Priorisointia

Vaikka ihan vieras asia priorisointi ei ole minulle ollut, vauvaelämä on opettanut sen ihan uudella tavalla. Jos sinulla on hetki aikaa, mitä teet? Mitä asioita voi tehdä vauva kainalossa, mitä ei? Mikä on kiireellisintä, mikä tärkeintä, mikä joskus vain itselle mukavinta? Varsinkin lyhyitä pätkiä nukkuva vauva opettaa äitiään tarttumaan hetkeen. Tosin, maanantaina olimme vauvaryhmässä ja bebis nukkui siellä kaksi tuntia. Kukaan ei usko minun puhuvan totta hänen nukkumattomuudestaan.

Eilen olimme tutkimuskäynnillä, joka liittyy tytön diabetesriskiin. Koska hänellä on riskigeeni ja diabeetikkoisä, hänen riskinsä sairastua 1-tyypin diabetekseen on suurinta luokkaa. Päätimme, että hän osallistuu seurantatutkimukseen, jossa hänen vasta-ainetasonsa tarkistetaan kolmen kuukauden välein. Kyselin siellä kiinteiden ruokien aloittamisesta, sillä niillä on myös merkityksensä sairauden puhkeamiselle. Tai vähän kaikella on, mutta mitään selkeitä ohjeita ei uskalleta antaa. Näin nyt kuitenkin tulkitsin, että puolen vuoden täysimetys olisi suoliston kannalta paras ja ehkäisisi mahdollisia infektioita, jotka taas altistaisivat sairastumiselle. Olin varautunut tähän jollain tasolla, ainakin viiteen kuukauteen asti. Imetys on minun pahin rastini tässä kaikessa äititouhussa. Olen edelleen sitä mieltä, että siinä on jotain luonnotonta. Ja juu, onhan se vauvalle ihanteellista, äidille helppoa ja vaivatonta. Aina mukana ja oikean lämpöistä ja sitä rataa. Joku siinä vain tökkii.

Alkuun minua ahdisti se, että maitoa tuli niin valtavasti. Olin jatkuvasti vaatteet märkinä, sohva ja sänky märkinä, lattiat lainehtivat. Tyttö oli niin kipeä ja pelkäsin, että minun maitoni teki hänet kipeäksi. Rinnat olivat alkuun kipeät ja rintatulehdus yritti sitkeästi tulla päälle. Tällä hetkellä olen sovussa rintojeni kanssa, ne tuottavat maitoa toivottavasti tarpeeksi, mutta eivät liikaa. Edelleen minua vaivaa ajatus, että rintojeni sisällä on maitoa. Rakastan sitä ajatusta kyllä, että minun kehoni ruokkii lapsen, jota rakastan. Onhan se nerokasta. Imetyshetket sinänsä ovat ihania, vauva on niin ahnaasti kiinni elämässä ollessaan nälkäinen. Ollessaan vähemmän nälkäinen hän haluaa vain jutella rinta suussa, hymyilee ja esittää kaikki hurmaavat ilmeensä. Imetys pitää minut tosi kiinni vauvassa, mikä on tietysti tärkeääkin. Hetkittäin toivon, että liekani olisi hieman pitempi. Että ehtisin päiväksi tapaamaan ystäviäni, syömään rauhassa, käymään läpi kuulumiset. Tässä kohti täytyy kuitenkin priorisoida, taas. Vauva on nyt ykkönen. Voin tehdä kaikkea, mihin hän mahtuu mukaan ja mikä onnistuu hänen ehdoillaan. Kauppareissut yksinäni ovat tällä hetkellä vapaan hengittämisen maksimi.

Näin edelleenkin mennään. Vauvan ja imetyksen ehdoilla. En olisi koskaan uskonut sanovani näin.

Hurjaa kyytiä

Ihmisille tapahtuu ihan kamalia asioita. Viime viikkoina olen kuullut hurjaakin hurjempia juttuja tosielämästä. Ne kaikki ovat tapahtuneet ihmisille, jotka tunnen. Ystäväni sisko kuoli syöpään 37-vuotiaana, 3 lapsen äiti. Hän sairasti vuoden, mitään ei ollut tehtävissä. Toisen ystäväni sisko sai kaksoset raskausviikolla 23. Komplikaatioiden määrä on ollut käsittämätön, mutta ihmeen kaupalla lapset ovat hengissä. Ja heidän vanhempansa. Eräs tuttavani sai sukupuolitaudin, uskollisesti naimisissa oleva ihminen. Heillä on monta lasta eikä aikomustakaan erota. Hieman haasteellinen tilanne. Puoliso ei ole myöntänyt olleensa uskoton. Toinen tuttavani odotti lasta, jonka vatsanpeitteet olivat avoinna, ruokatorvi ja keuhkot kehittymättömät ja aivoissa isoja ongelmia. He päätyivät raskauden keskeytykseen ennen 20. raskausviikkoa.

En voi väittää kasvaneeni pumpulissa, elämä on joskus kolhinut. Mutta tällaisia suruja kuullessaan miettii, kuinka ihmiset jaksavat ja selviytyvät. Ei ole vaihtoehtoja, tietenkään. Ihmiset joutuvat tekemään valtavia päätöksiä juuri esimerkiksi raskauden suhteen, synnyttääkö lapsi vai keskeyttää raskaus. Jättää petollinen puoliso vai jatkaa eteenpäin? Kaikesta on helppo olla jotain mieltä, niin kauan kun se ei osu omalle kohdalle.

Tänään kiitän ehjästä elämästä, terveydestä; omasta lapsesta, joka kakkasi itsensä juuri niskaa myöten, ystävistä; puolisosta, joka yrittää työntää niskakakkaisen vauvan minulle, uudesta aurinkoisesta päivästä. Tänään ollaan elossa ja moni asia on hyvin. Turhat marinat hitolleen! Ja esirukouksia,voimia ja lämpimiä ajatuksia niille, joiden päivässä on lähes sietokyvyn ylittävää tuskaa ja huolta.

Oma itseni

Tänään tuli olo, että olen taas oma itseni. Raskauden ja sektion jälkeen, ensimmäistä kertaa. En ole ihan varma, mistä se olo tuli. Luultavasti pihasaunan pesemisestä ja lämmittämisestä ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Siitä, että voin taas kantaa painavia kuormia, kuten halkoja. Pehmeistä löylyistä ja kesän lupauksesta. Minulla on vahva ja hyvä olo, viihdyn omissa nahoissani.

Ajattelin suurella hellyydellä edellistä saunomiskertaa, kun joulukuussa oli vaikea mahan kanssa kivuta lauteille. Kireän vatsanahan alla liikkui joku, jota en vielä tuntenut. En edes tiennyt hänen olevan tyttö, luulimme saavamme pojan. Nyt elämässämme on pieni ihana tyttö, joka on muuttanut kaiken, koko olemassaolon merkityksen.

Olen kiitollinen siitä, että yli 40-vuotiaana vartaloni on pystynyt synnyttämään terveen tytön ja toipunut siitä yllättävän nopeasti. Törmäsin tänään kirjoituksiin ja keskusteluihin sektioista ja totesin jotenkin päässeeni tosi helpolla. En ollut mitenkään valtavan kipeä, pahinta oli epiduraalista seurannut allerginen reaktio ja kutina. Se helpotti, kun kipupumppu poistettiin aiemmin. Koen saaneeni tosi hyvää hoitoa, ystävällistä kohtelua ja että minulle jatkuvasti selitettiin, mitä tapahtui. Se helpotti pelkoja, joita minulla tietysti oli. Mennessäni sektiota varten sairaalaan olin ensimmäistä kertaa potilaana sairaalassa syntymäni jälkeen.

Vartaloni vajaat neljä kuukautta sektiosta on yhtä aikaa tuttu ja vieras. Olen samassa painossa kuin vuosi sitten tullessani raskaaksi. Minulla on kuitenkin hassu pieni pallomaha, entisen mahamakkaran paikalla. Se on kiinteä ja pyöreä, eikä minulla ole arpia mahassa lukuunottamatta tyylikästä bikiniarpeani. (Niitä bikineitä odotellessa.) Kuvittelin, että vauvamahasta jäisi pehmeää tai löysää nahkaa, eikä pientä kovaa palloa. Jotenkin se pallo on minulle rakas, vaikka välillä vähän tiellä. Osa vanhoista vaatteistani puristaa pallon kohdalta. Raskaus ja lapsivuodeaika, niiden läpi eläminen ja niistä selviäminen on antanut valtavasti kehollista itseluottamusta. Tämä on hyvä vartalo, vahva ja terve. Ei täydellinen, ei mallimittainen, mutta toimiva ja oma. Vuosien itseinhon ja nuoruuden syömishäiriöiden jälkeen tunne on mahtava.

Toinen löytö tänään oli onnistunut testi-tiramisu ilman vehnää ja mascarponea. Viljaton ja maidoton tiramisu, joka oli niin hyvää! Tiramisu on bravuurini ja välillä turnauskestävyys on koetuksella, kun on niin tarkkaa mitä voin syödä. Vappu on pelastettu!

Perjantai-ilta

Perjantai-ilta. Miten sen sanan merkitys, odotukset ja lataukset ovatkaan vuosien varrella muuttuneet?

Tämä on hyvä perjantai-ilta. Mies tuli ylipitkän päivänsä jälkeen töistä väsyneenä ja yrittää nukuttaa vauvaa kaverikseen päikkäreille. (Vauva on nukkunut tänään kolmet vajaan puolen tunnin unet herättyään aamukuudelta.) Teinitytär toivoi mureketta ja muusia ruoaksi, ja sitä hän sai. Tosin muusia piti jatkaa porkkanoilla, sillä perunoita oli liian vähän. Teinitytärtä ei poikkeuksellisesti saa edes tv:n eteen, sillä hän pyrkii luomaan suhdetta marsuihinsa. Ne luvattiin hänelle jo viime marraskuussa, mutta vauva-arjen tasaantumista odotellessa toimitus vähän kesti. Kärsivällisesti hän on jaksanut odottaa ja eilen ne pienet, säikyt pallerot muuttivat hänen huoneeseensa. Minulla on Omaa Aikaa, tämä hetki juuri nyt, ja kahvimuki edessäni. Perjantaisin huomaan olevani väsynyt viikon pitkistä päivistä yksin, varsinkin, jos miehellä on ollut enemmän iltamenoja.

Perjantai tarkoittaa tällä hetkellä sitä, että jokainen saa hetken hengähtää. Se tarkoittaa perheaikaa, kiireetöntä olemista. Lepoa ja yhdessäoloa. Sitä parasta aikaa, nyt ja tässä.

Marsuja, taateleita ja päiväkotihartauksia

Ihanaa, minulla on ensimmäinen lukija :) Löysit minut Marika, hyvä juttu!

Tänään on ollut loistopäivä. Olin kylässä äitikaverillani, ostin kaksi marsua ja löysin ruokakaupasta tuoreita taateleita. Lisäksi varasimme risteilyn uudelle laivalle miehen isyyslomaviikolle, lähdemme äitienpäivänä.

Eilen taas olin kiukkuinen kuin ampiainen. Luin hesarista, että joku puupää oli valittanut oikeusasiamiehelle päiväkotien hartauselämästä. (Joka muuten on aika harvinaista herkkua, voin kertoa.) Että on epäasiallista puhua lapsille Jumalasta ja muusta joka ei ole totta, sillä lapsilla ei ole kykyä arvioida juttujen todenperäisyyttä. Lisäksi se on epäreilua niitä lapsia kohtaan, jotka ovat uskonnottomia eivätkä pääse kivoihin kirkollisiin juttuihin, vaan tekevät muuta sillä aikaa. Näillä perusteilla päiväkotien hartauselämä pitää kieltää kokonaan.

Minä puolestani vaadin, että tonttujen, joulupukin, keijukaisten ja muumien totena esittäminen pitää lopettaa välittömästi päiväkodeissa. Ehdottoman vahingollisena pidän hammaskeijua ja saunatonttua. Lisäksi vaadin, että mikäli minun lapsellani on ruoka-aineallergia, kaikkien muidenkin päiväkotilasten pitää syödä vain sitä samaa bataattia, mitä hän pystyy syömään. Minun lapselleni tulee tosi paha mieli, jos muut saavat syödä kivoja ruokia, joita hän ei voi syödä.

Mistä lähtien enemmistöllä ei ole ollut mitään oikeuksia? Miksi yksilönvapaus koskee vain niitä, jotka ovat kovaäänisiä? Minä haluan, että eläessäni maassa, jossa enemmistö kansasta kuuluu luterilaiseen kirkkoon, lapseni saa kuulla oman uskontonsa mukaista uskonto- ja tapakasvatusta päiväkodissa ja koulussa. Miksi ei voi ajatella niinkuin ajattelee ja osallistua sellaiseen mitä pitää oikeana? Yhtälailla kuin kristitty vanhempi päättää lapsensa puolesta, niin myös uskonnoton vanhempi päättää, että uskonto on humpuukia hänen lapselleen. On turhaa esittää, että uskonnottomuus olisi tyhjä tila, jossa lapsella on vapaus valita. Jokainen vanhempi enemmän tai vähemmän valitsee ne arvot, joita lapselleen tarjoaa.

Voi että otti päähän.

Kun rakentaa tyhjästä

Olen paljon pohtinut sitä vaikeutta, millaista on rakentaa omaa äitiyttä ilman omaa äitiä. Ehkä liioittelen sen vaikeutta, mutta olen kokenut sen kipeänä asiana. Minulla on ohjeena ikään kuin kuvan negatiivi, näky siitä, mitä en halua olla. Eräs ystäväni sanoo usein: Jokainen voi olla esimerkki. Ellei muuta, niin varoittava esimerkki. Minun äitini on varoittava esimerkki. Voin yrittää toimia toisin, voin yrittää antaa niitä asioita ja kokemuksia, mitä en ole itse saanut. Jotenkin koen, että rakennan äitiyttäni tyhjästä. Että joudun keksimään pyörän uudestaan.

Ei se mahdotonta ole, päinvastoin. Moni asia tulee selkärangasta tai luonnostaan, eikä vanhemmuus ole pelkästään sukupuolissidonnaista. Minulla on ollut myös toinen vanhempi, isä, joka on ollut suojeleva, lohduttava, turvallinen, ankarakin. Monissa piirteissäni muistutan isää, varmaan myös vanhemmuudessa. Olen ollut vanhempi uusperheessä, eikä lasten etusijalle asettaminen ohi omien tarpeiden ja toiveiden ole vierasta. Myös työssäni olen hoitanut ja suojellut lapsia, asettanut rajoja. Vanhemmuudessa on paljon tuttua, mikä sekoittuu uuteen; siihen käsittämättömään rakkauden määrään, mitä tunnen lasta kohtaan. Se rakkaus on kuin polttoainetta, joka saa liikkumaan ja toimimaan. Valtavaa energiaa. Samalla se tekee minut äärimmäisen haavoittuvaksi. Minulla ei ole koskaan ollut mitään näin arvokasta. En ole koskaan pelännyt menetystä näin paljon.

Se rakkaus sattuu myös siksi, että oma äitini ei ole rakastanut minua tällä tavalla. Hän pystyy katkaisemaan välit minuun ja veljeeni koska tahansa. Hän voi tehdä meistä rikosilmoituksia tai muuttaa testamenttinsa. Hän voi soittaa esimiehelleni töihin ja pyrkiä vahingoittamaan minua. Hänen vihansa on yhtä vahvaa kuin minun rakkauteni tyttäreeni. Minun on mahdotonta kuvitella että voisin vahingoittaa lastani, tarkoituksella. Aivan varmasti tulen vahingoittamaan häntä, osaamattomuuttani, itsekkyyttäni, ymmärtämättömyyttäni. Mutta tahallani ja vaivaa nähden, en usko. Ajatus siitä, että jonain päivänä tuo pieni ihminen ei haluaisi olla elämässäni, on kauhistuttava. Me olemme toistemme koko maailma tällä hetkellä. Se täytyy muuttua, hän kasvaa hitaasti minusta irti ja alkaa elää omaa elämäänsä. Mutta ettei meillä enää olisi yhteistä maailmaa, sitä en kestäisi. Etten saisi olla hänen elämässään, ettei hän luottaisi minuun. Loppuelämäni ajan aion tehdä kaikkeni sen eteen, että tyttäreni arvostaa ja kunnioittaa minua, siksi mitä olen ihmisenä ja mitä merkitsen hänelle.

Suru syntyy siitä, etten ole ollut yhtä rakas. Minulla ei ole ollut niin suurta merkitystä, että äitini olisi halunnut muuttua, olla parempi ihminen minun vuokseni.

Kissa kiitoksella ja sitä rataa

Olen pohtinut eilistä kypsymistäni ja todennut, että oikeasti ongelma ei ole siinä, että mies huomauttaa virheistäni. Ongelma on siinä, että se on lähes ainoa saamani palaute. Kaipaan kehuja ja hyvän huomaamista, myötäkarvaan silittämistä. Olen miettinyt, että olen varmaan jotenkin pilalle hemmoteltu tässä asiassa. Ex-mieheni ovat aina kehuneet minua, samoin ex-anopit. He ovat saaneet minut tuntemaan itseni jotenkin erityiseksi. Pitäisikö kuitenkin riittää, että tietää tekevänsä monia asioita hyvin ja olevansa hyvä vaimo? Vai onko kummallista, että haluaa myös toisen huomaavan asioita ja sanomaan niistä ääneen? Ehkä en vain halua olla jotenkin itsestäänselvyys.  En tiedä, jään pohtimaan.

Arjen alettua olen pohtinut myös ruokavalioasioita. Raskauden ja raskausdiabeteksen myötä jouduin aika tiukalle ruokavaliolle, ja vaikka sektion jälkeen hetken aikaa ehdin juhlia suklaan ja englanninlakun kanssa, tiukka imetysdieetti palautti minut ruotuun. Imetysdieeteistä ollaan montaa mieltä, mutta luotan tyttäreni hoitavaan lääkäriin tässä asiassa. Pääsiäisenä yritin purkaa dieettiä hänen ohjeidensa mukaan, ja tyttö kiemurteli tuskasta illan syötyäni kaksi lusikallista mämmiä. Näillä mennään siis edelleen, olen maidoton, vehnätön, ohraton ja rukiiton. Paaston ajan olin myös ilman sokeria, niin paljon kuin se muut realiteetit huomioiden oli mahdollista. Pääsiäisviikolla söin taas herkkuja, ja järjettömät vatsakivut palasivat. Vaikka paasto päättyi, päätin jatkaa edelleen minimi-sokerilla ilman herkkuja. Tämä ruokavalio tuntuu sopivan minulle, vaikka kaipaankin isoja maitokahvejani, kermavaahtoa luumukiisselin päälle, ruisleipää ja viiliä. Maidon otan takaisin myöhemmin, mutta vehnän aion pitää minimissään. Yritän oppia kohtuuteen suhteessani herkkuihin ja aavistan, että edessä on pitkä ja kivinen tie. En kiellä itseltäni nyt täysin mitään, mutta yritän vapautua ahdistavasta lohtusyömisestä ja sokerin aiheuttamista övereistä.

Olen nyt samassa painossa, kuin vuosi sitten tullessani raskaaksi. Siinä painossa on 5-10 kg liikaa ja vaikka raskausdiabetekseni parani, aion pudottaa painoa vielä lisää. En halua sairastua kakkostyypin diabetekseen, haluan elää vanhaksi ja nähdä lapsenlapseni. Jos tyttäreni on yhtä geriatrinen vanhempi kuin minä, siinä tulee olemaan haastetta. Ensimmäistä kertaa kuitenkin olen jollain tavalla pitkäjänteisesti pystynyt syömään terveellisemmin, vaikkakin ulkoisista paineista johtuen. Aion jatkaa samaa rataa ja voida hyvin.

Entinen kuohkea minkki valittaa

Olen valittanut ystävilleni aiemminkin sitä, että mieheni on pirullisen tarkkanäköinen siinä, mitä tulee minun virheisiini ja niistä raportoimiseen. Hän kiinnittää tuskallisen tarkasti huomionsa kaikkiin maailman negatiivisiin ilmiöihin ja erityisesti niihin, jotka liittyvät minuun. Vastaavanlaista huomiokykyä hänellä ei ole niihin lukemattomiin hienoihin ominaisuuksiin, tekoihin tai venymisiin, joihin myös kykenen. Ainakaan hän ei sanoita mahdollisia havaintojaan vastaavalla innokkuudella. Omasta mielestäni olen kuitenkin varsin kelpo emäntä, riittävän hyvä äiti ja parhaimmillani varsin kuohkea minkki, kuten Elastinen sanoo. No se minkki on vähän jo liioittelua, ehkä olin joskus.

Miehen piikittely syö minua, ihan tosissaan. Se syö rakkauttani häneen, sitoutumistani ja sitä, miten häntä arvostan. Jatkuva marina saa minut hetkittäin vihaamaan häntä. Mieheni on myös hellä, hauska, hyvännäköinen, hyvä isä ja paljon muuta. Mutta ollessani kotona ja hänen ollessaan lähes ainoa päivittäinen aikuiskontaktini, valittaminen vie paljon iloa. Yleensä hän on oikeassa ja syyllistyn kyllä niihin virheisiin tai tekemättömyyksiin, joista minua syytetään. Puhun epäselvästi, mikä raivostuttaa häntä. Itseään on vaikea muuttaa, jos on 40 vuotta mumissut epäselvästi. Ymmärrän kyllä, että se on ärsyttävää. Yritän oikeasti artikuloida selvästi ja kovaäänisesti, aina kun muistan. Tai korjata muita ikäviä piirteitäni. Tarvitsisin kuitenkin TOSI paljon positiivista palautetta marinan lisäksi, tai edes vähän positiivista palautetta. Usein on päiviä, ettei hän huomaa yhtään tekemääni kivaa juttua, mutta huomauttaa kolmesta ikävästä. Suhdeluku pitäisi olla kyllä joku muu.

Tänään otin asian puheeksi, niin rakentavasti kuin pystyin. Hän ei sanonut sanaakaan. Luultavasti hän miettii asiaa, eikä ainakaan ollut vahvasti eri mieltä. Ehdotin myös, että ottaisimme tavaksi jokaisena päivänä ilahduttaa toista jollain jutulla. Ihan pienellä. Mutta niin, että miettisi joka päivä edes yhden asian, minkä tekee toisen hyväksi. Kuten vaikka kun menee sisälle kesken pihatöiden huilaamaan, keittää samalla kahvit ja tuo ne pihalle. Tekee toiselle valmiin voileivän. Hoitaa jonkun jutun toisen puolesta. Laittaa kivan tekstiviestin. Voiko se olla mahdottoman vaikeaa?

Tytär on ilahduttanut minua koko päivän. Reissussa ollessamme hän oli aika vaisu, mutta tänään on juttua riittänyt. En tiedä reagoiko hän minun jännitykseeni vai rekisteröikö, että olimme vieraassa paikassa. Tänään hän on kikatellut ääneen, kertonut hoo-juttuja (jotka ovat vähän surullisia tai harmillisia) sekä hii-juttuja, jotka naurattavat häntä itseään kovasti. Nyt hän nukkuu vintissä ja kuuntelen hänen hengitystään itkuhälyttimestä. Kuinka voi ikävöidä lasta, joka on samassa talossa? Minun on pakko lähteä nukkumaan hänen viereensä. Usein yöllä vain katselen hänen sileitä, pieniä kasvojaan ja rakkaus rutistaa sydämeni pieneksi palloksi. Hänen alahuulensa värisee, kun hän imee rintaa unissaankin. Pieni rakas.

En halua erota miehestäni, en halua olla onneton hänen kanssaan. En halua tehdä häntä onnettomaksi. Haluan voida tuntea itseni riittävän hyväksi hänen rinnallaan. Haluan, että näkee minussa hyviä asioita, vaikka sitten suurennuslasilla etsimällä. En ole täydellinen, mutta yritän parhaani. Eikö se riitä?

Home sweet home

Reissusta palattu, ihanaa olla kotona. Kotiseutu oli kuitenkin tällä kertaa armollinen ja meillä oli tosi mukavaa. Tämä pääsiäinen sisälsi jonkin verran stressipisteitä, sillä yövyimme veljen ja hänen uuden puolisonsa luona. Veli erosi vuoden vaihteessa lähes 30-vuotisesta liitostaan, mikä on nostanut ankarat tunnekuohut suvussa. Nykyinen puoliso on ollut kuvioissa jo kolmisen vuotta ja itse ero sisälsi pitkällistä jahkaamista, osituksen mahdottomuutta, kiusantekoa ja puolien jakamista. Minulla on vain yksi veli, joten olen kieltäytynyt ottamaan puolia tässä erossa. Olemme sopineet, että vaikka mitä tapahtuisi, mikään ei saa katkaista välejämme. Minä oikeasti myös pidän hänen uudesta puolisostaan, joten minulle ei ole ollut mitenkään hankalaa sulatella muutosta. Veljen lapset tulivat eilen pääsiäisaterialle ja meillä oli tosi mukavaa. Olen valtavan iloinen veljen puolesta, sillä eron vaiheissa hänen suhteensa aikuisiin lapsiinsa ovat olleet koetuksella. Veljentyttöni tapasi uuden puolison ensimmäistä kertaa, toi kukkia, esittäytyi ja halasi tätä äitinsä vanhassa keittiössä. Olin mielettömän ylpeä hänestä, sillä tiedän, ettei asia ole ollut hänelle helppo. Ele oli valtavan suuri ja lämmin, kuten veljentyttöni sydän.

Äitini ei luonnollisesti ole hyväksynyt tätä tilannetta, veljeäni ei kutsuttu heille pääsiäisaterialle ja uutta puolisoa hän ei aio tavata. Äiti on katkaissut kaikki välit veljeeni, mustamaalaa tätä laajasti ja suosii entistä miniää, jota aiemmin vihasi. Uusi puoliso kertoi pohtineensa voiko äitimme ampua hänet, jos hän kävelee heidän talonsa ohi. Veljeni asuu vanhempieni naapurissa. Vastasimme välittömästi, ettei se ole mahdollista. Ei äiti pääse niin nopeasti sängystä ylös, veljeni sanoi. Ei äiti pääse alakerrasta hakemaan asetta, minä perustelin, hän on niin huonojalkainen. Kumpikaan meistä ei sinänsä kyseenalaistanut, etteikö äiti varmasti ampuisi, mikäli hänellä olisi ase saatavilla ja sattuisi olemaan ikkunan äärellä. Jäin pohtimaan, kuinka sokea on rakkaus veljeeni, että se kestää hullun anopin naapurissa. Minun on helpompaa laittaa rajoja tämän siunatun 500 kilometrin vuoksi. Mutta ei ole aina yksinkertaista elää omaa elämäänsä, jos mörkö käy samalla roskiksella kuin sinä.

Oma koti. Oma rakas elämä. Tänään juodaan kahvit pihalla.

Äideistä

Nuorempana valitsin ystävät ja seurustelukumppanit usein sen perusteella, millainen heidän äitinsä oli. Minulla on ollut lukemattomia kaverisuhteita, jotka ovat perustuneet vuorovaikutukseen heidän äitinsä kanssa. (Jos jollain ystävälläni on siis mäntti äiti, hän tietää, että rakkauteni on todellista.) Usein on käynyt niin, että vaikka parisuhde on päättynyt, ex-kumppanin äiti on jäänyt elämääni. Heistä suosikkini on Maija, paras äitini jo 20 vuoden ajan. Hän on sielunkumppanini ja tyttäreni mummi, soittelemme tai viestimme lähes päivittäin. Olen vakuuttunut, että minun olisi kuulunut syntyä hänelle.

Tämä kaikki alustus on taustaa sille, että aiemmin toimin näin, en enää. Nykyinen mieheni ei ole päässyt puolisokseni äitinsä ansiosta, pikemminkin äidistään huolimatta. En halua olla ilkeä, anopilla on hetkensä ja hän tekee kaikkensa lastenlastensa hyväksi. Aivan kaiken. Olen välillä hämmennykseen asti kiitollinen siitä, miten paljon miehen vanhemmat tekevät hyväksemme. Se on vierasta minulle, joka olen ollut jo pitkään maailmalla. Perheeni on kaukana enkä ole tottunut saamaan heiltä apua tai tukea. Anopin kanssa kuitenkin kärsivällisyyteni on välillä koeteltavana. Hän on tosi kovaääninen eikä aina kovin hienotunteinen. Ei auta, että pahimmat möläytykset tulevat TOSI KOVALLA ÄÄNELLÄ. Esimerkiksi ihmisestä, joka istuu vieressäni. Anoppi puhuu jatkuvasti ruoka suussa, mikä on tosi ärsyttävää. Asia missä meillä tulee kuitenkin sarvet kolisemaan, on vauvan hoito. Anopilla on kova tarve hoitaa tyttöä ja luoda suhde häneen. Se on ymmärrettävää ja olen siitä kiitollinen. Hän haluaa tehdä sen kuitenkin kaukana minusta, lenkillä vaunujen kanssa, ostoskeskuksen toisessa päässä tai autoillen vauvan kanssa. Tuota viimeistä hän ei ole vielä minulle asti uskaltanut ehdottaa, kumma kyllä, miehelle vain. Anopilla on 15 vuotta vanha miniatyyriauto alkuperäisillä renkailla ja parkinson.

Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että anoppi on normaalilla tavalla ärsyttävä äiti. Vähän tungetteleva, vähän ylihuolehtiva. Kuitenkin välittävä ja hyvää tarkoittava. Sellainen, josta voi sanoa: "Voi miten rasittavaa, mutsi kävi ja pesi taas kaikki meidän ikkunat vaikka sanoin ettei tarvii." Ottaisin sellaisen äidin koska tahansa. Omani on persoonallisuushäiriöinen mielenterveyspotilas, entinen sekakäyttäjä. Persoonallisuushäiriö sijoittuu jonnekin narsismin ja epävakaan välimaastoon. Lähdemme pääsiäiseksi kotiseudulle, siksi tämä kaikki on mielessäni. Tyttäreni tapaa ensimmäistä kertaa äitini. Äidin, joka katkaisi välit minuun yli kahdeksi kuukaudeksi vauvan ollessa kaksiviikkoinen. Käymme tapaamassa vanhempiani, mutta yövymme veljeni luona. Vannotan miestä, ettei vauva jää sekunniksikaan kahdestaan äitini kanssa. Äidin hulluus on pimeyttäkin mustempaa, se on ilkeää ja pirullista.

Omaan äitiini verrattuna anoppi on siis oikeastaan aika helmi.

Äitikaveri

Menin viime viikolla kolmen kuukauden mökkiytymisen päätteeksi suljettuun ensisynnyttäjien ryhmään. Toivoin näkeväni siellä tuttuja naamoja synnytysvalmennuksesta. Eräs tietty nainen oli mielessäni. Ilokseni hän oli siellä, 10-viikkoisensa kanssa. Sovimme tapaavamme myös ryhmän ulkopuolella. Tänään hän kävi meillä ensimmäisen kerran ja oli tosi mukavaa! Hänellä on ihana tyttö, josta toivon kaveria prinsessa Paukkumaissille.

Kokeneet ystäväni ovat kertoneet mamma-aikojensa kaverien merkityksestä, kuinka mahtavaa on, kun vauva-arkea voi jakaa samiksien kanssa. Nyt minulla on ensimmäinen tuttava, joka elää tätä samaa vaihetta. Hän ei ole yhtä geriatrinen kuin minä, mutta aikuinen, hänellä on elämänkokemusta ja mukava mies. Meillä ei ole tuttavia tällä paikkakunnalla, joten haaveilen siitä helppoudesta, mitä voisi seurata ystäväperheestä tässä lähellä. Vanhat ystävämme asuvat kaikki vähintään tunnin matkan päässä. Ilokseni hän pyysi minua vastavierailulle pääsiäisen jälkeen, joten ainakin vielä olen mennyt täydestä kuin väärä raha.

Olen niin iloinen! Ja kaiken kukkuraksi mies on talvilomalla! Paljon iloa ja huutomerkkejä!

Kolme kuukautta äitiyttä

Tyttäreni täyttää tänään kolme kuukautta. Mitä olen oppinut tässä ajassa vanhemmuudesta?

Kannattaa syödä aina kun voi. Tosin kaurapuuron voi syödä tarvittaessa kylmänäkin.

Suihkussa ja vessassa käyminen on luksustuote, silkkaa ylellisyyttä. Ainakin rauhassa. 

Olen ratkaissut sen yhteiskunnallisesti merkittävän salaisuuden, miksi pullantuoksuisista kotiäideistä kuoriutuu tappavia nettikeskustelijoita ilman lempeyden hiventäkään. Äitiys herättää valtavan suuren suojeluvaiston. Käydessäni ensimmäistä kertaa ostoskeskuksessa vauvan kanssa totesin olevani tilassa, jossa pystyy tappamaan paljain käsin, jos joku lähestyy lastani uhkaavasti. Teoriani mukaan tämä suojeluvaisto kiteytyy vihanpurkauksiksi oletettuja uhkia omaa lasta kohtaan. Tosin ystäväni Laura on sitä mieltä, että äitiys tuottaa myös vihaa omaa lasta kohtaan, mutta koska se on tabu, se täytyy purkaa muihin äiteihin.

On totta, että naisen älykkyys laskee lapsivuodeaikana. Ainakin näin omat empiiriset tutkimukseni ovat osoittaneet. Kuuntelen sujuvasti erilaisia ohjeita esimerkiksi sähköisen lypsykoneen käytöstä. Mielessäni ajattelen, etten ymmärrä sanaakaan. Päässäni liikkuu tasan yksi suuri kysymysmerkki. En myöskään muista nimiä, päivämääriä tai tapahtumia. Minä, joka olen ollut kävelevä kalenteri. Myös mies on tunnustanut jälkeenpäin, että olen ollut älykkäin tässä perheessä. Ollut. 

Rakkaus omaa lasta kohtaan on vuoren kokoinen järkäle. En tiennyt, että näin isoa tunnetta mahtuu maailmaan. Onneksi sitä ei tiedä lapsettomana, kuinka valtava ja peruuttamaton tuo rakkaus on. Eppujen laulun sanat ” Vuoksesi myrkkyä joisin, voisin karhuja kengittää…” pitävät niin paikkaansa. Laittakaa karhut jonoon vaan.

Juhlaa ja kiukkua, ei tässä järjestyksessä

Tänään on juhlittu miehen 45-vuotissyntymäpäiviä. Järjestin brunssin perheelle ja yhdelle ystäväperheelle, kaksi muuta kutsuttua perhettä olivat töissä ja estyneitä. Vauvan kanssa on yllättävän hidasta laittaa juhlia, varsinkin sellaisen vauvan, joka ei nuku. Ja joka on varsin kiukkuinen syystä, ettei nuku. Juhlien laittaminen on parhaimmillaan mukavaa, mutta aina tulee se hetki, kun miettii, etten ikinä enää järjestä yhtään mitään. Kunnes taas huomaa järjestävänsä seuraavia juhlia.

Eilen olin järjettömän kiukkuinen siitä, että on tosi hankalaa saada lapsia muistamaan isäänsä. Teinityttö teki vastikään valtavan numeron kaverinsa synttäreistä, jonne korttia askarreltiin viikko ja lahja maksoi hänen omilla rahoillaan 25 euroa. Isälleen hän tuhersi tänään surkean esityksen kortiksi, that's all. Kiinalainen tiikeriäiti nostaa minussa päätään ja tekisi mieli sanoa, että on loukkaavaa antaa lahjaksi surkea tuherrus. Eräänä jouluna hän antoi lahjaksi itse kiireessä piirtämiään paperipaloja. Hän oli ehkä 10-vuotias, kolmevuotiaalta se olisi ollut liikuttavaa. Miten kasvattaa lapsesta huomaavainen ja antamaan omastaan? En tarkoita, että lahjan arvo on tärkeää tai että haluaisin meillä annettavan lisää tavaraa. Ajatus on tärkein. Itsetehdyt lahjat olisivat minusta parhaita. Mutta se, ettei viitsi eikä raaski antaa omastaan omalle perheenjäsenelle tuntuu minusta tosi kurjalta. Tähän asti olen antanut lapsille rahaa joulun ja isänpäivän alla, että voivat hankkia jotain isälleen. Päätin lopettaa sen. He ovat riittävän isoja opettelemaan joko säästämään tai sitten tulevat tyhjin käsin. En pehmitä enää tietä heidän edellään.

Ja tämän vauvan kasvatan eri tavalla. Opetan, kuinka tärkeää on muistaa vanhempia ja isovanhempia, myös sisaruksia. Huomaavaisuus ja anteliaisuus voi myös olla opittavissa, toivottavasti. Se tässä omassa lapsessa on mahtavaa. Toisen lapsille en voi motkottaa sydämeni kyyllyydestä, koska pelkään, että he äänestävät jaloillaan eivätkä tule meille enää. Heidän kasvatuksensa ei myöskään ole minun vastuullani tai oikeuteni. Mutta oma lapsi, häntä minä saan kasvattaa ihan omien arvojeni mukaan. How great is that?

* Aloitin kasvatuksen niin, että vauva askarteli isälleen taulun, jossa oli hänen jalkansa ja kätensä sormiväri-jäljennöksinä. Minä vähän autoin. 

Hot mama

Kerron salaisuuden. En ole se trendikäs hot mama, joka hengailee kaupungilla rattaiden kanssa, pukee vauvan asusteeksi ja kuluttaa aikansa shoppaillen ja muita mammoja treffaillen. Olen se mama, joka ei tiedä kuinka keskustan ostoskeskuksessa pääsee rattaiden kanssa kerroksesta toiseen;  se todella hot mama, jolla on liian kuuma toppatakki, ettei vaan tule rintatulehdus. Imetysdieetin takia voin ottaa stockan kahvilassa vaikkapa...hm, haudutettua teetä. Notku siinä sitten. Bondaa muiden äitien kanssa; ai niin, kenelläkään ikäiselläni ei ole enää vauvoja.

Ja entä se asuste sitten, itse vauvahenkilö? Typy oli tänään tosi kipeä ja itki suurimman ajan kaupunkireissusta. Lisäksi hän kakkasi itsensä kainaloita myöten. Onneksi ei ollut trendikkäin asu hänelläkään, vaikka olenkin oppinut mihin ihmiset tarvitsevat tahranpoistoainetta. Lapsettomana en sitäkään tiennyt.

Vaikka tämäkään ei ollut hupireissu, vaan oma lääkärireissuni, päätin, etten raijaa lasta hetkeen mihinkään, ellei ole pakko. Kipeän lapsen paikka on kotona. Myös näin epätrendikkään ihmisen on paras pysyä täällä pellonreunassa, korkeintaan kotipihalla. Jatkan siis arkea kokki- ja sisustusohjelmien parissa.

Anonyymit kotiäidit

Olen tullut siihen tulokseen, että haluan kirjoittaa perheestä, mutta anonyymisti. Ilman kasvoja, paikkakuntia, vauvakuvia tai tunnistettavuutta. Yksityinen on yleistä ja päinvastoin. Samaistuminen ei vaadi paikantamista.

Tässä siis olen. Olen  40+vuotiaana tullut biologiseksi äidiksi, takana vuosia uusperheessä kahden nyt jo teinin äitipuolena. Geriatrinen vanhemmuus mullisti koko elämäni, jonka keskipisteenä on nyt muutaman kuukauden ikäinen prinsessa Paukkumaissi. Mies löytyy myös kotoa. Blogikielellä sanottua, olen yhden ihanan miehen vaimo. Minua aina epäilyttää, jos pitää oman miehen ihanuutta alleviivata. Kai se nyt on hyvä, kun itse sai parhaan valita. Omani täyttää serkkuni asettaman mittapuun; miehestä pitää olla enemmän hyötyä kuin haittaa.

Työni tällä hetkellä on siis olla kotiäiti ja se on mahtavaa. Ennen sitä olin lastensuojelun sosiaalityöntekijä. Se saattaa vaikuttaa vähän kaikkeen. Ainakin se tekee minusta järjettömän kiitollisen tästä kaikesta hyvästä, mitä elämässäni nyt on. Toisinaan saatan olla vähän sarkastinen. Usein pystyn nauramaan itselleni. Ja jos itselleen nauraa, ei nauru tule loppumaan.