tiistai 24. kesäkuuta 2014

Perheen yhteinen loma

Perheen yhteinen loma on alkanut. Miksi se ei lainkaan kuulosta minun korvissani yhtä lomalta, kuin tämä muu kotona vietetty aika typyn kanssa? Ehkä siksi, että oma aikani on minimissä ja yhden nälkäisen pikkusuun lisäksi kotona pyörii vaihteleva määrä muita toistuvasti nälkäisiä ihmisiä. Pyykkivuori kasvaa ja lisäksi on odotus minun läsnäolostani, se on ehkä kuormittavinta. Tiedän, kuulostaa kamalalta. Minusta on rasittavaa olla läsnä perheelleni.

Ok, pieni korjaus edelliseen väittämään. Minusta on rasittavaa olla läsnä uusperheessä. Minusta ei ole lainkaan  raskasta olla olla jatkuvasti ja tauotta läsnä omalle lapselleni. Vasta typyn syntymän jälkeen olen ymmärtänyt sen eron, mikä on biologisen ja bonuslapsen välillä. Vuosikaudet olen yrittänyt rakastaa (lue:pakottanut itseäni rakastamaan) puolison lapsia. Tällä hetkellä tuntuu, että minulla ei ole paljon annettavaa siihen suuntaan. Kaikki on ihan hyvin, ei ole kyse mistään dramaattisesta. Kukaan muu ei luultavasti huomaa eroa, paitsi ajoittain lisääntyvän vetäytymiseni yhteisistä tilanteista ja tiloista. Puutun ja komennan aiempaa vähemmän, enkä esimerkiksi sano juuri nyt mielessäni pyörivää ehdotusta teinin nukkumaanmenosta hänen valitellessaan orastavaa migreeniä. Ellei isänsä ole sitä mieltä, että lepo auttaa, niin ei kuulu minulle.

Haluan, että typyllä on suhde sisar- ja velipuoliinsa ja että he tulevat meille, olen valmis venymään sen asian hyväksi. Laitan hyvää ruokaa, näen vaivaa, kuskaan, annan aikaani ja rahaani. Olen valmis tekemään rakkauden tekoja. Rakkauden tunnetta en kuitenkaan enää etsi ja se on jotenkin helpottavaakin. Otan omaa tilaa, etsin sitä myös minulle ja pikkutypylle, häviän vinttiin kahdestaan ajoittain. Nukun päikkäreitä, kun väsyttää. Delegoin ruoanlaittoa miehelle ja teinille. Kuulostaa ihan tavalliselta, mutta verrattuna aiempaan perheasetelmaan, jossa olen ollut saatavilla ja muita varten, se on jotain uutta ja outoa. Nyt olen ensisijaisesti omaa jaksamistani ja prinsessa Paukkumaissia varten.

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Juhannusta

Marika kirjoitti tyhjentävästi mökkeilyn kiroista ja siitä, miksi on paras viettää juhannusta kotona. Olen niin samaa mieltä. Entisessä elämässä tai useammassakin entisessä elämässäni juhannuksena oli aivan pakko jättää kaupunki ja mennä mökille. Milloin hämeeseen, milloin kavereille, milloin Turun saaristoon, milloin pohjanmaalle. Minulla on myös oma kesämökki saaressa merellä, siellä on tullut vietettyä useampi juhannus. Omalla mökilläni ei ole mitään mukavuuksia, ei vettä tai sähköä. On meri, kirkuvat lokit ja kaukana puksuttavat moottoriveneet. Siellä on maailman parhaat löylyt. Se on ihana paikka. Nykyinen mieheni on käynyt siellä kerran ja sanoi, ettei tykkää. Juotiin kahvit ja lähdettiin pois.

Sanomattakin on selvää, että tämän juhannuksen olemme viettäneet kotona. Koska asumme keskellä maalaisidylliä, täältä ei kaipaa minnekään. On pihasauna, jossa lempeät löylyt. On omenapuu, jonka alla voi istua varjossa. Nurmikko, jossa pelata mölkkyä. On riippumatto. On sisävessa. On tiskikone. On oma rauha. Ajatuskin jonnekin lähtemisestä puistatti. Jo prisman parkkipaikalle ajaminen puistatti, käännyimme ympäri ja ajoimme kotikylän pieneen s-markettiin.

Olemme muistelleet tänään aiempia juhannuksia, kaupungissa. Minulle kaupunkijuhannus on ollut vaikea, nakkien grillaaminen pienellä sähkögrillillä parvekkeella. Juhannuksen ainoa juttu minulle on luonto, keskikesän ihanuus. Minun oli vaikea tavoittaa sitä kaupungissa, vaikka mökillä luontoa saattoi olla liiankin kanssa. Yhtenä juhannuksena lähdimme piknik-risteilylle lasten kanssa, se oli tosi kivaa. Valmista ja helppoa ja merellä. Tänä juhannuksena meillä ei ollut mitään erityistä ohjelmaa, joten pyysimme mummin ja hänen äitinsä puolisoineen meille syömään ja saunaan. Söimme hyvin (ja paljon), myös juuri eronnut ystävämme liittyi reippaaseen joukkoomme. Oli tosi mukavaa.

Minulle juhlapyhät ovat edelleen vaikeita. Lapsena niihin liittyi niin monta yllätysmomenttia päihdeongelmaisen äidin kanssa. Juhannuksista muistan siivoamisen, loputtoman puunaamisen. Jos oli tarpeeksi siistiä, äiti sai itseltään luvan juoda. Ellei ollut, hänen oli suorastaan pakko juoda. Edelleen puhtaat lakanat tuoksuvat minusta koskenkorvalta. Voin kertoa, ettei minun kodissani juuri siivota juhannuksen alla. Imuroidaan korkeintaan ja pestään vessa.

Tämä on prinsessa Paukkumaissin ensimmäinen juhannus. Toivon, ettei hän muista siitä mitään, sillä hän sai maistaa perunaa ja tuli siitä aivan jumalattoman kipeäksi. Sitten kun hän muistaa, toivon, että muistot ovat rentoja ja leppoisia. Huomenna laulan hänelle Eino Leinon sanoin:

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.


Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.


Eino Leino: Nocturne 1903

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Me lucky dog

Eilen oli ihana päivä, olen vielä tänäänkin leijunut jossain sfääreissä. Olimme prinsessa Paukkumaissin kanssa suhaamassa ympäri pääkaupunkiseutua ja reissu meni niin hyvin. Paluumatkalla hän nukkui juteltuaan mukavia puolisen tuntia. Hänen kanssaan on mahtavaa matkustaa tai tehdä mitä vain. Kunhan hän saa aina välillä ruokaa, kuivat vaipat ja pienet kauneusunensa, hän on paras matkaseuralainen. Mitä ihmettä olen tehnyt ansaitakseni noin ihanan tyttären?

Pääkaupunkiseutu on minulle rakas asuttuani siellä parisenkymmentä vuotta. Se tuntui pitkään kodilta ja tämä nykyinen seutu vieraalta. Nyt ne ehkä merkitykset ovat jo muuttuneet, ei vähiten siksi, että täälläkin on jo useita läheisiä ihmisiä, jotka saavat nämä syrjäiset seudut tuntumaan kodilta. Kuitenkin oli hieno hetki tutustuttaa toisiinsa Helsinki ja tyttäreni, prinsessa Paukkumaissi. He loivat katseensa toisiinsa Stockmannin imetyshuoneesta yli Mannerheimintien ja kattojen. Kerroin asioita, joita hän ei muista, mutta tulee kuulemaan lukemattomia kertoja. Täällä äiti oli töissä myymässä kalaa. Tämän parkkihallin tilalla oli varasto. Mannerheimintiellä äiti ja isi suutelivat ensimmäisen kerran. Tässä kahvilassa äiti ja isi olivat ensitreffeillä ja täällä isi neljä vuotta myöhemmin kosi. Tässä ravintolassa juhlittiin meidän häitä.

Ja tässä imetyshuoneessa me käytiin yhdessä, kun oltiin ensimmäistä kertaa kahdestaan Helsinki-päivällä. Katsoit Mannerheimintietä totisena ja pidit minusta tiukasti kiinni.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Lomalla

Ollaan oltu niin lomalla prinsessa Paukkumaissin kanssa, pojan juhlista asti. Oli suuri helpotus, kun juhlat sujuivat niin kivasti ja olivat ohi. Meillä on käynyt vieraita, olemme kyläilleet, juhlineet kummitytön rippijuhlia ja muuta mukavaa. Kotona oleminen tytön kanssa on parasta mitä tiedän - sanon sen taas, vaikka tiedän toistavani itseäni.

Huomenna meillä on taas kiva retkipäivä, ajamme kahdestaan pääkaupunkiseudulle tapaamaan ihanaa ystävää. Ja shoppailemaan stockmannille. Vähän alennusmyyntiä ja tripptrappin pehmuste kiikarissa. Imetysdiettini purkaminen on onnistunut niin, että maito on vapautettu. Viljat pysyvät edelleen pannassa, niistä näyttää tulevan oireita. Tosin itse oireilen maidosta. Jos olisin reipas ihminen, tekisin perusteellisen ratsauksen omaan ruokavaliooni myös ja tutkisin, mitä oikeasti voin syödä voidakseni hyvin. Mietin asiaa.

Tyttö on ihana. Tänään hän keksi, että saa minut nauramaan, jos itse höröttää ääneen sitterissään. Nauratamme toisemme tainnoksiin. Hän on kaunis, punaiset hiukset tuuhentuvat ja hänen kaksihampainen hymynsä valloittaa kaikki. Refluksi alkaa olla hyvällä mallilla jo ja lääkitystä on saatu pienennettyä, hän voi hyvin ja on tyytyväinen. Hänen kanssaan päivät ovat ihania ja menevät liian nopeasti. En tiennyt, että näin onnellinen voi olla. En tiennyt, että näin paljon voi rakastaa toista ihmistä.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Juhlien jälkeen

Eiliset juhlat olivat ihanat, kuuluvat ihan top viiteen tämäs elämäs. Stressasin tietysti lopulta, minkä sitä ihminen itselleen voi. Hermo tiukalla ja hammasta purren maaliin, kun pojan äiti ja isäpuoli saapuvat tunnin myöhässä sovitusta, hetkeä ennen juhlan alkamista siis. Joku ääni oli minua kehottanut jo aamupäivällä pyytämään anoppipuoleni apuun laittamaan kahvikuppeja, eikä säästämään sitä hommaa pojan äidille, kuten olin ajatellut. Rakastan juhlien laittamista, se on selvää, mutta vauvan kanssa se on erilaista. Vauvaa nukuttaa, vauvalla on nälkä ja kakka juuri silloin, kun hänelle sopii. Ei silloin, kuin minä hetkeksi ehtisin. Ja vauva on tietysti ykkönen. Elämälle kiitos kuitenkin anopeista, minullahan on niitä kaksi, ellen ole muistanut kertoa. Kokoanoppi oli etukäteen prässänyt pinon pöytäliinoja, mikä on minusta tyhmin juhlavalmisteluhomma ja mistä syystä minulla ei ennen häntä ole koskaan ollut juhlissa siistejä liinoja. Anoppipuoli ja appiukko tulivat aamupäivällä apuun, anoppipuoli kattoi astioita ja pöytiä kanssani ja pappa hääräsi miehen kanssa pihalla. Tosin papalla menee aina mopo yleisöön, hän ei voi itselleen mitään. Saadessaan kerrankin tilaisuuden häärätä pihallamme luvan kanssa hän yritti kunnostaa koko rappeutuneen puutarhamme ja puustomme kahdessa tunnissa ennen juhlia. Jouduin käydä irroittamassa hänet sahasta ja lähettämään välillä kotiin suihkuun.

Kaiken kruunasi kuitenkin auringonpaiste, joka alkoi sillä hetkellä, kun vieraat kaarsivat pihaan. Ystävän bluesduo esiintyi, puutarha oli täynnä iloisia ihmisiä, joko nauttimassa auringosta tai telttakatoksen varjosta. Ruoka oli hyvää ja sitä riitti. Minun sydämeni läikähtää ilosta, kun näen mielessäni puutarhan täynnä ihmisiä. Ihmiset muuttavat kaiken. En enää näe kaikkea tekemätöntä ja keskeneräistä, vaan kauneutta, iloa, ystävyyttä, perheen, suvut ja elämän jatkumisen. Auringon esiintulo oli minulle suorastaan hengellinen kokemus, sillä niin mölli ilma täällä oli aamusta. Tuuli kylmästi ja satoi viistoon. Iltapäivän auringossa kylpevä puutarha mukavaa yhdessäoloa varten oli minulle kuin suoraa lahjaa, Jumalan hyvyyttä ja rakkautta. Ja muistutus siitä, että vaikka kuinka kovasti stressaisi ja tuhtaisi itsekseen, hyvä syntyy jakamisesta ja yhdessäolosta, siunauksesta ja rakkaudesta.

Juhlien jälkeen istuimme uusperheenä kolmessa sukupolvessa, poika äitinsä ja isäpuolensa, isänsä ja äitipuolensa (that´s me), siskopuoliensa sekä mumminsa, pappansa ja tämän puolison kanssa ilta-auringossa. Muistelimme pojan kasvua, vanhoja muistoja ja juttelimme tulevaisuudesta, työstä ja armeijasta. Fiilistelimme juhlia ja hyvää tunnelmaa. Onni on perhe; onni on uusperhe, silloin kun voidaan elää sovussa ja kaikille on tilaa. Poika oli iloinen juhlistaan ja sanoi niiden olleen tosi kivat, se oli kaikkein tärkeintä.

Ja vauva? Vauva, joka ei koskaan nuku, juhli vintissä omassa sängyssään. Hän nukkui monen tunnin päikkärit tietämättömänä ihmisistä, puutarhasta, bluesista ja koko juhlista.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Tyypillinen torstaiahdistus

Mies ei ole vielä seitsemässä vuodessa oppinut huomaamaan, että parittoman viikon torstain lähestyessä minun ahdistukseni kasvaa. Hyvä niin, ei hänen ole tarkoituskaan huomata. Miehen tytär on meillä 4 päivää kahdessa viikossa eli tosi vähän. Mies odottaa tytärtään kovasti, ja minua taas ahdistaa; etukäteen. Kun tyttö tulee, kaikki sujuu lähes poikkeuksetta hyvin, meillä on mukavaa ja nautin hänen seurastaan. Ahdistukseni laantuu jo torstai-illan aikana.  Jollain tavalla olemme läheisiä, meillä on omat, yhteiset juttumme. Toisaalta ajattelen, että riittää, että tulemme toimeen, hänellä on oma äitinsä toisessa kodissa.

En osaa selittää, mistä etukäteisahdistus johtuu. Joku viisaampi ehkä osaisi. Asiasta voin puhua vain uusperhevanhempi-kollegoiden kanssa, miehelle tästä on mahdotonta avautua. En minäkään pitäisi siitä, että puolisoa ahdistaa minun lapseni meille tulo. Vaikka kaikki sujuukin sitten ihan hyvin, kun ollaan yhdessä. Tänään mieleeni tuli eräs juhannusaatto vuosia sitten. Mies oli lasten kanssa luonani ja minä olin vielä kaupassa hakemassa viimeisiä juttuja. Istuin ostosten kanssa autossa ostoskeskuksen parkkipaikalla ja mietin, etten halua mennä kotiin. Edessäoleva juhlapyhä tuntui vuoren kokoiselta ja olisin halunnut vain paeta paikalta. Lopulta menin kotiin ja meillä oli mukava kaupunkijuhannus. Pidettiin sadetta kerrostalossa ja leikittiin olevamme mökillä hyttysten syötävänä.

Oma lapsi on niin eri asia, kuin puolison lapsi. En tajunnut aiemmin, kuinka iso ero siinä on. Miten erilaist on, kun molemmat aikuiset rakastavat yhtä paljon lasta, koko sydämestään. Joskus tunnen hetken syyllisyyttä siitä, etten ole pystynyt rakastamaan miehen lapsia tarpeeksi. Samalla ymmärrän kuitenkin vaatimuksen mahdottomuuden. He eivät ole omiani. Silti voi muistaa, että vaikka ei pystyisi rakastamaan, voi aina tehdä rakkauden tekoja. Rakkautta ei voi pakottaa. Omia tekojaan välillä voi. Niinkuin sen, että tulee takaisin kaupasta, vaikka ei haluaisi.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Joko osaisin?

Lauantaina on siis pojan valmistujaisjuhlat meillä. Vieraita tulossa nelisenkymmentä, kaikki siis vain läheisimpiä uusperhesukujen edustajia ja muutama ystävä. Tarjolla vain kahvit, suolaista ja makeaa. Ei mikään iso juttu. Olen käsittämättömän rauhallinen, täysin itselleni epätyypillisesti. Olen leiponut osan jo valmiiksi pakkaseen, täytekakun tilasin valmiina ja pari juttua delegoin pojan äidille ja tädille. Puuttuu vielä raparperijuustokakku (joka on tosi nopea ja helppo) sekä muutama texmex-voileipäkakku pojan toiveesta. Lainaan maatalousnaisten isoa kahvinkeitintä, eli minun ei tarvitse edes kahvia keitellä, kunhan kaikki on lauantaina pöydässä.

Soitin pojan äidille tänään ja varmistin, tuleeko juhlat vaikka en pesisi ikkunoita. Hän oli ehdottoman varmasti sitä mieltä, että juhlat tulevat joka tapauksessa. Juttelin anopin kanssa siitä, miksi pihaa katsoessaan näkee vain tekemättömiä töitä, ei kaikkea sitä kaunista, mitä pihalla myös on. Olemme vauvaperhe, meidän pihamme ei ole täydellinen 3000 neliön esittelypuutarha. Ehkä olisi, jos vauva nukkuisi päiväunia. (Eilinen lähes kolmen tunnin unimaraton oli vain poikkeus, joka vahvistaa säännön.) Tonttimme takana asuvat kivat naapurit, joiden kanssa kuljemme toistemme kanoja moikkaamaan kuusiaidan läpi. Heidän puolellaan alkaa satujen puutarha, missä on paljon kaikkea, runsautta ja ihmeteltävää. Meidän puolellemme tullessa on (ollut) selkeys, siisteys ja järjestys. Ja tylsyys. Ehkä tämä ehtimättömyys johtaa runsauteen, rentouteen ja yllätyksiin. Tärkeintä ei ole täydellisyys, tärkeintä on olla yhdessä.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

41 vuotta

Minulle syntymäpäivä on vuoden tärkein päivä. Vähän kuin uudenvuodenpäivä, siitä alkaa uusi ikävuosi minun ajanlaskussani. Kulunut vuosi on ollut elämäni onnellisin, vaikka sitä on varjostanut läheisten ihmisten surut ja huolet. Itsekkäästi ajatellen se on ollut elämäni paras vuosi. Aiemmin myös syntymäpäivät ovat tuntuneet erilaisilta, kuin mittareilta siitä, kuinka paljon minua rakastetaan. Kun ihminen lähtökohtaisesti vajaasti rakastettu, hän hakee vahvistusta omalle olemassaololleen muiden huomiosta. Nyt näkökulma on muuttunut. Ei ole enää kyse siitä, kuinka paljon minua rakastetaan vaan siitä, että minä rakastan. Että minulla on pieni, ihana punatukkainen tyttö, jota rakastan enemmän, kuin tiesin mahdolliseksi.

Tämä on ollut plissuin syntymäpäivä ikinä. Sain kuin sainkin limsakoneen ja lisäksi lahjakortin jalkahoitoon mieheltä. (Luulin kyllä saaneeni sen jo äitienpäivälahjaksi.). En muista onko koskaan ollut syntymäpäivää, etten olisi pitänyt pieniä kutsuja. Tänään työkaverini kävi, ja nuoruuden bestikseni tuli vartavasten synttärikahville. Siinä kaikki. Silti tämä on ollut paras syntymäpäiväni ikinä. Sainhan sen viettää oman lapsen kanssa.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Sopeutumista

Kyllä on taas sopeutumista. Mies osti minulle Sodastreamerin syntymäpäivälahjaksi. Onneksi arvasin asian jo etukäteen. Löysin äsken laatikon kuistista, piilotettuna takkien alle. Syntymäpäiväni on huomenna ja mies aikoo yllättää minut iloisesti heti herättyään viiden jälkeen.

Muistan ensimmäisen yhteisen joulun ex-mieheni kanssa, olin 19-vuotias. Hän oli ostanut minulle joululahjaksi sauvasekoittimen ja liian pienen silkkipyjaman. En tiennyt kummasta tyrmistyä enemmän. Ex-miehellä tosin oli romanttinen ajatus sauvasekottimen kanssa. Se muistutti häntä meidän ensimmäisestä yhteisestä rakkauden kesästä ja mansikkapirtelöistä, joita olin tehnyt meille. Minulla on edelleen se sauvasekoitin, se toimii ja on jatkuvasti käytössä. Eli itseasiassa se oli aika huippuhyvä lahja. Ehkä kaikkein surkein lahja ikinä oli ex-poikaystävän joululahjaksi hankkima laventelintuoksuinen kylpysetti. Vihaan laventelintuoksua, se kuvottaa minua. Tai ei, kyllä hänen syntymäpäivälahjaksi ostamansa Miss Dior-hajuvesi oli vielä pahempi. Saan allergisen reaktion liian vahvoista tuoksuista.

Tiedän olevani mahdottoman vaikea lahjottava. Tosin ystäväni tietävät ihan tarkkaan mistä pidän. Mutta noin niinkuin miesnäkökulmasta olen tosi haastava. Ensinnäkin, minulla on ihan kaikkea. Minulla on hajuvesiä, koruja, käsilaukkuja ja astioita enemmän kuin ehdin käyttää. Kirjoja ja suklaata rakastaisin, mutta olen niidenkin suhteen tosi valikoiva. Toiseksi, rakastaisin erilaisia kauneushoitoja ja hierontoja, mutta tällä hetkellä en ehdi niihin mennä. Tai jos jalkahoidossa voi imettää, niin täältä tullaan. Äitienpäivälahjaksi saamani jalkahoito on edelleen varaamatta. Ainoa asia mitä toivoin, on että mieheni sponsoroi minua siinä vaiheessa, kun taas mahdun tavallisiin (työ-)vaatteisiin. Siinä vaiheessa aion mennä uusimaan työvaatevarastoni sopivaksi. Tämän toiveeni olin esittänyt tosi epäselvästi siis.

Mitä tekee sopeutuva vaimo? Ajattelee, kuinka mukavasti mies on ajatellut koko perhettä, tulevaa kesää ja janoista, imettävää vaimoa. Ilahtuu miehen kekseliäisyydestä eikä päästä mieleensä ajatusta kodinkoneita kodinkoneelle. Ajattelee ja arvostaa sitä, että mies on nähnyt vaivaa yllättäkseen ja hakenut salaa lahjan. Mies on myös kuunnellut, sillä limsakoneen hankinnasta on vastikään puhuttu ja sopeutuva vaimo on kertonut lämmenneensä ajatukselle.

Sopeutuva vaimo kertoo kuitenkin myös sen, mitä oikeasti haluaa, tällä kertaa selkokielisesti. Haluan, että mies sponsoroi jemmatiliäni haluamallaan summalla sitä päivää varten, kun uusin rintaliiveistä lähtien koko vaatevarastoni. Sillä onhan limsakone kuitenkin samalla vähän koko perheenkin juttu, niin kiva kuin se onkin saada juuri nyt. Ja syntymäpäivänä sitä kaipaa vähän sellaista henkilökohtaistakin huomiota. 

Voi miten toivon, että osaan muotoilla sanani oikein.