä ruokkivan maan kuukausi. Elokuun värit ovat syvät ja lämpimät; tuleentuva vilja, auringon kulta ja kohti ruskaa hapuilevat lehdet. Tämä elokuu on ainutlaatuinen siinä, että me aloitamme uusia vaiheita ja menemme kohti syksyä, mutta kotona, kaikessa rauhassa. Tosin Maissi on oppinut ryömimään ja löytänyt pistorasiat ja kissanruokakupit, se siitä rauhasta. Meidän onnemme ja elämämme on täällä, kypsyvän kaurapellon ympäröimänä. Vielä ei syksy kohtaa meitä työhön paluuna ja hoitopaikassa aloittamisena, meille arki jatkuu kotoa käsin. Se tuntuu oikealta ja hyvältä.

Hellalla porisee musta-valkoherukkamehu, rakastan säilömisen tuoksua. Elokuun tuoksua.

Rakastan

Rakastan näitä pieniä, omia hetkiä. Kun tyttö lopulta sammuu klo 23 herätäkseen vasta 6-7 tunnin kuluttua. Kun mies menee aamuvuoroon ja kömpii ajoissa sänkyyn. Kun teini on äidillään, kanat orrella, marsut mökissään ja kissat ulkoistettu pihalle. Kun kukaan ei vaadi minulta mitään, ei ruokaa, seuraa, vastauksia, ajatuksia, läsnäolemista, jaksamista, rakkautta. Kun on vain hiljainen, lämmin talo. Ulkona hämärtyvä, tiheä kesäyö, jossa ei voi enää tehdä mitään pihan, marjapensaiden tai minkään suhteen. Kun on sopivasti sulanutta jäätelöä kulhossa ja kahvin tuoksu leijumassa valmiiksi ladatusta kahvinkeittimestä. Kun on vain tämä hetki, täysin oma. Kun kaikki on hyvin.

Rakastan.

Tylsä äiti ja ihania naisia

Niin paljon kivoja tapaamisia viime päivinä. Elän kohtaamisista toiseen ja niiden väliajat sulattelen ja mietiskelen. Perjantaina oli äitikertsi koolla kuuden vauva-äitiparin voimin. Seitsemäs eli ulkoilmaäiti oli tyttärensä kanssa vaeltamassa Norjan lapissa. Olen käynyt lukemattomia kertoja tuijottamassa heidän kuvaansa fb:ssa; uupuneina mutta hymyillen tunturin laella. En osaa pukea sanoiksi tunteita, joita kuva minussa herättää. Ällistys ja ihailu ovat ehkä lähimpänä tunneskaalaani. 7 kuukauden ikäinen vauva selässä tunturin laella. Minä en pääsisi sinne ilman vauvaakaan.

Äitejä oli tosi mukava nähdä. On hienoa nähdä ja kuulla, kuinka lapset kasvavat. Jakaa pohdintoja ja tietoa aiheista, jotka eivät kiinnosta ketään muuta, kuin samassa elämäntilanteessa olevia. Heidän kanssaan on helpottavaa olla olemassa vain Maissinaksun äitinä. Kaikki muu on ohuesti, kuin seitteinä kiinni minuudessani. He tietävät mitä teen, mistä olen tullut ja muuta triviaa. Mutta ihmisenä he eivät minua tunne, eivätkä odota minulta läsnäoloa tai kykenemistä keskusteluun, kuin kahvikupin ja keskeneräisten lauseiden verran. Tuskin kukaan muukaan oikeasti odottaa, mutta heidän seurassaan olen siitä levollisen varma.

Eilen illalla viisi mukavaa työkaveria oli saunomassa ja viettämässä naisten iltaa, he tosin taitavat olla jo enemmänkin ystäviä kuin työkavereita. Osa on jo vaihtanut työpaikkaakin. Jokainen heistä on omalla tavallaan ollut iso tuki kuluneen kevään aikana. Joukko ihania, hauskoja naisia. Läsnäolo tuntuu silti tavallistakin haastavammalta tällä hetkellä ja koen itseni tosi tylsäksi seuraksi. Onneksi yksi vieraista toi tullessaan kuohuviiniä, sillä vasta pöytää kattaessani tajusin, etten ollut varannut viiniä illaksi. Juu, he tulivat autoilla ja meillä on vauva, mutta ihana, kylmä valkoviini lämpimässä kesäillassa salaattien seuraksi ei ollut käynyt mielessänikään. Tunsin itseni ihan idiootiksi. Myöhemmin mietin sitä, olinko vähemmän tylsä ihminen silloin, kun vielä itse join? Joku voisi muistaa minun olleen suorastaan maanisen hauska.

Ainakin olisin muistanut varata tarpeeksi viiniä.

Hellettä ja helmiä

Hellettä riittää, en tosin sano sitä valittaakseni. Meillä on ilmalämpöpumppu, jolla saa myös näppärästi viilennettyä kodin. Vanha talo lämpenee kuitenkin niin perusteellisesti, että tänään muutimme vintistä alakertaan. Asumme nyt kaksiossa, se on jännää! Kuin oltaisiin retkellä. Aina kun eri syistä päädymme tähän asumisratkaisuun (keittiö, olohuone ja makuuhuone alakerrassa), pohdimme sitä, kuinka se on ennen talon peruskorjausta ollut the asumisratkaisu. Näissä huoneissa on asunut kolme sukupolvea kerrallaan ja tuolloin makuuhuonekin oli paja eli työtila. Viimeksi asuimme näin joulukuussa Seija-myrskyn vietyä sähköt pariksi päiväksi. Olin viimeisilläni raskaana. Oli kylmää ja pimeää, ja ajattelin kuinka onnekasta oli, ettei vauva ollut vielä syntynyt. Nyt meitä nukkuu tuossa sängyssä kolme.

Rakas ystäväni kävi tänään kylässä. Pitkästä, pitkästä aikaa meillä oli tunteja aikaa jutella kaikki maailman kuulumiset. Hänen seurassaan ajatukseni poikkeuksetta selkiintyvät ja asettuvat uuteen järjestykseen. Hän katsoo minua lempeästi, mutta näkee minut sellaisena, kuin oikeasti olen. Hän tuntee minut. Hänelle olen totta. Hänelle haluan olla totta. On helpottavaa, että elämässä on ihmisiä, joille tahtoo ja saa olla totta. Ensi vuonna olemme tunteneet toisemme kymmenen vuotta. Hänen kanssaan olemme kasvaneet samaan suuntaan, tosin hän on myös saanut minut haluamaan kasvaa hänen kaltaisekseen. Häntä ei voi jäljitellä, ainoastaan vilpittömästi ihailla ja rakastaa. Hän saa minut ajattelemaan, että Jumala luo osan ihmisistä kuin omaksi kunniakseen, kimaltaviksi timanteiksi, erityisiksi aarteiksi. Ystäväni on Jumalan koru tässä maailmassa.

Vapaudenpatsas

I-ha-naa. Arki. Vapaus. Rauha. Onni. Saanko juosta pihalla pikkuhousut hulmuten ja huutaa freeeeedoooooomm......?

No henkisesti ainakin teen niin. Ja kesä jatkuu.

Ystävät ja kodit

Viime viikkoina olen pohtinut paljon ihmisiä ja koteja. Vanhaa ja uutta ystävyyttä. Miksi joku ihminen tulee läpi suojusten, vaikka ei etsisi tai kaipaisi ketään? Millä perusteilla solmii aikuisena uusia ystävyyssuhteita - ovatko ne eri perusteita, kuin nuorena? Jos tutustuisi nyt lapsuuden ja nuoruuden aikaisiin ystäviin, haluaisiko heidät edelleen ystäviksi vai onko ystävyyden merkitys yhteisessä, jaetussa elämässä? Millaista minun lähelläni on olla, millaisten ihmisten lähellä itse viihdyn? Miksi joku ystävyyssuhde alkaa tuntua työläältä? Tai mitä tekee, kun huomaa, ettei enää ole yhteistä puhuttavaa? Kun ei enää jaksa kiinnostua samoista asioista. Kun huomaa, että toisen ihmisen kanssa ei koskaan mennä keittiöremonttia, sairasteluja tai ostoshaaveita syvemmälle tai korkeammalle? Kun omat pähkäilyt saavat vastaukseksi vain hiljaisuuden. Onni on ystävä, jonka kanssa voi puhua enkeleistä, sielusta, kirjoista, ruoasta, kehonkuvasta, lapsista, seksistä, kengistä, tapeteista, kuolemasta, omasta pimeydestä, laihduttamisesta, työstä,  haaveista ja astioista. Noin aluksi. Ja sitten vielä kaikesta muusta.

Miksi jonkun koti on niin kaunis, että sitä miettii päiväkausia? Mikä tekee kodista niin kauniin ja seesteisen paikan, että sinne haluaisi vain jäädä? Ei pelkkä ylellisyys, ei ainoastaan hyvä maku. Joku henki, rauha, tunnelma, selkeys? Mitä kaipaan omaan kotiini, mistä siellä pidän? Oman kodin tuttuus on rauhoittavaa, omat tavarat ja muistot siellä. Pidän kodistamme, se näyttää meiltä. Kaipaan lisää selkeyttä, vähemmän tavaroita ja enemmän tilaa, väljyyttä. Mitä selkeys on, mistä se syntyy? Tavaroille pitäisi löytää oikeat paikat, ylimääräinen tavara karsia pois. Häiritseviin kohtiin täytyisi löytää ratkaisut. Voiko oma koti olla koskaan valmis, täydellinen? Tuleeko kodista museo siinä vaiheessa? Onko siisti koti yhtäkuin haaskattu elämä?

Mitä kaipaan? Kotona olemista. Minussa. Kodissa. Ystävyydessä. Selkeyttä. Tasapainoa. Järjestystä. Kauneutta. Iloa. Rentoutta. Vapautta. Tilaa.

Arkea ja autoja

Saako kiljua ilosta? Arki on alkanut, arki auto-ongelmineen ja miehen töihinpaluulla. Kävin neuvolassa tänään Paukkumaissin kanssa ja autoni valutti reilusti öljyä. Huolestuttavaa. Mieleni on kuitenkin kevyt ja askeleeni kepeä, sillä teini lähtee huomenna äidilleen ja mies on päivät töissä. Arki tarkoittaa kesän jatkumista kahdestaan prinsessan kanssa. Aiemminkin lomani on usein kestänyt pitempään kuin miehen, mutta viime kesänä se kului gradun merkeissä. Nyt lomani jatkuu vielä lokakuun puoleenväliin vailla mitään tieteellisiä tavoitteita. Olen nollannut itseni odotuksista. No ikkunat olisi ehkä hyvä pestä ennen lokakuuta. Tai pesettää, kai siihen on firmoja?

Tänään olen yrittänyt siis vaientaa kuplivan riehakkaan hyväntuuleni, sillä ei ole korrektia tuulettaa toisen työhön paluuta ja lapsen lomailun päättymistä kovin alleviivaavasti. Auto-ongelmat auttoivat tässä sopivasti. Appiukko järjesti minulle audienssin autokorjaamolle, jossa pikaisesti tutkittiin öljyvuodon lähdettä ja pohdittiin, olenko kuitenkin sekoittanut öljyvuodon ilmastointilaitteen kondenssiveteen. Autokorjaamo oli mahtava matka sukupuolten eron hämärän rajamaille ja pimeälle keskiajalle, jossa naisen aivoilla on mahdotonta ymmärtää mitään muuta autoista, kuin että ne ovat jonkun värisiä ja että aina välillä täytyy muistaa pyytää miestä tankkaamaan se. Korjaamohenkilö puhui ainoastaan appiukolle, joka ystävällisesti puhui puolestani ja kipusi etunenässä rasvamonttuun katsomaan miltä minun autoni pohja näyttää. Tilanne oli niin koominen, että oli vaikea olla nauramatta ääneen.

Ihana kesäretkipäivä vastikään poiki keskustelun ystävien kanssa siitä, miten eri tavoin ystäväni suhtautuvat autoihin. Toinen on vielä neitsyt oman auton hankinnassa, toinen on sujuvasti delegoinut autoasiat miehelleen. Itse jäin pohtimaan suhdettani omaan autooni. Minun ikiomaan autooni. Olen ajanut 16-vuotiaasta asti, alkuun metsäteillä ja meren jäällä. Yläasteen jälkeen olisin halunnut hakea ammattikouluun autonasentajalinjalle, mutta isäni pakotti minut lukioon. Lukion jälkeen mieleni olikin jo muuttunut. Olen ajanut satojatuhansia kilometrejä tässä elämässä. Olen vaihtanut itse öljyt autooni ja moottoripyörääni. Osaan vaihtaa renkaat (vaikka en enää viitsi, kun mies ja appiukko tekevät sen puolestani). Oma auto on ollut minulle itsenäisyyden ja vapauden symboli, johtuen varmaankin taustastani maalaiskylässä, josta julkiset yhteydet kulkivat maailmalle joka aamu ja ilta, paitsi eivät viikonloppuisin. Omilla autoillani on ollut hellittelynimet, kuten ensimmäiseni Mammanmitsu (ärhäkkä japanilainen, sähköpeilit ja kaikki mahdolliset hilavitkuttimet, jotka olivat aivan amerikkaa 80-luvun autossa). Suosikkini Ford Ka ; Hoppakuoriainen, hopeanharmaan värinsä ja Fordin historian mukaan. Siihen mahtui iso rumpusetti ja maastopyörä kyytiin. Muutama sporttinen auto (se tunne, kun kiihdytät moottoritiellä ajaessasi jo 120 km/h ja auto vain hyrähtää allasi ilosta). Nykyinen rakkaani on nimeltään Hugo, tumma ja tulinen ranskalainen nahkapenkkeineen ja kattoikkunoineen. Se on ensimmäinen dieselini, vähän sportti kuitenkin, vaikka näyttää harmittomalta pieneltä naisten autolta. Edelleen Hugo on minulle vapauden symboli, voin lähteä täältä liikenteeseen koska tahansa. Minne tahansa. Samaa vapautta ei tunne ajatellessaan lähintä bussipysäkkiä kuuden kilometrin päässä.

Ihanat päivät

Ajatus ei ole ihan kirkkain enää näin puolen yön jälkeen, mutta se näyttää olevan ainoa hetki saada omaa rauhaa tässä talossa. Tytär kukkuu lähes puolille öin joka ilta ja nukkua posottaa sitten aamukymmeneen. Ihme teini. Sama rytmi hänellä oli kyllä mahassakin.

On ollut ihania päiviä. Olen ottanut omaa tilaa, kadonnut prinsessa Paukkumaissin kanssa ystäväni luokse parina päivänä. Huomenna mies ja oikea teini menevät kylään miehen ystävälle. Eilen illalla typy nukkui pari tuntia ja pääsin kukkapenkkien kimppuun pitkästä, pitkästä aikaa. Meillä on käynyt paljon vieraita, rakkaita vanhoja ja mukavia uusia ystäviä. Jotenkin tosi mukavaa on ollut loisia ystäväni luona tällä viikolla. Hän on nuoruuteni bestis, ainoa vanha ystävä tällä seudulla. Miten onnekasta asua lähellä toisiamme! Hän potee selkäänsä ja avioeroa, sekä ensimmäisiä yksinäisiä päiviä ilman lapsia. Olemme juoneet valtavasti kahvia ja pohtineet asioita laidasta laitaan. Se on ollut hienoa. Välillä tuntuu, kun olisimme edelleen 16-vuotiaita ja koko maailma olisi meille auki. Tavallaan se onkin. Olemme keski-ikäisiä, meillä on omat elämät ja mahdollisuus päättää itse.

Keski-ikäisenä on kyllä mahtavaa. Ei ole enää niin epävarma, kuin nuorempana. Voi tehdä oman näköisiä ratkaisuja. Tietää itse. Luottaa omaan kykyynsä selvitä tiukistakin paikoista. Tietää kokemuksesta, että elämä kantaa.

Kesä etenee

Niin paljon ajatuksia, niin vähän aikaa kirjoittaa. Kesä on edennyt perheloman tahdissa, ensi viikon jälkeen jatkuu minun ja tyyristyllerön oma loma. Sitä odotellessa. Lomalla ollaan tehty kotihommia, aloitettu säilöminen, tavattu ihmisiä, saateltu miehen esikoinen armeijaan ja käyty tänään moikkaamassa häntä siellä. Lomassa parasta on ollut ihmisten tapaaminen, sukulaisten ja erityisesti ystävien tapaamiset. Niitä on lisää luvassa ensi ja seuraavalla viikolla. Minulla ja meillä on älyttömän kivoja ystäviä. Sellaisia ystäviä, joiden kanssa saa nauraa, pohtia asioita, oppia uutta, joutua tarkistamaan omia näkökantojaan, itkeä, olla keskeneräinen. Ihaninta minusta on olla hyväksytty omana itsenään omine hölmöine piirteineen.

P kysyi sopeutuvan vaimon kuulumisia. Haasteellista ja hidasta on muutos. On vaikeaa olla hiljaa, neuvomatta ja puuttumatta. En onnistu siinä kovinkaan hyvin. Mietin myös ystäväni ajatusta siitä, että hän on rehellinen tunteissaan ja sanoo ääneen mitä ajattelee ja tuntee. Että mies on kartalla missä mennään. Sopeutuvana vaimona suljen paljon ajatuksiani pois, nielen ne. Välillä mietin, pitääkö minun lakata olemasta minä, jotta parisuhde toimisi paremmin. Vain itseään voi muuttaa, tiedän sen. Tällä hetkellä pohdin sitä, mikä on sellaista minussa, mitä en edes halua muuttaa, vaikka se ärsyttäisikin toista. Tilan antaminen toiselle on ehkä agenda numero yksi juuri nyt ja samalla tilan ottaminen itselle.Ihminen, joka on sinut oman tonttinsa kanssa, ei ehkä koe niin paljon tarvetta häärätä toisten tonteilla.

Mikä on minun, minua? Kesä on ollut hyvää aikaa miettiä sitäkin. Mikä ja millainen ihminen olen, mitkä asiat minulle ovat kaikkein tärkeintä, luovuttamatonta? Millaiseksi haluan tulla ja kasvaa? Mitä tavoittelen, mitä toivon? Yksi ajatus, joka on pyörinyt päässämi on "Riitä itsellesi ihminen". Se on jäänyt mieleeni jostain vanhasta lehtijutusta tai runosta. Muistan, että se liittyi ajatukseen rakkauden kerjäläisenä olemisesta. Että  ihmisen pitäisi olla tarpeeksi onnellinen ihan yksin, riittää itselleen. Parisuhde ja kaikki muu on vain bonusta. Ellei ole onnellinen yksin, ei ole sitä parisuhteessakaan. Onnen kerjäläisenä onni on aina muualla. Oma mieleni toimii nykyään niin, että onni on tässä. Onni on pääni sisällä. Aivan erityisesti se on läsnä myös vuorovaikutuksessa pienen ihmeeni kanssa. Rakkaus lasta kohtaan on tehnyt minusta onnellisemman kuin koskaan. Silti oudolla tavalla vaikeinakin aikoina olen kokenut vahvaa sisäistä onnea. Kääntöpuolena on, että minun on vaikea tarvita muita. Olen omavarainen onneni suhteen, itseriittoinen. Minun onneni on usein omassa kuplassa, jonne tällä hetkellä mahtuu lisäkseni vain prinsessa Paukkumaissi.

Minun kanssani ei ole kyllä helppo elää.

Kotona

Finally. Kotona. Viikko reissuamista takana, ensin ystävien luona viikonloppu ja sen jälkeen neljä päivää veljeni luona. Tulimme viime yönä kotiin. Tänään ajelin typyn kanssa naapuripaikkakunnalle pieneen myymälään ostamaan broccolinoja ja luomusiikliä ja muuta yhtä ihanaa, ja tunsin niin vahvasti olevani kotona. Kuulun tänne. Rasti seinään.

En kuulu enää synnyinseudulle, enkä pääkaupunkiseudulle. Kuulun näille syrjäisille rannikkoseuduille, joita asuttavat jurot ja vaikeasti lähestyttävät ihmiset. Kuulun tähän pieneen kylään, jossa joka torppaa on on asuttanut sama suku viimeisen sadan vuoden ajan. Kuulun tähän pieneen natisevaan taloon, jossa tyttäreni on siinä asuvan suvun viides sukupolvi. Minun onneni on täällä; riemusta kehräävät kissapojat, kupsuttavat kanat ja pulputtavat marsunketaleet. Auki revähtäneet pionit, villiintynyt kukkapenkki ja vanhan saunan rauha.

Kotona.