Enkelikoulua

Hörhöksi leimautumisen uhallakin minun on pakko kertoa viime päivien enkelikoulusta. Kuulen ääniä, mistä rakas ystäväni (psykiatrinen sairaanhoitaja) on patologisen kiinnostunut. Hän tarkistelee aika ajoin minulta, mitä äänet ovat nyt jutelleet. Viime päivinä äänet ovat olleet taas selkeämpiä, en tiedä olenko itse ollut herkempi kuuntelemaan. Uskon enkelien olemassaoloon ja toimintaan elämässämme, jos vain annamme niille tilaa ja mahdollisuuksia. Ja toimivat ne ilmankin.

Viime päivinä enkelit ovat olleet aktiivisia alennusmyynneissä. Olin lauantaina stockalla ja sovitin noin kymmentä vaatekappaletta, eri kokoisia ja mallisia. MIKÄÄN niistä ei sopinut, näyttivät kamalilta. Minä näytin niissä ja ilman niitä kamalalta. Kroppani tuntuu tällä hetkellä vieraalta ja epämukavalta ylipainon ja roikkuvan ihon vuoksi. Masentuneena vein vaatteet takaisin rekkiin. Kävelin vaatemerkin ohi, jota en ole koskaan sovittanut, mutta jonka mallit näyttivät kivoilta. Värit olivat myös minun värejäni. Enkeli kehotti minua ottamaan kolme erilaista ja eri kokoista paitaa ja ostamaan ne itselleni. En jaksanut väittää vastaan (yleensä häviän nämä väännöt) vaan otin paidat ja menin maksamaan. Ajattelin, että voinhan ne vaihtaa sitten myöhemmin, jos kuulenkin harhoja tällä kertaa. Kotona sovitin paitoja ja ne sopivat täydellisesti. Maksoivat yhteensä 37 euroa.

Lauantaina näin myös poistorekissä samanlaisen ulkoilutakin, minkä ostin itselleni syksyn alennusmyynnistä. Äitini piti valtavasti takistani ja ajattelin, että jos olisin kunnollinen tytär, antaisin hänelle oman takkini (ruskean) ja ostaisin tilalle tuon vaaleanpunaisen takin. Se ei kuitenkaan näyttänyt hyvältä päälläni, vaan vei kaiken värin kasvoiltani. Jätin sen kauppaan ajatellen, ettei äitikään huoli vaaleanpunaista. Myöhemmin puhelimessa hän sanoi, että hänelle olisi kelvannut vaaleanpunainenkin, koska malli oli niin kiva. Yritin soittaa stockalle, mutta he eivät ymmärrettävästi varaa ale-tuotteita. Pyysin enkeliä laittamaan takin minulle sivuun. Takki oli torstai-merkkinen ja maksoi 21 euroa. Tänään menimme kaupunkiin hakemaan takkia ja näin sen jo ovelta, se oli taiteltu koko vaaterekin päälle näkyviin. Olin tosi iloinen. Samalla reissulla löysin myös itselleni alesta täydellisen toppatakin, jossa oloni on mukava ja mikä on lämmin. Tunnen itseni siinä omaksi itsekseni, en epämukavan paksuksi. Takki on värikäs, todella kaunis.

Miksi enkeleitä yhtäkkiä kiinnostaa niin kovasti nämä alennusmyynti- ja vaateasiat? Jostain syystä minua hemmotellaan tällä hetkellä kovasti. Vahvistetaan johonkin tulevaan, vahvistetaan voimaan hyvin omassa itsessäni, vahvistetaan olemaan äiti ja nainen. Mieleni toimii valitettavasti niin, että epämukava fyysinen oloni vie välillä kaiken ilon minulta ja tarvitsen kokemusta siitä, että vartaloni toimii ja on hyvä vartalo. Sopivat ja oikeankokoiset vaatteet ovat siinä iso apu. Joku muu on tässä asiassa varmasti vahvempi. Joku muu myös sanoisi näiden asioiden olevan sattumaa tai sairaan mieleni kuvitelmaa. Minulle nämä ovat lahjoja universumilta, jota pyörittää suuri rakkaus. Kaiken olemassaolevan takana on ääretön hyvyys, joka vain odottaa tulla nähdyksi ja koetuksi. Meitä rakastetaan aivan äärettömän paljon. Riittää, että ottaa rakkauden ja hyvyyden vastaan. Avaa sille silmänsä, korvansa ja sydämensä. Rakkaus on.

Joulukirje

Joulukirje on minusta mahtava juttu. Luin tippa linssissä sellaista, jonka ystäväperhe lähetti. Päätimme teinitypyn kanssa, että ensi vuonna mekin siirrymme joulukirjeeseen ja lopetamme edellisen tradition, perhekuvan. Olemme melkein yhteiselomme alusta saakka lähettäneet kuvan meistä kaikista milloin kotiportailla, milloin kiinanmuurilla tai merenrannalla. Isoveli täyttää nyt 20 ja täytyy varmaan hyväksyä se, ettei hän enää ole mukana meidän pöhinöissämme. Ehkä hyvä siirtymävaihe on kirjoittaa ensi vuonna kirje, jossa on kuulumisia meiltä kaikilta.

Nyt kirjoitan kuitenkin joulukirjeen sinulle.

Rakas lukijani, ystävä.

Tämä on ollut elämäni paras vuosi. Se alkoi jännittävällä odotuksella, joka vuoden toisen päivänä päättyi prinsessa Paukkumaissin syntymään suunnitellulla sektiolla. Kylmässä leikkaussalissa minusta tuli äiti, mikä muutti koko elämäni. En tiedä hienompaa, kuin olla äiti. Maissi on hassu, huumorintajuinen, herkkä ja temperamenttinen tyttö. Rakkauden määrä yllätti minut, se kuinka rakkaus omaan lapseen muuttaa kaiken. Se juurruttaa kiinni maahan, sukuihin, perheeseen. Se irrottaa työstä, suorittamisesta, omasta ajastaan luopumisesta, kaikesta epäolennaisesta. Rakkaus sitouttaa pysymään ja kuulumaan. Rakkaus saa venymään ja jaksamaan, haluamaan kasvaa paremmaksi ihmiseksi. En usko, että olen yhtään parempi kuin ennenkään, mutta haluaisin olla. Ainakin yritän.

Olen oppinut, etten olekaan ahkera ja aikaansaapa, minulla ei vain aiemmin ole ollut ketään toista ihmistä kokonaan vastuullani. Olen oppinut, etten selviä eikä minun tarvitse selvitä elämässä yksin. Sitä varten ihmisellä on perhe ja ystävät. Olen oppinut, ettei minua oikeastaan kiinnosta tehdä töitä töiden itsensä tai oman urani vuoksi. Teen töitä saadakseni rahaa ja siksi, että maailma (jossa lapseni elää) olisi edes hieman parempi paikka. Olen tajunnut, etten tule tekemään väitöstä, ellen oikeasti keksi aihetta, jolla on merkitystä. Väitöksen itsensä vuoksi en tule haaskaamaan siihen aikaani. Olen oppinut, että rakkaus ja lapset pyörittävät koko maailmaa. Rakkaus joko omiin lapsiin tai rakkaus ylipäänsä.

Joulu tuli, vaikka en siivonnut tai leiponut pipareita. Joulu tuli, vaikka osa kummilapsista saa lahjansa myöhässä. Joulu oli hyvä ja leppoisa, onnellinen. Söimme hyvää ruokaa, aviomies yllätti minut polar loopilla ja Maissi oli innoissaan lahjanaruista. Maissin sisko oli ostanut minulle lahjan, mistä olin ihan mielettömän iloinen. Kynsilakan ja vadelma-huulirasvan, omilla rahoillaan. Se oli jouluni arvokkain lahja.

Mitä toivon sinulle ja minulle uudelle vuodelle 2015? Sitä mitä sydämesi kaipaa. Lepoa tai riehakkuutta. Tässä ja nyt elämistä. Kiitollisuutta ja iloa. Rakkautta, hyväksyntää ja armoa. Luopumista kaikesta suorittamisesta. Ystävyyttä, iloa ja naurua. Toivoa. Tunnetta, että on rakastettu, tarvittu ja tärkeä. Onnellista, elämäntäyteistä ja ikimuistoista vuotta 2015.

A true believer

Michael Bublé on mielestäni vahva todistus Jumalan olemassaolosta. Ostin eilen prismasta hänen Christmas deluxe special edition-joululevynsä ja uskon taas kaikkeen hyvään maailmassa. Uskon neitseestä syntymiseen; uskon siihen, etten ole väkivaltainen perhettäni kohtaan joulun aikana. (Laajennettu perhekäsitys sisältää myös teinin äidin ja anoppini, eli uskoni on vahva.) Michael Bublén kuplivan kepeä joululevy saa minut unohtamaan, että kylppäri on vielä kuuraamatta ja joulukakut leipomatta. Täytyn ilosta ja rakkaudesta ja olen vakuuttunut siitä, että joulusta tulee elämänmakuinen, hauska ja naurun täyttämä. Uskon, että tulemme syömään hyvää ruokaa ja istumaan rauhassa pöydässä perheen kanssa. Uskon, että mukulat pitävät lahjoistaan. Uskon, että puolisoni yllättää minut iloisesti (vaikka eilen ostimmekin joululahjat toisillemme samalla prismareissulla).

Tähän kaikkeen ihmeeseen pystyy Michael Bublé, ja väitän, että vain jumalallisen voiman avulla. Samaan uskoon ehkä pääsisin myös aloittamalla juomisen 14 vuoden tauon jälkeen, mutta mennään nyt näillä toisenlaisilla kuplilla.

Rajallisuuden hyväksyminen

Minua huvittaa tuo edellisen postauksen otsikko, en muista tarkalleen mistä sen aikanaan syntyi. Hämärästi muistan jonkun ammattivalittajan antaneen palautetta siitä, mitä kaikkea infoa pitää olla leirikirjeessä, siis ihan kaikki tuossa tapauksessa. Ja mitä ei oltu mainittu, sitä ei saisi tapahtua.  Jotenkin se on vaan minusta sanontana hyvä kuvaus siitä, että joskus olisi kiva tietää asioita etukäteen.

Tapasin syöpää sairastavaa ystävääni sunnuntaina ja meitä nauratti tämä leirikirje-asia kuolemiseen liittyen. Että olisi kiva tietää etukäteen mitä tapahtuu, miten kuoleminen faktisesti menee, sattuuko se ja mitä sitten, kun henki irtoaa ruumiista? Kirkasta? Valoa? Pimeää? Ystäväni sanoi, että kyllä leirikirjeessä pitäisi olla ainakin ensimmäisen päivän ohjelma ja keitä on isosena. Meitä nauratti vedet silmissä.

Jotenkin on epäreilua se, että kuoleva joutuu lohduttamaan muita. Niin siinä kuitenkin käy, kuoleva joutuu oman ahdistuksensa lisäksi kantamaan myös muiden ahdistusta. Jotenkin oli tosi helpottavaa nähdä, jutella ja jakaa yksi iltapäivä yhdessä. Olen surrut kovasti hänen ja hänen perheensä puolesta. Suren edelleen, mutta vielä enemmän kiitän. Ystäväni hyväksyy sen, että hänen rajallisuutensa on tulossa vastaan. Mikä minä olen olemaan siinä tapauksessa hyväksymättä? Kunnioitan hänen elämäänsä enemmän kiittämällä hänestä ja siitä mitä on ollut, tukemalla hänen perhettään sitten kun sen aika koittaa ja nauramalla vedet silmissäkin.

Ei ollut leirikirjeessä

Tähän on tultu. Maissi on tehnyt tissilakon. Merkkejä on ollut ilmassa jo jonkin aikaa ja totaalikieltäytyminen alkoi tänään, kun oltiin mummilla kylässä. Illalla nukkumaan myös ilman tissittelyä. Järkyttävää, mitä seuraavaksi? Muutto varmaan omaan sänkyyn.

Imetys on ollut minusta pahin rasti tässä äiti-asiassa. Se kammotti minua etukäteen, sillä minusta oli luonnoton ajatus, että rintoihini yhtäkkiä 40 vuoden jälkeen tulee maitoa. (Ihan sama kuin olkapäähäni kasvaisi yhtäkkiä nakki. Tai polveni alkaisivat tuottaa voileipiä.) Vuodessa ajatukseen kuitenkin tottuu ja huomaa imetyksen hyvät puolet. Vauvan ruokkimisen helppous, suloinen läheisyys jne. Jossain vaiheessa imetys ei enää sattunut enkä kylpenyt maidossa, kuten alkuun. Siinä vaiheessa siitä tuli vähintäänkin siedettävää. Olen selvinnyt imetyksestä nämä lähtökohdat huomioon ottaen loistavasti. Vuoteen on mahtunut kipeitä rintoja, kaalinlehtiä, kylmältä varjelua, tiukkaa imetysdieettiä, hiusten lähtöä. Annan tämän kaiken jälkeen itselleni ruusukimpun, papukaijamerkin ja stipendin vaatekauppaan. Pian voin käyttää muitakin vaatteita, kuin imetyspaitoja. Se on mahtavaa. Tyttäreni on saanut lähes vuoden ajan nauttia äidinmaidon eduista ja on nyt valmis luopumaan tissistä. Hyvä Maissi!

Mutta leirikirjeessä ei sanottu, miten järjettömän haikealta siitä luopuminen lopulta tuntuu.

Tässä ja nyt

En ole varmaan koskaan valmistautunut jouluun näin huonosti, en edes silloin, kun olen sydämeni pohjasta vihannut ja kammonnut edessä olevia juhlapyhiä. Nyt suhtaudun varovaisella innostuksella, sillä joulu on Maissin ensimmäinen ja kolmas hääpäivämmekin sieltä koittaa tapaninpäivänä. Meillä on 14 kummilasta, eikä heistä kukaan ole vielä saanut lahjaansa kaappiin odottamaan. Maissille olen ostanut yhden joulukoristeen (hän saa sen tosin vasta aikuisena) ja teinitytölle laivalta kosmetiikkaa. Olen aina pyrkinyt aloittamaan joululahjahankinnat jo heinäkuussa tavoitteena välttyä ostoshelvetiltä joulukuussa. Not this year. Epäilen joulun silti koittavan, vaikka hankkisin lahjat alesta joulun jälkeen tai postittaisin jokaiselle lahjakortin.

Tänä vuonna jouluun liittyy outo sivuääni, joka sanoo, että tässä ja nyt. Ystäväni elää viimeistä jouluaan ja sanon sen ääneen, vaikka se ei ole minun suruni. Tai on, menetän ystävän, mutta hänen perheensä menettää paljon enemmän. Julkinen suru on jotenkin niin hankalaa, surun omiminen niiltä, joita asia ensisijaisesti koskee. Minun arkeni ei kaadu, vaikka hän kuolee. Maailma jatkaa pyörimistään akselinsa ympäri, vaikka hänen elämänsä päättyy. Silti koko maailma menettää jotain korvaamatonta hänen mukanaan. Viime päivät mielessäni on kulkenut muistoja, kuin kuvia tai filminpätkiä. Tilanteita töistä. Juhlia. Asioita, joita hän on yrittänyt minulle opettaa, kuten melomista, kiipeilyä ja frisbeegolfia. (Olen ollut surkea niissä kaikissa.) Yhteisiä lounaita, leirejä ja retkiä. Elokuvia, konsertteja, autolla ajamista. Pöhköilyä ja naurua. Yhdyssanoja ja sanojen vääntelyä. Jekkuja. Kun ajattelen häntä, hymyilen aina sisälläni. Sellaisen ihmisen maailma menettää, ihmisen, joka läikähtää toisissa ihmisissä hymynä. Ihmisen, joka on ollut turvallinen ja vakaa hankalissa tilanteissa. Luotettava, kuin peruskallio. Oikeudentajuinen, reilu. Hyvis.

Vaikka en oppinutkaan melomaan, kiipeilemään tai edes heittämään kunnolla frisbeetä, hän opetti, että kaikki on tässä ja nyt. Aikaa ei ollutkaan rajattomasti, ei aikaa palata asiaan ja jatkaa juttua, sitten kun. On vain tämä päivä, tämä hetki. Ei edes huomista. On vain tänään. Vaikka olisi vielä viikkoja ja kuukausia, tai tämä joulu, on silti vain tänään.

Öinen ruoskinta

Vielä syyllisyydestä. Minua painavat seuraavanlaiset asiat.

Meillä on sotkuista, liikaa tavaraa. Liikaa pyykkiä odottamassa pesua, viikkausta ja silitystä. Ikkunoita vailla pesua jo vuodesta kuokka ja kypärä. Heitän edelleen liikaa ruokaa roskiin/kompostiin. Ei edes mennä siihen, kuinka huonosti hoidan kompostoria. Se niin taatusti taas jäätyy.

Ihmisten laiminlyönti. En jaksa soittaa kenellekään, kuinka voi olla näin huono puhumaan puhelimessa? Vastaavasti en myöskään kirjoita kenellekään, joskus harvoin whatsappaan tai tekstaan. Ystävien laiminlyönti on rikoksista kauhein.

Olen surkea vaimo ja äitipuoli. En oikeasti ole kiinnostunut mieheni lapsista enää nykyään, laitan kyllä kalenteriin koska he tulevat, ruokin, pesen pyykit ja jututan, mutta siinä kaikki. Tätä ei varmaan edes saisi sanoa ääneen. Vuoden surkein vaimo-palkinto on myös tulossa meitsille. Meillä oli äsken hetki yhteistä aikaa, kun heräsin nukuttamasta Maissia ja mies oli vielä hetken hereillä ennen nukkumaan menoa. Katsoimme yhdessä elokuvan lopputekstit.

Itseni laiminlyönti. En ole vuoden aikana lukenut kuin kaksi kirjaa. Minä hengitän lukemalla. En muista tilata hammaslääkäriä, en harrasta liikuntaa. Tingin aina joogaan menosta, vaikka tarvitsisin sitä oikeasti. En rasvaa ihoani riittävästi enkä varsinkaan käytä silmänympärysvoidetta. (Ympäristörikos!) Ainoan bonuspisteeni saan lopultakin laihtumisesta, adventtipaasto on tehnyt ihmeitä. Mutta tiedätte kyllä, mitä tapahtuu kun laihtuu ilman liikuntaa ja ihon rasvausta.  Onneksi käyn edes kuorossa, se on parasta elämässäni kodin ulkopuolella. (Se on ainoa elämäni kodin ulkopuolella.)

Talon eläinten kurjaa hoitoa en edes avaa tähän, etten saa kettutyttöjä kimppuuni vapauttamaan marsuja häkistään. Kissat luultavasti suunnittelevat muuttoa muualle.

Minun kaikki energiani valuu tähän äiti-juttuun. Maissin hoitamiseen, ruokkimiseen, hänen hyvinvointiinsa. Olin ajaa taas tänään kolarin käydessäni kissan kanssa eläinlääkärissä. Mies kysyi, onko mielessäni liikaa asioita, kun vaan sohlaan koko ajan. Joo, kevyt ehkä. Mieleni tuntuu halkeavan asioista, tekemättömien töiden taakasta, riittämättömyydestä. Silti jokaisena päivänä on eletty jollain tavalla ihmismäisesti, syöty, nukuttu ja oltu puhtaissa vaatteissa. Paitsi silloin, kun huomasin töissä, että farkunpolvessani on kämmenenleveydeltä räkää.

Syyllisyys nousee siitäkin, etten tee niin paljoa, en täyttä työviikkoa, en väitöskirjaa, en mitään ihmeellistä. Silti minun aikani ei tunnu riittävän. Samalla tiedän, että tämä vähä mitä teen, olen Maissin kanssa silloin kun en ole töissä, on oikeasti tärkeää. Onko kyseessä jälkikriisi siitä muutoksesta, kun saa lapsen näin vanhana ja joutuu tajuamaan, ettei oikeasti olekaan kovin tehokas ja ahkera, ja on ehtinyt tehdä asioita aiemmin vain siksi, ettei ole tarvinut huolehtia muista kuin itsestään yli 40 vuotta? Ja vähän muista, mutta silti, eri tavalla. Ei ole ollut täydellisessä vastuussa muista ihmisistä aiemmin. Miten ihmeessä te teette tämän jutun? Vinkkejä kaivataan. Ja jos vinkki on se, että ole armollisempi itsellesi, niin tarkat ohjeet siihen kiitos.

Päivän kevennys

Teinitytön äidin mielialat ovat vaihdelleet vuoristoradan tavoin valon määrän hiipuessa. Siinä ei ole mitään uutta. Keväällä valon lisääntyessä on luvassa vastavaa ilakointia. Tänään hän oli kuitenkin ilahduttanut miestä ihan ystävällisellä viestillä. Heidän uusperheensä nuorimmainen oli kertonut äidilleen, että jos heidän talonsa palaa, he muuttavat koko perhe meille.

Kiitos Jeesus, että he asuvat kivitalossa.

Syyllinen olo

Olen viime aikoina miettinyt syyllisyyttä ja syyllistymistä. Mistä kaikista asioista kannattaa ottaa stressiä ja mistä ei? Ehkä peruskysymys on taas Muumimammana eläminen. Hän tuskin stressaisi joulusta (no ei kai, kun nukkuvat talviunta) tai sotkuisesta kodista. Millä asioilla on oikeasti merkitystä? Mistä asioista minun olisi syytä ottaa paineita?

Tavallaan en stressaa joulusta, sillä sen viettämisessä olennaista on kaikki se, mitä tekemällä tai rahalla ei saa. Hyvä, rauhallinen ja kiitollinen mieli. Se tulee kaaoksen keskellekin, jos on tullakseen. Fb-kaverini oli askarrellut 72 pikku pakettia lastensa joulukalentereihin. Jää tekemättä minulta eikä harmita yhtään, sulaa hulluutta. Teini joutuu selviämään tästä adventista ilman minkäänlaista kalenteria ja Maissia hemmotellaan diabetestutkimuksen lähettämällä kuvakalenterilla. Adventtikynttelikköä en jaksanut virittää, mutta ajattelin polttaa viimevuotisia adventtikynttilöitä loppuun yksi kerrallaan. Kynttilä 1 on nyt menossa.

Joulukuussa on kuitenkin niin paljon muistettavaa. Joulupostit, paketit ja muistamiset. Suku tulee syömään aattona ja joulupäivänä. Luultavasti on pakko siivota edes vähän. Aloitin portaikon maalaamisen, se on ehkä vietävä loppuun saakka. Hittiläinen.

Mistä kiireen tuntu oikein tulee? Teen hyvin maltillisesti töitä viikossa, vain kaksi kokonaista päivää. Muun ajan chillaan kotona supagirlin kanssa. Luulisi sitä ehtivän. Täytyy varmaan tehdä muistilista, usein se helpottaa, kun saa muistettavat asiat paperille ja pois mielestä.

Tästä olen kuitenkin syyllinen ja syystäkin. Kissalla on haava jalassa, ollut jo jonkin aikaa. En vienyt sitä heti lääkäriin, kun näytti, että se alkaisi parantua. Eilen muistin taas lopulta katsoa sitä, ja haava näytti kamalalta. Tälle päivälle olin saanut ajan, mutta kissapisulainen piileskeli metsässä, kunnes oli myöhäistä lähteä. Huomenna uusi yritys.

Syötin sille kermaa hyvitykseksi. Sen kokemusmaailmassa todellinen julmuri olen kuitenkin vasta sitten, kun olen raahannut sen lääkäriin.

Vapaus sanoa

Viime päivinä on ollut vaikea välttyä mielipidekirjoituksilta, asioiden puolesta tai vastaan. Oman mielipiteen ilmaisu on varmasti hyvää tekevää tuuletusta henkilökohtaisella tasolla, mutta aika tunkkaista on niitä lukea pitemmän päälle. Enkä ota nyt kantaa puolesta tai vastaan missään asiassa. Erilaisia mielipiteitä on kiinnostavaa lukea tiettyyn rajaan asti, mutta helpompaa on lukea tietysti samaa-ajattelevien kommentteja. Yleisesti tuntuu, että Suomessa ei tarvitse juuri säästellä mielipiteiden ilmaisussa vaan ihan räävittömästi voi sanoa mitä mieleen juolahtaa. (Joo, tavallaan tiedän kyllä mitä sananvapaus tarkoittaa, mutta silti...)

Saanko sanoa toisesta ihmisestä ihan mitä vain, jos olen kerran sitä mieltä? Sitäkö sananvapaus tarkoittaa? Olen kyllä eri mieltä tästä asiasta. Ja vaikka lukiessani jonkun ihmisen kommentteja mietin, että kuinka yksinkertainen täytyy olla, että kirjoittaa noin, en silti sano sitä ääneen. Ellen pidä jonkun ihmisen blogista, en kommentoi ilkeästi, vaan poistun paikalta. Mitä ihmiset saavat siitä, että ilkeilevät toisten blogeissa, en ymmärrä? Tosi hämmentävää.

Minulla on ystävä, joka on tosi hauska ja terävä. Hänen fb-sivullaan käytiin keskustelua, joka oli ala-arvoista ja typerää. Ystäväni kommentoi sitä lauseella: "Kommenttisi loukkaa älyäsi. Pyydä itseltäsi anteeksi." Ystäväni tavoitti jotain tosi olennaista näpäytyksellään. Se mitä suustamme päästämme, kertoo usein vain ja ainoastaan meistä itsestämme, pikkumaisuudestamme tai pienuudestamme. Ei niinkään toisesta ihmisestä, asioista tai yhteiskunnasta. Raamattuun kun on ollut nyt trendikästä vedota, voisin sanoa että puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa tai kultaomenia hopeamaljassa sanat oikeaan aikaan sanotut.

Säästövinkkejä

Ihana P tilasi minulta säästövinkkejä ja ne tulevat tarpeen nyt itsellenikin. Olen ollut hetken aikaa jo kesälomalla omassa työssäni, mutta joulukuun alussa palkanmaksu loppuu, samoin vanhempainraha jo jokin aika sitten. Kiitos osa-aikaisen työni tulen tienaamaan 40 % normipalkastani plus kotihoidontuki, so the party is over my friends.

1. Laihduta. Syö vähemmän, varsinkin vähemmän herkkuja. Vähemmän rahaa kauppaan, enemmän sopivia vaatteita omassa vaatekaapissa. Kaksinkertainen säästö.
2. Suunnittele ja toteuta ruoka alusta loppuun itse, niin paitsi silloin kuin käytät edullisia eineksiä. Kaikki kaupasta ostettu on joka tapauksessa halvempaa kuin ulkona syöminen. (Hyvästi lounaat, hyvästi hetken mielijohteesta haetut thai-ruoat, pitsat ja kebut.)
3. Älä heitä ruokaa pois, ts. tee ruokaa tähteistä tai ota evääksi töihin.
4. Osta vain sellaista mitä oikeasti tarvitset. Ei tunneostamista, ei palkitsemista, ei lohdutuslahjoja, ei olenansainnuttämän-juttuja. Kierrätä tavaroita omassa kodissa. Lainaa kaverilta/kaverille. Älä osta edes kirpparilta, ellet oikeasti tarvitse. Tätä miettinyt viime aikoina kovasti.  Luin vasta jostain, hesarin kolumnista muistaakseni, siitä, kuinka väärin on puhdistautua hankkiutumalla eroon tavarasta. Tavara ei häviä maailmasta mihinkään. Tärkeämpää olisi oppia arvostamaan tavaraa, sitä mitä sinulla jo on. Ei sitä uutta tavaraa, mitä et ole vielä hankkinut. Meillä ei vaihdeta sisustustusta, ei vaikka syytä olisi. (Maissi on pureksinut tammisen tv-tason piloille. Oikeasti, pureksinut.) Suunnittelen ruokapöydän tuolien maalauttamista kaupungin työpajalla. Meillä on kaikki paikat täynnä tavaraa. Mitään uutta emme tarvitse. Sisustamisen tilalle siivoamista. Meillä koti näyttää ihan uudelta ja upealta, kun joskus siivoaa.
5. Älä matkusta. Tai sitten toteuta ajatusta less is more. Matkusta lähemmäksi, kotimaassa, päiväksi, pienesti. Nauti kaikesta vaihtelusta, vaikka retkestä lähikaupunkiin. Kulje silmät auki, ihmettele, pysähdy.
6. Harrasta edullisia juttuja; käy uimahallissa, kirjastossa, leffassa (tai vuokraa), lenkillä, juoksemassa, kudo, sienestä, juttele ystävien kanssa. Kutsu kylään ja kyläile. Tee eväsretkiä metsään tai luontopolulle.
7. Hanki käytettynä sellaista, mikä on järkevää, esim. lasten vaatteita.Tee itse jos osaat. Tai teetä anopilla. Korjaa, korjauta, maalaa, kunnosta.
8. Muista, että tarpeet lisääntyvät tulojen mukana. Nyt käännät vain kulutuksen toiseen suuntaan. Siihen en kuluta-asentoon.

On kliseistä sanoa, että onni ei maksa mitään, kun kuitenkin on kiva saada joku uusi vaate itselle tai lapselle, syödä hyvin tai tuntea turvallisuutta, jos on rahaa säästössä. Niillä ei kuitenkaan ole merkitystä, ellei ole muuta sisältöä tai onnea elämässä; ystäviä, perhettä, rakkautta tai kykyä nauttia. Tai vaikka terveyttä. Omalla kohdalla on myös tilanne, jossa meillä oikeasti on kaikkea, ja enemmän. On eri asia säästää omakotitalossa maalla ja sanoa, että tehkää kivoja ilmaisia juttuja, kuten vaikka puutarhatöitä. Puutarha on oikeasti luksusta. Kuluttamisen pienentäminen on minulle sitä, etten hanki mitään turhaa tai uutta, ja mietin tarkkaan ruokaostokset. Tajuan kuitenkin, että 40% tuloillakin olen etuoikeutettu ja "köyhyyteni" on näennäistä.

Pääasia, että elämässä on iloa. Laitoin Maissia nukkumaan tänään ja hän alkoi hassutella. Äittä, Maissi sanoi, ja yritti saada minut nauramaan. Kun nauroin, hän kääntyi katsomaan ja alkoi hihittää. Kohta taas kuului äittä, ja toiveikasta hihitystä. Nukkumisesta ei tullut mitään, kun meitä vaan nauratti. Ihana pöhkö tyttö. Mikä etuoikeus on saada viettää aikaa hänen kanssaan.

Vapaus voida paremmin?

Viimeiset kallisarvoiset päiväunihetket. Pian taas mennään tuhannen tuhatta hyppyloikkaa. Miksi liike tulee ennen ajatusta, en ymmärrä? Siis lapsen kehityksessä, jos ajatuksenjuoksuni on liian nopea.

Luin näitä harvoiksi käyneitä postauksiani ja totesin jokaisesta viime aikoina kirjoittamastani  tihkuvan ahdistusta työstä, joka raapii minua tällä hetkellä. Päätin, ettei ole pakko jaksaa tehdä keikkaa päivystykseen, ellei oikeasti jaksa. Minulla on yksi osa-aikatyö ja keskityn siihen. Täytyy nipistää kuluja pienemmiksi ja tinkiä jostain muusta, kuin minun psyykkeestäni. Jostain syystä olen haavoittuvampi tällä hetkellä kuin yleensä, ja minun on pakko kuunnella sitä. Minulla ei ollut sovittuja vuoroja ja uudesta listasta ilmoitin, ettei minulle valitettavasti käy mikään.

Mikä mieletön vapauden tunne. Pystyn taas hengittämään.

Sinitiaisten paluu

Itkuhälyttimestä kuuluu rohinaa, pieni nuhainen tyttö nukkuu raikkaassa ulkoilmassa päiväunia. Talitintit ja sinitiaiset ovat palanneet pihaan ja lentelevät tohkeissaan siemenautomaatin kimpussa. Maa on valkoinen, ensimmäiset lumityöt tehty. Huomenna juhlitaan isosiskon 13-vuotissynttäreitä. Illalla menen hänen kanssaa katsomaan Nälkäpeli-leffaa kylälle, ikivanhaan pieneen leffateatteriin.  Pitäisi siivota ja leipoa.

Yritän edelleen opetella ottamaan rennosti. Siinä tavoitteessa minua auttaa tämä kahden maailmani välinen jatkuva ristiriita; pieni elämä kotona tytön kanssa ja kaikki se hulluus, mikä työssä odottaa. Eilen ajoin kaupunkiin kiireavuksi töihin, ja katselin kadulla ensimmäisissä lumihiutaleissa käveleviä ihmisiä. Mietin sitä, kuinka he eivät ehkä tiedä, miten hirveitä asioita maailmassa tapahtuu. Jokaisen elämässä on omat hirveytensä, en tarkoita sitä. Mutta pahuuden tulva on loputon, kun avaan työpaikan oven. Jokainen päivä tuo tullessaan jotain ennen näkemätöntä julmuutta, yksinäisyyttä, kipua tai kauhua. Sen vastaanottaminen haavoittaa, muuttaa sisäistä maailmaani. Kun katselin tuntemattomia ihmisiä kadulla, olin lähes kateellinen siitä, etteivät he tiedä eikä heidän tarvitse tietää.

Asiat kuitenkin suhteellistuvat, kun suljen oven takanani. Ei ole katastrofi, etten ole vielä imuroinut tälle viikonlopulle. Leipoakin ehdin kyllä. Tärkeintä on, että ollaan syöty ja nukuttu ja ollaan yhdessä. Nauretaan välillä, hassutellaan. Rapsutellaan kissoja ja marsuja. Huomenna juhlitaan synttäreitä. Pohditaan, millainen täytekakku tehdään.

Maissi ryömi ensimmäistä kertaa tänään lumessa ja istui hetken pulkassa. Pieni ihminen ja ensimmäinen alkava talvi.

Työläs työ

Mies on ollut kotona viimeiset viisi viikkoa ja minä olen keikkaillut ahkerasti. Olen ollut kahden työn loukussa, mikä on ollut tosi mielenkiintoista, sillä kumpikaan niistä ei ole oma vakityöni. Olen tosi tyytyväinen omaan virkaani, mistä olen hoitovapaalla, joten on aika luksusta päästä kokeilemaan muita paikkoja ilman, että täytyy lähteä pysyvästi pois omastaan. Sosiaalipäivystys on tosi haastavaa, joka työvuorossa tulee vastaan jotain ihan uutta. Jatkuva kiire ja kaaos koulii karsimaan ja tehostamaan ihan uudella tavalla. Jos tekisin sitä työtä pitkään, tulisi ihan mahtava rutiini ja ote työhön. Toisaalta siinä on vaarana kyynistyä, sillä jokainen päivä tuo myös jotain entistä kamalampaa vastaan. Miehen palatessa omaan työhönsä viikon kuluttua teen osa-aikaista työtä pääasiassa tänne kotikaupungin lastensuojeluun. Siellä on leppoisa tahti ja asiakkaita koko kaupungissa saman verran, kuin minulla ja työparillani yhteensä omassa työssä. Ensi töikseni keräsin kukkaruukut ja kynttilänjalat pois asiakkaiden ulottuvilta, siinä toimistossa eivät tavarat ole lentäneet. Joskus joku on suuttunut ja paiskannut paperinsa lattialle. Aika kontrasti sosiaalipäivystykseen, jossa varusteisiin juuri hankitaan luotiliiviä ja kotikäyntiohjeistuksessa kehotetaan seisomaan viistosti asiakkaan oven takana, ettei osu, jos suoraan oven läpi ammutaan.

Työn raskaus tuli kuitenkin yllätyksenä, se miten herkkä olen nykyään. Olen luullut olevani sitkeä ja paljon nähnyt ja kokenut, mutta oman lapsen saamisen jälkeen asiat kirvelevät aivan uudella volyymilla. Haavoittuvuus ja herkkyys ovat hyviä asioita, normaaliutta, mutta minun työssäni ne melkein invalidisoivat. Toisina päivinä kotiin ajaessani on tuntunut siltä, kuin maailmasta olisi imetty kaikki värit ja ilo pois. Toisaalta värit palaavat, kun saan Maissin syliini ja nuuhkin hänen hiuksiaan ja niskakuoppaansa. Tänään työpäivä oli pitkä kuin nälkävuosi ja minulla oli järkyttävä ikävä Maissia. En muista ikävöineeni ketään koskaan näin kovasti, on kuin sielua revittäisiin irti. On tuskallista olla erossa omasta lapsesta. Jos olisin palannut nyt kokonaan töihin, tämä olisi arkeamme. Ajatuskin on sietämätön.

Ajattelen lämmöllä loppuvuotta ja seuraavaa. Puolikkaita työpäiviä ja tiukkaa taloutta, mutta aikaa kotona ja lapsen kanssa.

Ps. Todiste siitä, että olen mennyt rikki. Eilen olin poliisiasemalla työasioissa ja jouduin hengaamaan tosi söötin nuoren poliisimiehen kanssa. (Poliisit ovat olleet heikko kohtani.)  MinäennenMaissia olisi flirttaillut häikäilemättömästi, vaihtanut numeroita ja sopinut lounastreffeistä. MinäjälkeenMaissin jutteli vauvoista (söötillä poliisilla oli 9 kuukauden ikäinen) ja siitä, joko teillä kävellään/kiivetään/seistään/nukutaan yöt.

Sain sentään pyytämättä hänet keittämään minulle tuoretta kahvia. Vanhempi vanhemmalle.

Lapsen takia

Viimeisen kymmenen kuukauden aikana minulle on selvinnyt, että lapsi on ihmeellinen voima elämässä. Lapsen takia on valmis venymään käsittämättömiin suorituksiin. Olen jo aiemmin pohtinut samaa, ennen omaa lasta, erään ystäväni kautta. Hän tuli äidiksi myös varsin kypsällä iällä ja muuttui paljon ihmisenä. Hän on ollut särmikäs, kova luu niinsanotusti. Jossain määrin hurja ja itsekäskin. Saatuaan kolme lasta hän pehmeni silmissä, venyi asioihin kuminauhan tavoin, muuttui kulmikkaasta sitkeäksi ja joustavaksi. Sitä oli jotenkin upeaa seurata vierestä. Hänestä tuli jopa perhepäivähoitaja, voidakseen hoitaa myös omat lapsensa kotona.

En tiedä olenko itse muuttunut tai joutunut venymään, ehkä olen aiempaa kärsivällisempi. Joudun luopumaan monesta omasta tarpeestani lapsen hyväksi, tai ainakin siirtämään omiani. Tällä hetkellä huomaan suojelevani vahvasti perhettämme ja tätä kotia, mietin turvallisuuttamme ja yksityisyyttä. Lastensuojeluun palaaminen on ollut rankempaa kuin ajattelin. Asiat tulevat iholle ja satuttavat. Välillä tuntuu, etten pysty enää tekemään tätä työtä. Mutta mitä sitten? En osaa muuta.

Olen miettinyt myös sitä, kun sanotaan, että pariskunta pysyy yhdessä lasten takia. En keksi parempaa syytä pysyä yhdessä, kuin yhteiset lapset. (Olettaen tietysti, että elämä ei ole puhdasta perhehelvettiä, vaan sellaista normaalia ylä- ja alamäkeä.) Juttelimme eilen pitkään siitä, millaista miehellä on asuessaan erossa kahdesta lapsestaan. En halua vähätellä eroja tai parisuhteen päättymisiä, mutta väitän, että tuskallisinta elämässä on joutua eroon omasta lapsesta. Mies itkee edelleen muistaessaan tunteen, kun tajusi menettäneensä myös toisen lapsensa eronsa myötä. Tapaajavanhempi menettää suurimman osan yhteisestä arjesta. Parhaimmillaankin eron myötä vanhempi menettää joka toisen viikon lapsensa elämästä.

Olen kertonut miehelle, että en tule koskaan suostumaan avioeroon. (Toivottavasti hän ei hoksaa, ettei minulta varsinaisesti kysytä mitään, jos hän vakaasti haluaa erota minusta.) On turha kuvitella aloittavansa uutta elämää jonkun pirkon kanssa, sillä minä roikun mukana kuin paha uni. Kodistani en ainakaan lähde. Ja lapseni kanssa aion elää jokaisen arkipäivän. Ja viikonloput.  Niin että elä siinä sitten uutta onnea.

Tarkennuksena edelliseen, että emme ole miettimässä eroa. Olen vain ilmoittanut asiasta varmuuden vuoksi, jos mies sattuu haaveilemaan jostain angorapaitaisesta Bambista, jolla on rinnat kuin ketunnenät ja aikaa käydä laitattamassa kyntensä. Mieheni on minulle maailman paras ja ainoa mies, sillä hän on lapseni isä. En keksi mitään sen sitouttavampaa seikkaa tässä maailmassa.

Sellaista mietin näin isänpäivän jälkihöyryissä.

Huolta pidetään

Viime päivät, ajat ovat tuntuneet työläiltä. Suru ja raskas fiilis leijuvat ohimoilla. Surettaa ystävien puolesta, surettaa työasiat. Keikkailu sosiaalipäivystyksessä on toisaalta kivaa vaihtelua, paitsi että on rasittavaa olla taas osaamaton uuden äärellä. Paljon muistettavaa ja opittavaa, ja imettävän äidin aivokapasiteetti. Rankkaa on se, että Maissin myötä työn sisältö tulee uudella tavalla iholle, satuttaa. Pahoinpidellyille, raiskatuille, hylätyille lapsille tulee Maissin kasvot ja silmät. Pahuuden todellisuus pelottaa, kun on jotain menetettävää. Lisäksi nämä lähipiirin energiasyöpöt, joita tuntuu olevan ovella pitkässä jonossa.

Kaiken keskellä pieni ihme, joka jaksaa huvittaa minua. Toissa päivänä murehdin miehen tartuttamaa huolta raha-asioista. Miten ihmeessä me pärjäämme, kun en ole säännöllisesti töissä? Pieni ääni kehotti minua laittamaan sähköpostia kotikaupunkimme lastensuojeluun kysyäkseni keikkaa tai osa-aikaista työtä. Laitoin, ajattelematta asiaa sen pitemmälle. (En oikeasti halua olla töissä siellä missä asun, siitä seuraa vain ongelmia.) Parin tunnin kuluttua kaupungilta soitettiin. Johtava sosiaalityöntekijä sanoi minun laittaneen viestiä aika hyvään aikaan, sillä tunti sitten juuri virkaan valittu työntekijä oli perunut tulonsa ja jättänyt heidät pulaan. Koska voisin aloittaa? Heille riittäisi lupaamani 40% viikkotyöajasta, tekevät muita järjestelyjä myös. Voinko tehdä töitä heille koko hoitovapaani ajan? Ja kaiken huipuksi, voin tehdä töitä juuri silloin kuin minulle (=meidän perheen aikatauluun) sopii, sillä itsehän täytän kalenterini. Aloitan maanantaina.

En osaa sanoa muuta, kuin että kyllä meistä huolta pidetään. Tänään olin väsynyt töissä ja vastailin viimeisiin päivystyspuheluihin ennen neljää. Kotikaupunkini sosiaalityöntekijä soitti kertoakseen, että heidän faksinsa toimii taas. Täysin turhanpäiväinen puhelu, joka osui minun pöydälleni kuin muistuttaakseen taas asiasta. Teki mieli sanoa, että nähdään maanantaina.

Illalla kooman keskellä mietin, ettei ole tärkeämpää, kuin hoitaa omaa lasta. Rakastaa, ruokkia, olla lähellä. Siksi teen näitä vieraita töitä, muualla kuin omassa, tutussa työssä. Että Maissi saa olla kotona niin kauan kuin on tarpeen. Sairauden, pelkojen, pimeyden ja kivunkin lähellä se on tärkeintä. Oma lapsi. Että elämä jatkuu, minun jälkeeni.

Raskautta

Ystäväni mukaan raskaudesta toipuminen kestä yhtä kauan, kuin raskaus itse. Näinä päivinä tulee 10 kuukautta Maissin syntymästä, ja jollain tavalla olen kokenut tuon väitteen todeksi omalla kohdallani. Tosin imetys vielä sekoittaa kroppaa, mutta muuten olo alkaa olla jo suht normaali. Noin kuusi paikoilleen jumiutunutta raskauskiloa saisivat puolestani kadota jonnekin, samoin outo mahanmöllykkäni. Lääkärini mukaan uusi raskaus saisi alkaa vasta jonkin ajan kuluttua ja sitä ennen olisi hyvä saada paino mahdollisimman alas. Jos tulisin vielä raskaaksi uudelleen, olisin seuraavan sektion aikaan 42-vuotias. Raskausdiabeteksen uusiutuminen on kuulemma varmaa ja riskiraskaudesta olisi kysymys.

Odottaessani Maissia kaikki sujui hyvin, paljon paremmin kuin olisin koskaan uskonut. Olin koko raskauden aikana kaksi päivää pois töistä. Olo oli ajoittain epämukava, mutta koska mahani oli niin pieni, en kokenut oloani mitenkään mahdottomaksi. Psyykkisesti raskaus oli rankka, koska pelkäsin niin paljon keskenmenoa, ihan loppuun saakka. Ajatukset vaihtelevat laidasta laitaan sen suhteen, toivonko edes uutta raskautta. Meillä on terve ihana tyttö, onko kohtuutonta pyytää vielä lisää? Suurin haluni saada toinen lapsi liittyy juuri Maissiin. Kun näen, kuinka hän palvoo isosiskoaan, toivon, että hänellä olisi jatkuvasti sisarus arjessaan. Joku, jonka kanssa jakaa meidät. Joku, joka eläisi paljon meidän jälkeemme.

Onneksi asia ei ole omissa käsissä. Se tapahtuu, mikä tapahtuu. Vastaan otetaan, mitä annetaan.

Muumimammaksi alkaminen

Olen päättänyt alkaa muumimammaksi. Kuinka se tapahtuu?

Sirpa Happosen Muumiopas kuvaa Muumimammaa näin: "Jos muumiperhe on Muumilaakson ydin, Muumimamma sijaitsee sen keskiössä- Hän on Muumimipeikon äiti ja Muumipapan puoliso, muumeista vakain ja suvaitsevaisin. Paitsi perheestään, hän pitää huolta myös vieraista, joita saapuu tämän tästä. Muumimamma joutuu toistuvasti tilanteeseenn, jossa on ratkaistava, mitä syödään" ja "Muumimamman huolenpito ulottuu myös tunnetasolle. Hän hyväksyy kaikki, kuuntelee ja lohduttaa. Muumilaakson turvallinen ilmapiiri on paljolti hänen varassaan. Hänen vakautensa antaa muille vapauden, ja koska hän nauttii elämästään, turhaa kiitollisuudenvelkaa ei synny. Kotiinpalaajat saavat kakkua tai rommitotin, ja kun Muumimamma seikkailee mukana, ruoka ja makuusija järjestyvät helpommin." Lisäksi "Muumimamma nauttii juhlimisesta mutta myös yksinolosta, erityisesti puutarhanhoidosta."

Ruoanlaitto, puutarhanhoito, säilöminen, juhlien järjestely, vieraiden vastaanottaminen - ne hoituvat kyllä. Haasteellisinta minulle on tuo kohta koska hän nauttii elämästään. Ei niin, etten nauttisi elämästäni, nautin kyllä. Mutta että osaisin heittäytyä elämästäni nauttimiseen ihan täysillä, kantamatta turhaa syyllisyyttä, jännittämättä ja pelkäämättä turhia, suorittamatta? Se on vaikeaa. Ei kuitenkaan mahdotonta, sillä muumimammoille kaikki on mahdollista.

Viime aikoina on täytynyt miettiä paljon oman elämän ja jaksamisen rajoja. Keskittymistä omaan perheeseen ja sen hyvinvointiin. Totesimme miehen kanssa, että tällä hetkellä energiasyöppöjä on ympärillämme enemmän kuin tarpeeksi. Olen haaveillut pienestä pakomatkasta hotelliin miehen ja Maissin kanssa. Tajusin kuitenkin, että oikeasti haluaisin olla vain kotona ihan kaikessa rauhassa. Sovimme, että lähiaikoina varaamme pari päivää siihen, että olemme tavoittamattomissa täällä kotona. Puhelimet, tietokoneet ja facebookit kiinni ja vain keskenämme. Yhdessä, läsnä.

Happonen ohjeistaa kaikkia muumimammaksi tahtovia: "Älä turhaan pyri kerralla Muumimammaksi. Ole iloinen, jos sinussa on edes jotain hänen piirteitään. Ole itsellesi armollinen, oikea Muumimammakin olisi. Pienet paheet ovat vain sympaattisia. Käytä hyväksesi kaikki tilaisuudet nukkua: auringossa, varjossa, ulkona ja sisällä. Ja juhlan eetos on ylitse muiden."

Check list

Kampaajakäynti - check (samalla Maissin ensimmäinen, meillä oli kahvia ja kakkua mukana :)
Kosmetologi- check
Puhtaat, maitotahrattomat vaatteet - check
Eväät (minulle ja kotiin jääville) - check
Verokortti - check
Tankattu auto - check
Siivottu keittiö - vähän vaiheessa.

Lähden huomenna perehtymään keikkatyöhöni.Wish me luck! Pitäkää peukkuja, etten ole heti ekan päivän jälkeen lööpeissä. Tai hihittele sopimattomasti yhteistyökumppaneiden (univormupukuisten viranomaisten) kanssa. Tai hihittele muuten sopimattomasti itsekseni. Kaikki on mahdollista, vuoden kotonaolon jälkeen.

Oma sukuni on kuitenkin vielä oudompi

Lisäys edelliseen:

ettei nyt mene pelkäksi miehen suvun parjaamiseksi, niin on kerrottava oman suvun kuulumisia myös. Päihdeongelmainen serkkuni oli jättänyt juuri viestin vastaajaani, että olisi varmaan syytä tavata. (Edellinen tapaaminenhan peruuntui hänen kusipäisyytensä vuoksi.) Koska heillä ei ole autoa ja me asumme syrjässä, meidän olisi varmaan syytä ajella heille näyttämään vauvaa. Mielettömän hyvä idea! Haluan nimenomaan käyttää Maissia kaikissa mahdollisissa narkkikämpissä, joissa on koirankusta lattialla. En taida hetkeen ehtiä soittamaan takaisin.

Äitini on taas kunnostautunut puhelinterrorismin alueella ja soitellut häirikköpuheluita veljeni naisystävän isälle, joka vastikään sai aivoinfarktin. Mikään ei varmasti piristä toipilasaikaa paremmin, kuin tyttäresi on huora-tyyppiset puhelinoksennukset. Veljeni naisystävä kimmastui puheluista aiheellisesti ja soitti isälleni pyytääkseen, että isä yrittäisi estää puhelut vaikka sitten puhelimen takavarikoimalla. Nyt virallinen tarina kertoo, että veljeni naisystävä soittaa heille haukkumapuheluita.

Tähän kotiseudun häiriintyneeseen tunneilmastoon olemme matkustamassa jo tulevana torstaina. Sitä niin odotellessa.

Tradition äärellä

Olen pitkään halunnut aloittaa tradition nimeltä Sunnuntain perheateria. Sellaisen yhteisen aterian muodon, missä iloisen meluisasti tulevat yhteen neljä sukupolvea vaihtamaan kuulumisia ja kokemaan läheisyyttä ja lämpöä. Haluaisin juurruttaa sen lapsiin niin syvästi, että he muistaisivat sen aina suunnitellessaan ohjelmaansa - ai niin, parittoman viikon sunnuntai, silloin on perheateria iskän luona. Miehen esikoisen kanssa on ollut vaikea sopia tapaamisia siitä saakka, kun hän on täysi-ikäistynyt. Ei ole helppoa olla nuori mies ja saada aika riittämään myös kahden vanhemman ja tyttöystävän perheille. Siksi teinitytön kanssa on aloitettava nyt, jotta juurtuminen onnistuu.

Alustuksesta huomaa, että olen kasvanut aivan kummallisessa perhekuviossa, eikä minulla ole mitään realismia tässä italialaistyyppisessä perheateria-fantasiassani. Huomasin sen eilen mm. siinä vaiheessa, kun anoppi mökötti noin tunnin verran tajuttuaan, että "kaikki tulevat" tarkoittaa myös hänen ex-miestään ja lasten isoisää puolisoineen. Kun perheen 90-vuotiaat kävivät keskustelua siitä, miksi neekeri-sana ei oikeasti ole loukkaava, pohdin koko perheaterian olevan haitallinen lasten kehitykselle. (Isomummilla on käytössään myös sana mutiainen, jota hän kuitenkin onneksi välttää käyttämästä silloin, kun nuoren miehen ulkomaalaistaustainen tyttöystävä on paikalla.) Heti syötyään teinitytöllä tuli kiire läksyjen pariin, mikä kertoo painavaa viestiä seuran houkuttelevuudesta. Sain kuitenkin kiristettyä (syyllistämällä isovanhempien tulleen juuri hänen vuokseen meille) ja lahjottua (kerroin whatsappin kautta minne piilotin uusimman akuankan) hänet jäämään aikuisten seuraan sohvannurkkaan. Lopulta kaikki kuitenkin sulivat Maissin ihailuun ja teinitytön ja isänsä väliseen vitsailuun, ja ainakin hetken aikaa olimme yhtä suurta perhettä. Jopa niin, että isomummin puoliso kommentoi Maissin isällä olevan tosi massiivinen maha. Mieheni pohti myöhemmin, että sellaiseen keskustelunavaukseen olisi voinut lähteä mukaan avautumalla papan heikentyneistä ajotaidoista, joita ei oikeasti kannattaisi kompensoida lisäämällä vauhtia.

Ruoka oli kuitenkin hyvää ja sitä oli riittävästi. Kahden viikon kuluttua sitten taas. Katsotaan kuinka moni on enää tulossa.

Yllävä blogitauko

Iski yllättävä blogitauko sen seurauksena, että minulla on ollut muutakin henkireikää elämässäni, kuin bloggaaminen. Maissi nukkuu nykyään päiväunet, mikä on ihan mahtavaa. Lisäksi hän syö monenlaista ja pärjää jo tunteja ilman minua. Äitiyslomani päättyi eilen ja isänsä jäi kuudeksi viikoksi kotiin. Minä palaan töihin pariksi kuukaudeksi kesälomalle, minkä jälkeen olen ilmoittanut olevani hoitovapaalla ensi vuoden loppuun saakka.

Taloudellinen epävarmuus on huikaiseva tunne. Niinä hetkinä, kun uskon, että jotenkin asiat lutviutuvat ja raha-asiat järjestyvät omalla painollaan, tunnen käsittämätöntä vapauden tunnetta. Vaikka samaan aikaan olen riippuvainen epämääräisistä keikkatöistä, joista ei ole vielä mitään varmuutta. Olen luvannut tehdä vuoroja paikalliseen sosiaalipäivystykseen, mutta kuka tietää, minkä verran siellä on tarvetta. Joku tässä epävarmuuden tilassa kiehtoo minua, se on oudon tyydyttävää. Astua ulos tutusta ja turvallisesta. Avata ovi sellaiselle, mistä en vielä mitään tiedä.

Yhteenvetona äitiyslomasta voisin sanoa, että kotona on ollut ihan mahtavaa. En tiennyt, kuinka onnellinen ihminen voi olla, ennen kuin Maissi tuli elämäämme. En osannut kuvitella, miten ihanaa on olla äiti. En uskonut mahdolliseksi, että näin paljon voi rakastaa toista ihmistä. En masentunut tai joutunut psykoosiin, ihme kyllä. Sen sijaan olen pärjännyt paremmin kuin toivoin. Olen enemmän kuin vain suoriutunut tästä ajasta, olen nauttinut ja kiittänyt useimmista päivistä. Jos olisin aloittamassa huomenna kokopäivätyön, en tiedä miten suhtautuisin. Tällä hetkellä olen kiitollinen siitä, että oma tilani lisääntyy keikkatyön muodossa, mutta suurimman osan ajasta saan kuitenkin olla Maissin kanssa kotona.

Vielä yksi asia täytyy sanoa. Eilen ystävämme olivat kylässä ja toinen heistä kuvasi minua ja Maissia. Sain ihanan lahjan; kauniita syksyisiä kuvia minusta itsestäni. Vaikka tuskailen ylimääräisen 10 kiloni kanssa, kuvissa näkyy onnellinen ja tyytyväinen nainen. Näillä kuvilla oli todella voimauttava vaikutus. En ole äitiyslomani jäljiltä loppuun ajettu ja uupunut, vaan levännyt ja elämänvoimaa tankannut. Välillä olen valvonut, kokenut riittämättömyyttä, löytänyt itseni kärrylenkiltä tukka ja hampaat harjaamatta. Silti tämä on ollut elämäni parasta ja onnellisinta aikaa. Pientä, hiljaista, ihmeellistä, arkista, mutta täynnä iloa ja kiitollisuutta.

Päiväunia

Tähän on tultu, minulla on lapsi, joka syö ja nukkuu päiväunia. Yli 7 kuukautta rytmitöntä elämää ja puff, nyt meillä eletään kuin kirkossa. Olen vielä vähän hämilläni enkä vieläkään tiedä, mitä päiväunien aikana kuuluu tehdä. Pääasiassa odottelen, että hän herää. Maissi on monena päivänä nukahtanut lounaan jälkeen vaunuihin (muutama viikko sitten vielä aivan käsittämätön lause) ja olen jäänyt hänen kanssaan ulos. Pääasiassa olen istunut portailla hänen vieressään, lukenut lehtiä ja juonut kahvia. Olen kerännyt omenoita ja keittänyt maijalla mehuja, kaikkea pientä, mitä voi touhuta hänen lähellään. Tänään satoi, mutta hän nukahti vaunuihin kuistissa. Istuin keittiössä saman hämmennyksen vallassa. Sitä on vaikea selittää, ellei ole kokemusta lapsesta, joka ei nuku päivisin. Minulle on auennut ihan uusi maailma. Eilen illalla hän nukahti isänsä viereen ilman minua. Eilen olin myös joogassa ja huomenna olen menossa kuoroon. Tuntuu niin hyvältä palata takaisin olemaan pelkkä minä, uudenlainen minä, Maissin-äiti minä. Tuntuu hyvältä ikävöidä häntä. Tuntuu hyvältä palata kotiin, kun on ollut poissa.

Kirpparipäivä

Viikko hävisi flunssassa kärvistellessä. Sain Maissilta pöpön ja olemme olleet surkeita molemmat. Nyt alkaa helpottaa onneksi. Tänään oli huippukiva päivä. Pienessä kotikylässämme oli tänään kirpparitapahtuma ja pop-up kahvila, se oli ihan mahtavaa. Menimme vaunuilla sinne ja äitiystäväni tuli tuulettamaan yksin päätään oltuaan myös viikon flunssaisena kahdestaan heidän typynsä kanssa. Kahvittelimme, juttelimme, teimme kirpparilöytöjä ja oli tosi kivaa. Ja kaikki tämä kävelymatkan päässä omasta kodista, mitä luksusta!

En ole katunut missään vaiheessa muuttoa tänne maalle. Koen, että tämä on ominta minua, elämisen rytmi ja kaikki, mitä näen. Täällä asuessani sisäinen maailmani on sopusoinnussa ulkoisen maailman kanssa, asun sielunmaisemassani, jos niin voi sanoa. 20 vuotta kaupungissa ja olen yhä pesunkestävä maalainen. Silti tämänpäiväinen tapahtuma oli ihan mahtavaa; ihmiset, ystävän tapaaminen helposti ja vaivattomasti, pienoinen hälinä ja härdelli. Kun palasin kotiin ja Maissi nukkui vaunuissa, istuin pitkään portailla ulkona juomassa kahvia ja kuuntelin, kuinka omenat tömähtelivät puusta maahan. Siinä on tavallisesti tapahtumaa kerrakseen.

Keski-ikäisen naisen ulkonäkökriisi

Olen tänään hihittänyt mainosta sanomalehdessä. Siinä markkinoitiin kallista laihdutusohjelmaa, joka perustuu ruokavalioon, liikuntaan ja tahdonvoimaan. Mahtava liikeidea! Jos maksaisin laihtumisesta, minä haluaisin varmistuksen, että laihdun ilman sitä tahdonvoimaakin. Kun juuri sitä tahdonvoimaa minulla ei ole.

Ärsyttää, kun paino ei putoa. Haluaisin laihtua 10 kg, mutta haluni ei muutu tahtotilaksi kuin hetkittäin. Olen sokerinhimoinen suursyömäri, joka on melkein kaivanut ylös lattialankut viime päivinä suklaan toivossa. Kun meillä ei ole ollut mitään herkkuja kotona, olen syönyt ikivanhoja kiinasta tuotuja karkkeja ja levittänyt hilloa leivän päälle. Jos olisin fiksu, huomisella kauppareissulla jatkaisin kärsimystä, enkä ostaisi edelleenkään mitään minun ruokavaliooni sopivia herkkuja. Vielä en ole sentään syönyt sokeria pussista, vaikka sekin on käynyt mielessä. Vihaan sokeria! Vihaan riippuvuuttani siihen! Ja on ihan turha väittää, että sokeriin ei voi tulla riippuvaiseksi. Kyllä voi.

Ulkonäkökriisini ei rajoitu tähän paino-ongelmaan, joka ei näytä olevan väistymässä. Tosin laihtuminen ratkaisisi osan ongelmasta. En osaa muotoilla ongelmaa muuten, kuin sellaisella kokovartalotyytymättömyydellä omaan olemassaoloon. Näytän omituiselta ja paksulta. Näytän vanhalta mummolta. Vanhalta mummolta imetyspaidoissa. Näytän homssuiselta vanhalta mummolta imetyspaidoissa.

Typy itki lähes koko viime yön, joten valvominen ei ole parantanut ulkonäköäni tai mielialaaani. Hän on flunssainen ja refluksinen, röhii enemmän kuin tavallisesti. Nukuimme kahden tunnin päikkärit yhdessä, se oli autuasta. Jotta huominenkin olisi armelias, minun on parasta lähteä hänen viereensä. Minun täytyy kuitenkin viedä isompi typy aamulla kouluun, enkä näytä järin coolilta siihen hommaan. Ehkä hänet voi jättää korttelin päähän.

Things that make my heart sing

Olen pähkäillyt tätä hyvää tekevien asioiden listaa, eli niitä asioita joista nautin ja jotka tekevät minut onnelliseksi. Asioita jotka tekevät minusta minut. Olen tarkoituksella rajannut näistä pois miehen ja Maissin, vaikka osa näistä onkin myös perhetekemistä. Lista olisi vieläkin tylsempi, jos luettelisin kaiken, mitä rakastan tehdä Maissin kanssa. Tällä hetkellä hänen naurunsa on jotain tosi ihanaa, kuulisittepa kuinka hän kikattaa. Ja niin syntyvät keijukaiset.

Nämä eivät ole missään tärkeysjärjestyksessä. Lähinnä siinä, missä tulivat mieleeni. Minut tekee onnelliseksi:
- kirjoittaminen
- kävelylenkit (juoksu silloin kun se kulkee)
- hyvän kahvin juominen rauhassa, mieluiten ulkona portailla jalat maassa
- runojen lukeminen
- venyttely, jooga
- puutarhassa tuhtaaminen ja painavien asioiden kantaminen
- kissojen, kanojen ja marsujen rapsuttelu ja niiden kanssa hengailu (ylipäänsä se tieto, että voimme pitää eläimiä)
- ystävien tapaaminen
- kauniisti kattaminen
- pyöräily ( Mies sanoi tästä, ettenhän minä pyöräile koskaan. Ei pidä paikkaansa, olen pyöräillyt tänä vuonna kahdesti naapuriin ja rakastanut molempia kertoja.)
- autolla ajaminen
- musiikin kuuntelu
- saunominen pihasaunassa
- hyvän ruoan laittaminen ja syöminen
- suosikkielokuvien katselu (katson samoja elokuvia aina uudestaan)
- hyvän romaanin lukeminen
 -laulaminen
- tanssiminen (koska olen oikeasti viimeksi tanssinut?)

Ja vuoden tylsimys-palkinto menee Zillalle pikkukaupungin sivukylälle. Onnea!

Mitkä asiat saavat sinun sydämesi laulamaan?

Perusonnellinen ihminen

Taas on tultu tähän, kukun yömyöhään hereillä, että saan edes hetken kirjoittaa. Keitin jopa kello 23 kahvit. Maissi ei nuku päivisin kuin sylissä, se on niin raivostuttavaa välillä. Tosin hän on ollut taas kipeämpi, jouduimme aloittamaan lääkityksen uudelleen refluksiin. Syömisen kääntöpuolia.

Torstaina olin työpaikkahaastattelussa ja erossa typystä kokonaiset kolme tuntia. Se oli pisin aika hänen syntymänsä jälkeen.  Haastattelu meni hyvin ja tiesin, ettei kotona ollut hätää - menin siis kahvilaan istumaan ja lukemaan naistenlehden. Se oli ihanaa, en osaa edes kuvailla kuinka ihanaa. Kuin syntyisi uudelleen omaksi itsekseen. Työ on osa-aikatyötä, keikkaa lähikaupungin sosiaalipäivystyksessä. Aloitan perehdytysjaksolla lokakuun puolivälissä, kun mies jää kotiin kuudeksi isäviikoksi. Teen vain pari vuoroa viikossa, sen verran, että pärjätään.

Perjantaina kävin entisen terapeuttini luona. Meillä on sopimus, että saan tarvittaessa käydä tankkaamassa hänen luonaan. Hän sanoi juuri ne sanat, jotka vasta kirjoitin; olet ensimmäistä kertaa äiti-tytär-suhteessa. Kävin hänen luonaan kuusi vuotta kolme kertaa viikossa. Hän tietää minun pimeyteni ja valoni, hän tuntee minut paremmin kuin kukaan muu tässä maailmassa. Hän tietää, mitä Maissin syntymä minulle merkitsee. Hän tietää, miksi tämä kaikki on niin tärkeää, onnellista, kipeää, pelottavaa ja kaunista yhtä aikaa. Hän tietää, miksi pelkään ja mitä. Ja hän osaa sanoa, että minä pärjään kyllä. Minä osaan ja riitän, hän näkee sen. Lohdullista on, että minä tiedän ne samat asiat. Minä vain haluan kuulla ne häneltä.

Palautin Sopeutuvan vaimon kirjastoon. Minusta ei ole ihan sellaiseksi. Jotain muutoksia olen kuitenkin tehnyt. Pyrin olemaan puuttumatta muiden tekemisiin ja kertomaan mahdollisimman selkeästi mitä minä haluan. Lisäksi keskityn omiin asioihini, omaan onnellisuuteeni. Aloitin listan asioista, joiden tekeminen tekee minut onnelliseksi. Lista on niin tylsä, että joudun harkitsemaan sen julkaisua. Rikkaruohojen nyppiminen, kissojen ja marsujen rapsuttelu sekä lukeminen ovat aika boring. Haudon listaa vielä, jos sinne ilmaantuisi jotain jännittäviä tekemisiä. Positiivista on, että kaikki minun onnea tuottavat tekemiseni ovat ihan tässä käden ulottuvilla. Ei ihme, että olen perusonnellinen ihminen.

Elämäni lintubongarina

Tänään on ollut luksusaamu lintubongauksen saralla. Viereisellä pellolla pesii vuodesta toiseen kurkipariskunta, ja tänään he olivat ilmeisesti kurkijuniorin kanssa tontin paikkaa katsomassa nuorelle polvelle meidän pelloltamme, ihan keittiön ikkunan takana. Rakastan kurkien ääniä ja ne ovat osa minulle tuttua äänimaisemaa jo lapsuudesta. Koskaan en ole päässyt näkemään kurkia näin läheltä, se oli hienoa. Ne pakenivat paikalta vasta, kun Kapteeni Kalsari juoksi pihalle kuvaamaan niitä lumiallaan.

Olen suhteellisen neitseellinen lintubongari. Tai mitä voikaan päätellä siitä, että suurin löytöni tähän saakka on ollut sinitiainen ja sekin lintulaudalla. Tällä hetkellä linnut vain paitsi kiinnostavat, myös ilahduttavat minua valtavasti. Ystäväni on onneksi luvannut viedä minut ja Maissin ihan oikealle bongausretkelle. Odotan sitä kovasti, sillä paitsi että oppisin tunnistamaan uusia lajeja, haluaisin tietään kuinka bongataan. Kuinka ihan oikea lintubongari käyttäytyy? Seuraava askeleeni tässä harrastuksessa on lainata kirjastosta lintukirja. Olisi kiva osata kertoa Maissille linnuista mmutakin, kuin katso, ihan selvä tsirppa!

Myrskyjä päin

Viikonloppuna ei ollut mitään ihmeellistä, mutta silti paljon kaikkea. Teini oli kotona, mies oli vanhempiensa kanssa pojan sotilasvalaa todistamassa. Kävi mukavia vieraita, pieni karvapallo-lapinkoirakin. Riideltiin miehen kanssa, mikä on aina minusta hankalaa lasten kuullen. Riita oli kuitenkin tärkeä, sillä kumpikin sai tietää toisesta oleellisia asioita. Mies minusta sen, että kaipaan ja tarvitsen enemmän hänen apuaan Maissin kanssa ja etten jaksa yksin. Minä opin miehestä taas, että hänen isyytensä on haavoitettua ja mitätöityä aluetta, jossa on liikuttava varovasti. Hän pystyy ja haluaa auttaa Maissin kanssa, mutta omalla tavallaan.

Olen jo unohtanut, kuinka haaksirikkoisia me molemmat olimme reilut 7 vuotta sitten. Kuinka kipeitä asioita molemmilla oli ollut. Ja kuinka suuri ihme on, että kasvoimme ja eheydyimme yhdessä, uskalsimme hitaasti uuteen elämään ja luottamaan toinen toisiimme. Asuimme vuosia eri kaupungeissa ja elimme etäsuhteessa, se väljyys ja hitaus oli meille molemmille tarpeen. Pidän niin monia asioita jo itsestäänselvyytenä elämässämme, sitoutumisen syvyyttä ja yhteen kuulumisen ehdottomuutta. Me kuitenkin kasvoimme kiinni toisiimme hitaasti.

Yhteisen lapsen vanhemmuus on muuttanut suhdettamme kuitenkin enemmän kuin mikään muu yksittäinen asia. Se luo jännitteitä, mutta sitoo meidät entistä tiukemmin yhteen, perheenä. Valtava aarre minulle on ollut kokemus meistä kolmisin, ydinperheenä. Uusperheessä läsnä on ulkopuolisuuden peikko, joku on aina paitsi jostain. Nyt me elämme suurimman osan arkea ydinperhe-elämää ja se on mahtavaa. Perheiden moninaisuus ja kirjo on kiistämätön fakta, mutta kritisoikaa minua vasta, kun olette olleet minun saappaissani. Eläkää ensin uusperheenä reilut kuusi vuotta, kahden ex-vaimon ja -suvun luodessa varjoja elämäänne. Minä ansaitsen kaiken mahdollisen ydinperhe-elämän, pullantuoksun ja auringonkukkapellot, mitä keskiluokkainen, suomalainen onni voi tarjota. Jos onnea nyt voi ansaita, mutta ainakin osaan nauttia tästä helppoudesta. Suosittelen lämpimästi.

Ulkona vihmoo sadetta ja näyttää ihan syksyltä. Ihana vuodenaika ja vielä kokonaan edessä.

Väsynyt äiti

Muutama päivä on ollut vähän tiukkaa. Heräämiset parin tunnin välein, sylissä päivät asuva tyttö ja kiireinen mies ovat olleet huono yhtälö. Mahtavaa on kuitenkin se, että Maissin syöminen sujuu päivä päivältä paremmin. Tänään vasta illalla hoksasin, ettei hän ollut saanut rintaa yli kuuteen tuntiin. Ihmettelin vain miksi hän oli itkuinen ja imeskeli syöttötuolin pehmustetta. Hän oli syönyt niin hyvin kaikkea muuta, enkä ollut imettänyt häntä välillä. Sitten olikin jo valtava tissi-ikävä ja jälleennäkemisen riemu oli valtava. Olen laskenut sen varaan, että imetys vain jotenkin jää pois omalla painollaan. Jää nähtäväksi. Itse lopetin tutin syömisen samana vuonna kuin opin lukemaan, viisivuotiaana. Toivon todella, että Maissi ei ole äitinsä tytär tässä imeskelyasiassa.

Koko imetys herättää minussa edelleen niin ristiriitaisia tunteita. On mahtavaa, että se on sujunut kaikista epäilyistäni huolimatta. Nyt kun se sujuu ja on helppoa, eikä enää kivuliasta, yhtä aikaa odotan sen päättymistä kuin pelkään sitä. Minun on vaikea luopua noista yhteisistä hetkistä, jotka ovat vain meidän kahden. Samaan aikaan kun tuuletan Maissin syömään oppimista ja uusien, sopivien ruokien löytymistä, pieni murunen minussa ajattelee, että hän kasvaa. Hän kasvaa kohti maailmaa ja kauemmaksi minusta, ja se tunne on käsittämättömän haikea. Yhtä aikaa kun toivoo hänen kasvavan ja pärjäävän, pelkää menettävänsä hänet. Tänään tajusin, miksi tuo tunne on niin syvä. Minulla ei ole kokemusta siitä, miten ollaan toimivassa suhteessa omaan äitiin. Miten voi tarvita ja tukeutua äitiin, miten äiti suojelee ja lohduttaa, tai miten äiti on se, jolle haluaa soittaa ja kertoa jonkun asian. En tiedä siitä kaikesta mitään. Siksi minun pelkoni, ymmärrettävä mutta järjetön, on, että hän kasvaa ainoastaan kauemmaksi minusta, päivä päivältä.

Tässä äitinä olemisessa jännittävää on se, että olen ensimmäistä kertaa tällä maaperällä. Kaikki mitä tapahtuu Maissin ja minun suhteessa, tapahtuu myös minulle ensimmäistä kertaa. Yhtä lailla, kuin olen äiti Maissille, olen äiti itselleni. Selitän, pohdin, rauhoitan. Kerron, että minä en ole oma äitini eikä Maissi ole minä. Meillä on kaikki mahdollisuudet hyvään suhteeseen, olla tärkeitä toisillemme ihan aina.

Ihana arki

Arki alkaa tällä viikolla ihan virallisesti, which is nice. Minusta on mukavaa, että lapset ovat koulussa ja miehet töissä ja minä saan olla kotona. Olen koko aamun yrittänyt soittaa ja ilmoittautua seurakunnan muskariin, mutta onneksi äitikaverini pääsi läpi ja sai meidät ilmoitettua. Meillä alkaa ensimmäinen oma harrastus. Maissi pitää musiikista, hän kuuntelee vaikuttuneena, mitä keksin soittaa hänelle tai mitä radiosta tulee. Hän myös ääntelee tavalla, jonka tulkitsen lauluksi.

Meillä oli tänään mukava aamu. Paukkumaissi on alkanut heräillä tiuhemmin öisin, sillä maito ei enää riitä yksinään pitämään häntä unessa. Haastavaa asia on siksi, ettei hän vielä syö paljon muuta. On tavallista refluksilapsilla, että syömiseen liittyy hankaluutta. Nyt menee kuitenkin jo kurkun ja maissinaksujen lisäksi mango- ja päärynäsoseet, sekä hirssi, luumu ja vähän kauraa. Minulla on epäilys, etteivät maito ja vehnä sovi. Eilisiltainen tankkaus kuitenkin kannatti ja yö meni paremmin kuin aikoihin, mikä tarkoittaa, ettemme heränneet 1-2 h välein. Aamulla oli ihana herätä rauhassa ja kuunnella typyn puoliunista juttelua. Ihanat, kiireettömät aamut. Rauhalliset päivät, jolloin tärkein tehtävä on saada lisäksemme kissat, kanat ja marsut ruokittua.

Mietin yhtenä päivänä työtäni, toimistoa ja sitä kaikkea. Työ on kiireistä ja sieltä on vaikea olla pois kipeänäkään, arjessa sijaisia ei ole. Nyt kun olen kotona, tajuan, etten ole korvaamaton. Ihana sijaiseni hoitaa kaiken luultavasti minua paremmin. Maailma ei pysähtynytkään. Minulle ja meille tämä on ainutlaatuista aikaa, enkä missään ole tarpeellisempi kuin täällä, kotona. Hoitamassa omaa lasta, ihmettelemässä kasvua ja koko maailmaa ensimmäistä kertaa hänen kanssaan. Antaa lapsen torkkua sylissä ja tajuta, että tässä se on, elämäni tärkein tehtävä.

Olla syli, olla vain ja juuri tässä.

Peruuntunut kyläreissu

Hullun sukuni puoleisen serkun piti tänään tulla kylään vaimonsa kanssa, mutta kyläreissu nyt sitten peruuntui. Serkun vaimo lähetti tekstarin, jossa kertoi, etteivät tule, koska serkkuni on kusipää ja ja hänen vaimonsa äärimmäisen väsynyt tuohon kusipäisyyteen. Jotenkin virkistävää vaihtelua tekosyille auton hajoamisesta, huonoista talvirenkaista, orastavasta flunssasta/vatsataudista/migreenistä tai mistä syystä tahansa normaaleissa suvuissa perutaan kyläilyjä. Minähän en tuon kusipään kanssa kyläile.

Olen miettinyt vielä eilistä pohdintaani riittävän hyvästä puolisosta sekä kumppanin hyvistä ja huonoista puolista. Pohdin ikuisuuskysymystä; riittääkö voimakas keskinäinen vetovoima, intohimo ja rakkaus pitämään paketin kasassa, jos muu elämä ei toimi? En pohdi nyt omaa parisuhdettani, vaan keskityn ihan muiden asioihin. Aiemmissa suhteissani mieletönkin kemia on hiipunut, jos kumppania on joutunut häpeämään jossain tilanteessa, tai arki yhdessä on vaan osoittautunut tosi hankalaksi. Tajusin eilen, että yksi arvostamani piirre nykyisessä puolisossani on se, että hän osaa pitää pokerinaaman tarvittaessa. Minun ei tarvitse pelätä joutuvani keskelle julkista likapyykinpesua ja jännittää hänen puolestaan sosiaalisissa tilanteissa. Ehkä se on pinnallista, mutta nautin siitä, että elämässämme on helppoutta ja mukavuutta (jotain, mitä pidetään ehkä ihan normaaleina käytöstapoina). On muutakin tietysti, pinnan alla, mutta niitä kipuja minun ei tarvitse käsitellä julkisesti. Olen luultavasti allerginen näille julkisille avautumisille juuri tuon äidin puoleisen sukuni vuoksi. Heidän kanssaan on normaalia kyläreissulla päätyä osaksi parisuhdedraamaa. Sano nyt säkin, miksi mä en vaan lähtis tästä? No jaa, mutta tosi hyvää pullaa kyllä.

Riittävän hyvää

Taas on hujahtanut monta kesäistä, ihanaa, elokuun päivää. Ulkona möllöttää superkuu ja varastan hetken aikaa nukkumiselta ollakseni kahdestaan omien ajatusteni kanssa. Ja rommirusinajäätelön. Tosin helteiden päättyessä saattaa olla mahdollista aloittaa liikunta ja ruokavalio. Jää nähtäväksi.

Viikonloppu on ollut aika ihana. Meillä oli tyttöjen tapaaminen lähiseudulla, neljä naista (ja Maissi) yhteisellä historialla. Heistä yhden tunnen jo päiväkodista, muut rippikoulusta saakka. Teini-iän bestikseni asuu naapuripaikkakunnalla ja olimme hänen luonaan tekemässä remonttia kuistiin. Eron jälkeen hän on päättänyt jäädä heidän vanhaan puutaloonsa ja nyt sitä laitetaan hänen näköisekseen. Vanha ystävyys on mahdottoman helppoa siitä, että on turha esittää mitään; yhtään fiksumpaa kuin on. Näiden ystävien kanssa emme ole tekemisissä arjessa kovinkaan tiiviisti, mutta tapaamme muutaman kerran vuodessa eri kokoonpanoilla ja tällä kokoonpanolla puolen vuoden välein. Yritimme muistella, mistä alkaen olemme tavanneet säännöllisesti, mutta emme löytäneet tarinalle alkua. Aikanaan tapasimme ja vietimme aikaa isolla porukalla, meitä oli parinkymmenen nuoren tiivis ryhmä.  Meillä oli tosi kivaa yhdessä, niitä reissuja ja tekemisiä on kiva muistella. Myös tästä helteisestä remonttiviikonlopusta jäi ihana muisto.

Tänään taas olimme kummipojan 7-vuotissynttäreillä 90 kilometrin päässä. Hänen perheensä on elänyt mullistuksien aikaa ja ensimmäistä kertaa olimme mukana uusperheen ja uusien sukulaisten kanssa samoissa juhlissa. Oli ihan mukavaa, mutta huomasin ikävöiväni ystäväni ex-miestä, kummipojan isää. Tiedän ystäväni olevan onnellisempi nyt, mutta jäin miettimään sitä, että kaikki ei aina parane vaihtamalla. Aina on jotain hyvää ja jotain huonoa, missä tahansa elämässä. Täydellistä onnea ei ole tarjolla. Kumppanin hyvien puolten kanssa yleensä pärjää. Ne huonot taas täytyisi miettiä sen mukaan, millaisten huonojen ominaisuuksien kanssa jaksaa elää. Mahtavaa olisikin, jos voisi poimia rusinat pullasta jokaisesta elämästä, mitä on elänyt. Voisi tehdä combon, missä on loistavaa seksiä, yhteinen huumori, ihanat sukulaiset, kiva kesäpaikka, taloudellinen turva, kumppanuus ja yhdessä viihtyminen, yhteiset harrastukset, matkustaminen ja seikkailut. Onnekseni näistä minulle tärkeimmät löytyvät nykyisestä elämästä. Eivät kaikki, sillä täydelliseksi elämä ei kuitenkaan muutu. Riittää, jos on riittävän hyvää.

Tietovuotoja

Veli oli laittanut eilen illalla tekstarin ennen puolta yötä, että jompaa kumpaa vanhemmista viedään ambulanssilla. Hän on persona non grata, eikä kokenut voivansa kävellä pihan poikki tarkistamaan tilannetta. Huomasin viestin vasta tuntia myöhemmin ennen klo yhtä yöllä, enkä uskaltanut enää soittaa vanhemmille ja herättää kotiin jääneen, joka on juuri nukahtanut. Soitin siis kotiseudun sairaalan päivystykseen, kysyäkseni kumpi tuotiin lanssilla ja mikä on tilanne. Nyt joku sivistyneesä maailmassa elävä epäilee, ettei niin voi tehdä.

Kyllä voi. Kotiseudulla voi, koska ihmiset ovat rehellisiä ja hyväätarkoittavia. Tiesin tämän, koska vanhempani olivat saaneet samasta sairaalasta minun potilastietojani paperilla mukaansa viime syksynä. Tietoja, joita ei ollut löytynyt, kun minua hoitava lääkäri oli niitä kirjallisesti pyytänyt. Kun vanhempani omalla lääkärireissullaan kävivät niitä kysymässä, ystävällinen hoitaja oli ne löytänyt toisesta varastosta. Tietojen ansiosta minua tutkittiin tarkemmin raskauden aikana ja selvisi, etten pysty synnyttämään normaalisti alakautta. Asia olisi muussa tapauksessa selvinnyt vasta synnytystilanteessa, ja tilanne olisi saattanut olla vakava.

Soitin siis sairaalaan ja kerroin asiani. Sairaanhoitaja kertoi ystävällisesti, että kyseessä on äitini ja lähti viemään hänelle puhelinta. Äiti oli juuri paikattavana, ja kuulin vain hänen ilahtuneen äänensä hoitajan kertoessa, että hänen tyttärensä soittaa. Pyysin välittämään terveisiä, että soitellaan aamulla ja sain riittävästi tietoa, ettei ole hengenhätä kyseessä. Äiti oli kaatunut vessareissulla ja jalkaan tullut iso haava.

Suhtaudun vähän ristiriitaisesti tähän vapaaseen tietojen luovutukseen. Se perustuu siihen, ettei kukaan ole vielä nostanut haloota asiasta. Minulle se on eduksi, koska olen kaukana ja minun on vaikea mennä paikanpäälle tarkistamaan tilannetta. Auttaa, kun soitan ja höveli hoitaja lukee minulle potilaskertomuksesta, missä mennään.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Äidille puheluni oli valtavan tärkeä, sillä se on välittämistä hänen makuunsa. Huomiota ja vielä julkista sellaista.

Suku on pahin

On vähän kriisiyttänyt tänään. Miehen kanssa joka asiasta on tullut riitaa ja itkua. Karjuin miehelle ihan urakalla, ja sydämeni särkyi, kun tajusin Maissin katselevan ja ihmettelevän. Mun äiti huutaa mun isille? En halua nähdä noita ihmetteleviä silmiä ihan lähiaikoina. Kun itkin myös pysäköintiin liittyviä teemoja, totesin, että kyse saattaa olla hormonaalisesta kriisistä.

Onneksi mikään ei yhdistä pariskuntaa enemmän, kuin ulkoinen uhka. Mies ei ole tavoittanut poikaansa pariin viikkoon. Poika on ihan kunnossa, ei mitään hätää, mutta ei vaan vastaa puheluihin ja viesteihin. On siis armeijassa. Mies on paniikissa ja pelkää menettävänsä lopunkin yhteyden lapseensa, niin aikuinen kuin tämä onkin. Soitin pojan äidille ja kysyin kuulumisia. Hän käyttäytyi tosi oudosti, ei halunnut jutella kanssani. Kysyin onko kaikki ok, olenko loukannut häntä tai onko jotain sattunut. Kaikki on kuulemma oikein hyvin. Anoppi taas on kirjoitellut mukavia kommentteja facebookissa, omaan töksähtelevään tyyliinsä. Kuten "monien parkinson-potilaiden omaiset tukevat heitä, mutta omat omaiseni eivät". Tiedän hänen viittavaan tällä ex-mieheensä, josta hän itse halusi erota. Näin lukiessaan siitä tulee mieleen lähinnä yksinelävän anopin ainoa poika perheineen (that's us). Toinen miehen ex-vaimo (tavallisesti se oudompi) ei ole moneen päivään oikutellut millään tavalla, ei myöskään hullu äitini, joten sillä saralla on mennyt oikeinkin hyvin. Ja kun mies soitti pojan äidille ja puhui pitkään tämän kanssa, siitä seurasi, että poika on viestitellyt koko illan whatsapissa isänsä kanssa armeijajuttuja. Hän haluaa aliupseerikouluun ja sotapoliisiksi.

Tänään sain myös puhelun serkultani, joka haluaa vaimonsa kanssa tulla mahdollisimman pian katsomaan vauvaa. Hän on ilmeisesti leppynyt siitä, etten kutsunut heitä häihin tai ristiäisiin (emme ole oikeasti tekemisissä ja silloin harvoin kun olemme, hän ei ole selvinpäin). Äidin suku on kyllä helmiporukkaa. Minä ja Maissin kummitäti, sekä veljeni, olemme ehdottomasti valiojoukkoa. Meidän kanssamme ei siitä syystä juuri ollakaan tekemisissä. Muut ovat vahvasti päihdeongelmaisia ja jonkinlaista persoonallisuushäiriöiden kirjoa myös esiintyy. Viime viikolla ollessani Maissin kummitädin luona hänen äitinsä oli kuullut asiasta minun äidiltäni. Tätini lähetti omituisia, aggressiivisia viestejä siitä, miten serkkuni pitäisi tehdä nyt sitä ja tätä Maissin kanssa. Suvulla on outo suhtautuminen minuun, Maissin kummitätiin ja nyt avioeronsa vuoksi veljeeni. Häntä ei käytännössä ole olemassakaan. Eräs toinen serkkuni oli uhonnut, ettei kyllä enää soittele veljelleni. Veljeni jääkin kaipaamaan hänen humalaisia itsesääliavautumisiaan kello 22 jälkeen. Koska olen rajannut vahvasti yhteydenpitoa suvun kanssa antamalla puheluiden esimerkiksi mennä aina ensin vastaajaan, josta selvitän tajunnan tason ennen kuin mahdollisesti soitan takaisin, minuun suhtaudutaan vihan sekaisella kunnioituksella. Rajattomille ihmisille omista rajoista kiinnipitäminen on punainen vaate. En ole tavannut ensi viikolla kyläilevää serkkuani sen jälkeen, kun hän 1,5 vuotta sitten olisi halunnut minun poikkeavan heillä ennen töihin menoani, tuossa aamukuudelta, jotta hänen päihtymystilansa olisi sopiva sille, että hän osaa eritellä minulle fiiliksensä. Suostuin menemään vasta töiden jälkeen eikä se ollut hänestä ollenkaan sama. Nyt hän kertoi hakeutuvansa töihin lastensuojeluun. En ajatellut suositella häntä.

Eräs kiva serkkuni isän suvusta on kalevalainen jäsenkorjaaja ja hän hoitanut meitä lähes 30 serkkua isäni puolelta. Hän sanoo meidän olevan niin lonkkavikaisia, että jos olisimme koiria, meidät olisi lopetettu koko sakki. Minulla on mahtava geeniperimä. Miesparka.

Meidän perheen juttu

Ulkoilmaäiti oli pidemmällä pohjoisen kiertueella ja kuvia heidän perheestään eri tuntureilla, erävaatteissa ja vauva milloin rintarepussa, milloin selässä riitti facebookissa. Esittelin niitä miehelle, kunnes hän sai tarpeekseen. Huokaisin nuotiolla otetusta perhepotretista, ettei meistä varmaan ikinä saada tuollaista kuvaa. Mies oli samaa mieltä eikä ymmärtänyt miksi pitäisi saada. Mies sanoi, ettei halua meistä kuvaa nokisina nuotiolla. Miehen mielestä se ei ole mitenkään meidän juttu ja minun pitää lopettaa pakkomielteinen kuvien tuijottaminen.

Jaha, vai niin. No lopetin, tai sitten heidän reissunsa loppui sopivasti. Jäin miettimään, miksi minusta on niin hienoa, että he vaeltavat vauvan kanssa. Minä en pidä vaeltamisesta. En yksin enkä taatusti vauvan kanssa. Olisin hysteerinen ajatuksestakin, että olemme satojen kilometrien päässä yksityisistä lääkäriasemista luonnon armoilla.  Pelkäisin kaikkia ötököitä, jotka purevat vauvaa, ja pelkäisin aurinkoa punatukkaisen tyttöni iholla. En jaksaisi kuulla miehen marinaa (vanha partiolainen) enkä omaa marinaani. Vaeltaminen ei tosiaan ole meidän perheen juttu. Kävely metsässä ehkä, kauniina päivänä, jolloin ei ole hyttysiä tai hirvikärpäsiä. Tai kävely pihallamme. Kävely Helsingin keskustassa. Mietin pitkään, päiviä, mikä on meidän perheen juttu, koska emme me nyt rehellisesti sanottuna niin paljon kävele. Mies ei mieluiten kävele lainkaan. Millaisia kuvia lapselle jää?

Tajusin, että meidän perheen juttu on sosiaalisuus. Ihmiset, yhdessä syöminen, juhlat, tapaamiset, yhdessäolo. Rakkaat ystävät. Ympärillämme on valtava määrä ihmisiä, iso verkosto. Tiedän, että Maissi tulee tuskastumaan kuten isosiskonsa kysyessään, "siis ketä nämä nyt on, ketä meille tulee?" Ei pelkkä ihmisten ja tuttavien määrä kerro mitään. Mutta meille tärkeiden ja läheisten ihmisten määrä toivottavasti tuo hänelle turvaa jossain elämänsä vaiheessa. Ehkä joku heistä tukee häntä, auttaa oikealla hetkellä, on läsnä. Samalla tavoin, kuten me olemme läsnä ystäviemme elämässä. Minua pelottaa välillä se, että olemme niin vanhoja. Etten näkisikään häntä aikuisena tai hänen lapsiaan. Tiedän, ei se iästä ole kiinni, vaan ihan muista asioista. Haluan, että hänen ympärillään on hyviä ja meille rakkaita ihmisiä, vaikka meitä ei enää olisikaan.

En nyt mitenkään halua vähätellä erätaitoja ja tulen sytyttämistä hampailla ilman tulitikkuja, tai mitä hyvänsä temppuja osaavatkaan tuollaiset vaeltajat, mutta jotenkin mieleni rauhoittui. Me emme ehkä vie häntä kolmisten pitkin tuntureita, mutta meidän ympärillämme elävät ihmiset kantavat häntä sydämissään.

Kotimaista luomumangoa

Harmittaa, etten ole kirjoittanut mihinkään ylös luovuttamattomia periaatteitani lapseni kasvatuksesta, siis niitä, jotka minulla oli ennen Maissin syntymää. Voisin nyt laskea, montaako olen ensimmäisen 7 kuukauden aikana rikkonut. Ainakin se, että lapset nukkuvat omissa sängyissään. Ainakin osan yötä. Ainakin silloin, kun eivät ole kipeitä, ei ole kuuma tai muuta poikkeuksellista. Poikkeustila on nyt taas jatkunut jonkin aikaa.

Toinen luovuttamaton ajatukseni liittyi ruokaan. Lapseni syö vain itsetehtyä kotimaista luomuruokaa, sokeria vasta rippikoulussa eikä alaikäisenä edes näe teollista ruokaa. Lasten purkkiruoat ovat lomamatkoja varten. Nestlen tuotteita en tule ostamaan, ikinä. Sormiruokailu on hippien hommaa (varmaan niiden samojen, jotka nukkuvat perhepedeissä ja imettävät alakouluun asti.)  Mietin pääni puhki, mikä ruoka-aine olisi riittävän hieno pyhää, ensimmäistä ruokailua varten lapseni neitseelliselle suolistolle. Se taisi olla luomuluumuista uutettu vesi. Tai sitten se muovi, mitä Maissi on järsinyt irti tuttiensa taustoista. Kun paniikkini syömättömän lapsen kanssa on alkanut kasvaa, olen alkanut tiuhaan vierailla markettien lastenruokahyllyillä. Olen ostanut kaikkia mahdollisia purkkiruokia, myös Nestlen, ja yrittänyt löytää jonkun mikä kävisi. Olen keittänyt, soseuttanut ja pakastanut. Ensimmäinen keittämäni peruna aiheutti hirvittävän kipuitkun. Ei siis perunaa. Luumu yök. Bataatti yök. Kesäkurpitsa yök. Aprikoosi yök. Kukkakaali tuplayök ja puistatus. Maissinaksut nami. Kurkku nami. Mango-piltti, lisättyä hedelmäsokeria, nami.

Maissi syö siis tällä hetkellä kaikkea, mitä voi syödä pidellen sitä itse (kurkku, maissinaksut, meloninpalat) sekä hieman kaurapuuroa, jossa on luomuluumua joukossa. Ja mangopilttiä, sitä hän syö.

Paras hotelli ikinä

Reissu meni ihan käsittämättömän hyvin. Maissi on ollut itkuinen ennen reissua ja reissun jälkeen, mutta reissulla hän jaksoi tosi hyvin. Molemmat matkat á 250 km hän nukkui pihasta pihaan. Minusta on ihan mahtavaa, että pystyn lähtemäään hänen kanssaan tien päälle ihan kahdestaan.

Maissin kummitäti on serkkuni, käytännössä kuin sisko minulle. Hänen käydessään meillä ajan itseni aina aggressioon, sillä hän yrittää auttaa, mistä seuraa toistuvasti ongelmia. Älkää auttako minua minun keittiössäni, kiitos. Ellemme ole asuneet tai synnyttäneet yhdessä, ei kannata vaivautua. Hänen luonaan tilanne on kuitenkin toinen. Hänen kotinsa, hänen reviirinsä. Taannun outoon prinsessatilaan ja otan vastaan palvelua, kuin viinirypäleitä. Se on ihanaa. Minulla oli jatkuvasti valmiita aterioita edessä, kunhan vain ilmoitin mihin aikaan haluan syödä. Lisäksi välipalat. Ja jätskiä ja hedelmäsalaattia. Muun ajan hän halusi leikkiä Maissin kanssa. Mietin voiko kenelläkään olla näin ihana elämä? Kunnes tajusin. Miehellä on. Aina. Ihan huippukiva elämä!

Alan käydä jatkuvasti lomalla siskon luona.

Tosiasioiden tunnustaminen

Keskiviikko on viikon paras päivä. Ihana hömppäsarja Nashville tulee Liviltä. Kantrimusiikkia ja suurta draamaa, aivan parasta viihdettä imetyksen ja helteen pehmentämille aivoilleni. On aivan liian vähän sarjoja, joissa soi kantrimusiikki. Olen niin maalainen, että rakastan lava-autoja ja kantrimusiikkia. Rakastan edelleen bootsejakin, vaikka ne ovat tainneet jäädä pois muodista jo viime vuosituhannella. Rakastan myös rommirusinajäätelöä, mikä löytö kaupan pakastealtaasta.

Huominen jännittää, sillä lähdemme typyn kanssa 250 km:n päähän kummitädin luokse kyläään. 250 km voi olla pitkä tai lyhyt matka, matkakumppanin vireystilasta riippuen. Prinsessa Paukkumaissi on ollut tosi itkuinen tällä viikolla, hän tekee hampaita ihan urakalla. Itku on herkässä ja sylissä pitäisi olla joka hetki. Isi ei kelpaa kuin kantotelineeksi seisomaan vieressäni typy sylissä. Jouduin kaivamaan jo rintarepun esiin, että saan jotain tehtyä välillä. Mutta mikä jälleennäkemisen riemu, kun tyttö herää 15 minuutin päiväuniltaan. Äiti! Hänen hymynsä valaisee koko maailmani. En ole koskaan ollut kenellekään näin tärkeä. Mies jää kotiin teinin kanssa, jolle tulee toinen teini yökylään. Jotenkin minulla on olo, että minun arpani kuitenkin voitti.

Kävimme päivällä vihannesostoksilla, siitäkin keskiviikko on hyvä päivä. Suosimani luomuvihannesmyymälä aukeaa silloin oltuaan kiinni lauantaista asti. Söin lounassalaatin ja join tajuttoman hyvän kahvin. Ajomatkalla pohdin taas tätä kaikkea; omaa itseäni, joustamattomuuttani, sitä millainen olen ja millainen haluaisin olla. Tajusin, että ennen kaikkea haluaisin olla rennompi, suhteessa ihan kaikkeen, koko elämään. En haluaisi olla huolissani ja jännittää koko ajan. Murehtia koko maailman murheita. Miten tullaan rennoksi, ilman lääkitystä? Hyvät neuvot voi jättää kommenttilaatikkoon. Työstän oman elämäni ohjekirjaa ja sen  kärkisijoille asettuu hyväksyminen. Oman itseni, vallitsevan tilanteen, perheeni, koko elämän hyväksyminen. Kuten J.K. Paasikivi on sanonut: Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Yksi toteamistani tosiasioista oli tänään se, että asiat ovat varsin hyvällä tolalla. Juotuaan loistavan hyvän kahvin päivänä, jonka tärkein tehtävä on shoppailla luomuvihanneksia oman tyttären kanssa, voi sanoa, että elämä on hyvä.

Pieniä murheita, pikkiriikkisiä

Elämme edelleen kaksiossa, sillä vintti elää trooppista todellisuutta yöstä toiseen. Alakerrassa selviää öisin avaamalla ikkunat ja antamalla viileämmän ulkoilman jäähdyttää huoneet. Kaksio tarkoittaa, että istun olohuoneessa kirjoittamassa ja kuuntelen, kun Maissi pulputtaa omia juttujaan miehen vieressä viereisessä huoneessa. Mitähän hän oikein juttelee? Millaisia asioita hän haluaa kertoa päivän päätteeksi?

Tänään olen pohtinut sitä, etten ehkä pysty palaamaan vielä kuoroon syyskuun alussa. Ellei tapahdu ihmeitä ja Maissi ala syödä kiinteitä ratkaisevasti enemmän. Äidinmaito on edelleen pääravinto typyllä ja kaikki muu syljetään pois. Paitsi maissinaksut, nimensä veroisesti. Mangoa menee välillä muutama lusikallinen. Kurkkua hän järsii, tänään melonin palaa. Voikohan maissinaksuilla kasvaa isoksi? Kuoroon paluu on ollut suuri haaveeni, sillä ikävöin sitä niin, että sydämeen sattuu. Treenit ja lyhyet esiintymiset vielä ehkä onnistuisivat, treenit kerran viikossa muutaman tunnin ajan. Huolestuttavinta on leiri syyskuussa, josta voisin ajaa öiksi kotiin, mutta silti minun pitäisi olla pitkät päivät poissa. Tällä hetkellä olemme tosi kiinni toisissamme, enkä uskalla olla poissa tuntia pitempään. Ongelma ei ole vain minun päässäni, myös miestä hermostuttaa jäädä yksin vauvan kanssa, joka ei syö mutta itkee nälkäänsä. Minun pitäisi vähintäänkin reipastua lypsämisen kanssa, jotta maitoa olisi reilusti pakkasessa. Lypsäminen vain sucks.

Luopuminen ei ole tuntunut minusta hankalalta, ei usein. Ei lapsen vuoksi, muuten kyllä. Kuorosta luopuminen tuntuu, tai paluun lykkääminen. En ole taitava laulaja ja minulle uuden oppiminen musiikissa on hidasta. En opi stemmoja nuotteja lukemalla, vaan korvakuulolta ja ainoastaan toistojen kautta. Meidän kuorossamme ei voi käydä vain satunnaisesti, ymmärtäisitte, jos tuntisitte kuoronjohtajan. Kuoro ei ole harrastus, se on elämäntapa. Aion nyt vielä kysyä, jos saisin käydä edes silloin tällöin, joka toinen viikko, kun mies on aamuvuorossa. Jos voisin jättää leirin väliin. Oppisin edes vähän. Osaan jo kuitenkin arvata vastauksen ja kysyminenkin hirvittää. Kokonaisuuden kannalta ei toimi, että kuorossa loikitaan miten sattuu, vaikka se palvelisikin minua. Kerään siis rohkeutta vielä jonkin viikon ajan. Ja toivon, että syöminen alkaa sujua.

Toivoton en ole ollenkaan. Tänään huomasin Maissin ylähampaan puhjenneen. Hän myös nukahti tänään jo toista kertaa itsekseen, ilman tissiä. Siis miehen vieressä, ei sentään yksin. Olen murehtinut sitäkin, miten hän ikinä oppii nukahtamaan ilman imettämistä. Mutta niin hän vain oppii ja kasvaa. Minusta huolimatta, omaan tahtiinsa.

Kohti elokuuta

Elokuun hämärtyvät illat ovat jo lähellä. Elokuu on suosikkini, siinä on vielä kesän haikeutta ja samalla syksyn lupausta. Uuden kauden alku, kesän jäljiltä taas yhtä vanhempi. Täytyy palata ihmisten ilmoille, työhön, vaatteisiin, arkeen. Muistan odottaneeni aina koulun alkua ja kavereiden näkemistä. Edessä oli uusi vuosi täynnä kaikkea, mitä en vielä tiennyt. Vahattujen käytävien tuoksu, uudet kalenterit ja kynät, puhtaat vihot ja tyhjät rivit. Kaikki se uusi tieto, mihin uppoutua kokonaiseksi vuodeksi. Unohtaa kaikki muu.

Elokuu on viljan ja kypsymisen, puimisen kuukausi. Ruoan ja uuden sadon kuukausi. Meitä ruokkivan maan kuukausi. Elokuun värit ovat syvät ja lämpimät; tuleentuva vilja, auringon kulta ja kohti ruskaa hapuilevat lehdet. Tämä elokuu on ainutlaatuinen siinä, että me aloitamme uusia vaiheita ja menemme kohti syksyä, mutta kotona, kaikessa rauhassa. Tosin Maissi on oppinut ryömimään ja löytänyt pistorasiat ja kissanruokakupit, se siitä rauhasta. Meidän onnemme ja elämämme on täällä, kypsyvän kaurapellon ympäröimänä. Vielä ei syksy kohtaa meitä työhön paluuna ja hoitopaikassa aloittamisena, meille arki jatkuu kotoa käsin. Se tuntuu oikealta ja hyvältä.

Hellalla porisee musta-valkoherukkamehu, rakastan säilömisen tuoksua. Elokuun tuoksua.

Rakastan

Rakastan näitä pieniä, omia hetkiä. Kun tyttö lopulta sammuu klo 23 herätäkseen vasta 6-7 tunnin kuluttua. Kun mies menee aamuvuoroon ja kömpii ajoissa sänkyyn. Kun teini on äidillään, kanat orrella, marsut mökissään ja kissat ulkoistettu pihalle. Kun kukaan ei vaadi minulta mitään, ei ruokaa, seuraa, vastauksia, ajatuksia, läsnäolemista, jaksamista, rakkautta. Kun on vain hiljainen, lämmin talo. Ulkona hämärtyvä, tiheä kesäyö, jossa ei voi enää tehdä mitään pihan, marjapensaiden tai minkään suhteen. Kun on sopivasti sulanutta jäätelöä kulhossa ja kahvin tuoksu leijumassa valmiiksi ladatusta kahvinkeittimestä. Kun on vain tämä hetki, täysin oma. Kun kaikki on hyvin.

Rakastan.

Tylsä äiti ja ihania naisia

Niin paljon kivoja tapaamisia viime päivinä. Elän kohtaamisista toiseen ja niiden väliajat sulattelen ja mietiskelen. Perjantaina oli äitikertsi koolla kuuden vauva-äitiparin voimin. Seitsemäs eli ulkoilmaäiti oli tyttärensä kanssa vaeltamassa Norjan lapissa. Olen käynyt lukemattomia kertoja tuijottamassa heidän kuvaansa fb:ssa; uupuneina mutta hymyillen tunturin laella. En osaa pukea sanoiksi tunteita, joita kuva minussa herättää. Ällistys ja ihailu ovat ehkä lähimpänä tunneskaalaani. 7 kuukauden ikäinen vauva selässä tunturin laella. Minä en pääsisi sinne ilman vauvaakaan.

Äitejä oli tosi mukava nähdä. On hienoa nähdä ja kuulla, kuinka lapset kasvavat. Jakaa pohdintoja ja tietoa aiheista, jotka eivät kiinnosta ketään muuta, kuin samassa elämäntilanteessa olevia. Heidän kanssaan on helpottavaa olla olemassa vain Maissinaksun äitinä. Kaikki muu on ohuesti, kuin seitteinä kiinni minuudessani. He tietävät mitä teen, mistä olen tullut ja muuta triviaa. Mutta ihmisenä he eivät minua tunne, eivätkä odota minulta läsnäoloa tai kykenemistä keskusteluun, kuin kahvikupin ja keskeneräisten lauseiden verran. Tuskin kukaan muukaan oikeasti odottaa, mutta heidän seurassaan olen siitä levollisen varma.

Eilen illalla viisi mukavaa työkaveria oli saunomassa ja viettämässä naisten iltaa, he tosin taitavat olla jo enemmänkin ystäviä kuin työkavereita. Osa on jo vaihtanut työpaikkaakin. Jokainen heistä on omalla tavallaan ollut iso tuki kuluneen kevään aikana. Joukko ihania, hauskoja naisia. Läsnäolo tuntuu silti tavallistakin haastavammalta tällä hetkellä ja koen itseni tosi tylsäksi seuraksi. Onneksi yksi vieraista toi tullessaan kuohuviiniä, sillä vasta pöytää kattaessani tajusin, etten ollut varannut viiniä illaksi. Juu, he tulivat autoilla ja meillä on vauva, mutta ihana, kylmä valkoviini lämpimässä kesäillassa salaattien seuraksi ei ollut käynyt mielessänikään. Tunsin itseni ihan idiootiksi. Myöhemmin mietin sitä, olinko vähemmän tylsä ihminen silloin, kun vielä itse join? Joku voisi muistaa minun olleen suorastaan maanisen hauska.

Ainakin olisin muistanut varata tarpeeksi viiniä.

Hellettä ja helmiä

Hellettä riittää, en tosin sano sitä valittaakseni. Meillä on ilmalämpöpumppu, jolla saa myös näppärästi viilennettyä kodin. Vanha talo lämpenee kuitenkin niin perusteellisesti, että tänään muutimme vintistä alakertaan. Asumme nyt kaksiossa, se on jännää! Kuin oltaisiin retkellä. Aina kun eri syistä päädymme tähän asumisratkaisuun (keittiö, olohuone ja makuuhuone alakerrassa), pohdimme sitä, kuinka se on ennen talon peruskorjausta ollut the asumisratkaisu. Näissä huoneissa on asunut kolme sukupolvea kerrallaan ja tuolloin makuuhuonekin oli paja eli työtila. Viimeksi asuimme näin joulukuussa Seija-myrskyn vietyä sähköt pariksi päiväksi. Olin viimeisilläni raskaana. Oli kylmää ja pimeää, ja ajattelin kuinka onnekasta oli, ettei vauva ollut vielä syntynyt. Nyt meitä nukkuu tuossa sängyssä kolme.

Rakas ystäväni kävi tänään kylässä. Pitkästä, pitkästä aikaa meillä oli tunteja aikaa jutella kaikki maailman kuulumiset. Hänen seurassaan ajatukseni poikkeuksetta selkiintyvät ja asettuvat uuteen järjestykseen. Hän katsoo minua lempeästi, mutta näkee minut sellaisena, kuin oikeasti olen. Hän tuntee minut. Hänelle olen totta. Hänelle haluan olla totta. On helpottavaa, että elämässä on ihmisiä, joille tahtoo ja saa olla totta. Ensi vuonna olemme tunteneet toisemme kymmenen vuotta. Hänen kanssaan olemme kasvaneet samaan suuntaan, tosin hän on myös saanut minut haluamaan kasvaa hänen kaltaisekseen. Häntä ei voi jäljitellä, ainoastaan vilpittömästi ihailla ja rakastaa. Hän saa minut ajattelemaan, että Jumala luo osan ihmisistä kuin omaksi kunniakseen, kimaltaviksi timanteiksi, erityisiksi aarteiksi. Ystäväni on Jumalan koru tässä maailmassa.

Vapaudenpatsas

I-ha-naa. Arki. Vapaus. Rauha. Onni. Saanko juosta pihalla pikkuhousut hulmuten ja huutaa freeeeedoooooomm......?

No henkisesti ainakin teen niin. Ja kesä jatkuu.

Ystävät ja kodit

Viime viikkoina olen pohtinut paljon ihmisiä ja koteja. Vanhaa ja uutta ystävyyttä. Miksi joku ihminen tulee läpi suojusten, vaikka ei etsisi tai kaipaisi ketään? Millä perusteilla solmii aikuisena uusia ystävyyssuhteita - ovatko ne eri perusteita, kuin nuorena? Jos tutustuisi nyt lapsuuden ja nuoruuden aikaisiin ystäviin, haluaisiko heidät edelleen ystäviksi vai onko ystävyyden merkitys yhteisessä, jaetussa elämässä? Millaista minun lähelläni on olla, millaisten ihmisten lähellä itse viihdyn? Miksi joku ystävyyssuhde alkaa tuntua työläältä? Tai mitä tekee, kun huomaa, ettei enää ole yhteistä puhuttavaa? Kun ei enää jaksa kiinnostua samoista asioista. Kun huomaa, että toisen ihmisen kanssa ei koskaan mennä keittiöremonttia, sairasteluja tai ostoshaaveita syvemmälle tai korkeammalle? Kun omat pähkäilyt saavat vastaukseksi vain hiljaisuuden. Onni on ystävä, jonka kanssa voi puhua enkeleistä, sielusta, kirjoista, ruoasta, kehonkuvasta, lapsista, seksistä, kengistä, tapeteista, kuolemasta, omasta pimeydestä, laihduttamisesta, työstä,  haaveista ja astioista. Noin aluksi. Ja sitten vielä kaikesta muusta.

Miksi jonkun koti on niin kaunis, että sitä miettii päiväkausia? Mikä tekee kodista niin kauniin ja seesteisen paikan, että sinne haluaisi vain jäädä? Ei pelkkä ylellisyys, ei ainoastaan hyvä maku. Joku henki, rauha, tunnelma, selkeys? Mitä kaipaan omaan kotiini, mistä siellä pidän? Oman kodin tuttuus on rauhoittavaa, omat tavarat ja muistot siellä. Pidän kodistamme, se näyttää meiltä. Kaipaan lisää selkeyttä, vähemmän tavaroita ja enemmän tilaa, väljyyttä. Mitä selkeys on, mistä se syntyy? Tavaroille pitäisi löytää oikeat paikat, ylimääräinen tavara karsia pois. Häiritseviin kohtiin täytyisi löytää ratkaisut. Voiko oma koti olla koskaan valmis, täydellinen? Tuleeko kodista museo siinä vaiheessa? Onko siisti koti yhtäkuin haaskattu elämä?

Mitä kaipaan? Kotona olemista. Minussa. Kodissa. Ystävyydessä. Selkeyttä. Tasapainoa. Järjestystä. Kauneutta. Iloa. Rentoutta. Vapautta. Tilaa.

Arkea ja autoja

Saako kiljua ilosta? Arki on alkanut, arki auto-ongelmineen ja miehen töihinpaluulla. Kävin neuvolassa tänään Paukkumaissin kanssa ja autoni valutti reilusti öljyä. Huolestuttavaa. Mieleni on kuitenkin kevyt ja askeleeni kepeä, sillä teini lähtee huomenna äidilleen ja mies on päivät töissä. Arki tarkoittaa kesän jatkumista kahdestaan prinsessan kanssa. Aiemminkin lomani on usein kestänyt pitempään kuin miehen, mutta viime kesänä se kului gradun merkeissä. Nyt lomani jatkuu vielä lokakuun puoleenväliin vailla mitään tieteellisiä tavoitteita. Olen nollannut itseni odotuksista. No ikkunat olisi ehkä hyvä pestä ennen lokakuuta. Tai pesettää, kai siihen on firmoja?

Tänään olen yrittänyt siis vaientaa kuplivan riehakkaan hyväntuuleni, sillä ei ole korrektia tuulettaa toisen työhön paluuta ja lapsen lomailun päättymistä kovin alleviivaavasti. Auto-ongelmat auttoivat tässä sopivasti. Appiukko järjesti minulle audienssin autokorjaamolle, jossa pikaisesti tutkittiin öljyvuodon lähdettä ja pohdittiin, olenko kuitenkin sekoittanut öljyvuodon ilmastointilaitteen kondenssiveteen. Autokorjaamo oli mahtava matka sukupuolten eron hämärän rajamaille ja pimeälle keskiajalle, jossa naisen aivoilla on mahdotonta ymmärtää mitään muuta autoista, kuin että ne ovat jonkun värisiä ja että aina välillä täytyy muistaa pyytää miestä tankkaamaan se. Korjaamohenkilö puhui ainoastaan appiukolle, joka ystävällisesti puhui puolestani ja kipusi etunenässä rasvamonttuun katsomaan miltä minun autoni pohja näyttää. Tilanne oli niin koominen, että oli vaikea olla nauramatta ääneen.

Ihana kesäretkipäivä vastikään poiki keskustelun ystävien kanssa siitä, miten eri tavoin ystäväni suhtautuvat autoihin. Toinen on vielä neitsyt oman auton hankinnassa, toinen on sujuvasti delegoinut autoasiat miehelleen. Itse jäin pohtimaan suhdettani omaan autooni. Minun ikiomaan autooni. Olen ajanut 16-vuotiaasta asti, alkuun metsäteillä ja meren jäällä. Yläasteen jälkeen olisin halunnut hakea ammattikouluun autonasentajalinjalle, mutta isäni pakotti minut lukioon. Lukion jälkeen mieleni olikin jo muuttunut. Olen ajanut satojatuhansia kilometrejä tässä elämässä. Olen vaihtanut itse öljyt autooni ja moottoripyörääni. Osaan vaihtaa renkaat (vaikka en enää viitsi, kun mies ja appiukko tekevät sen puolestani). Oma auto on ollut minulle itsenäisyyden ja vapauden symboli, johtuen varmaankin taustastani maalaiskylässä, josta julkiset yhteydet kulkivat maailmalle joka aamu ja ilta, paitsi eivät viikonloppuisin. Omilla autoillani on ollut hellittelynimet, kuten ensimmäiseni Mammanmitsu (ärhäkkä japanilainen, sähköpeilit ja kaikki mahdolliset hilavitkuttimet, jotka olivat aivan amerikkaa 80-luvun autossa). Suosikkini Ford Ka ; Hoppakuoriainen, hopeanharmaan värinsä ja Fordin historian mukaan. Siihen mahtui iso rumpusetti ja maastopyörä kyytiin. Muutama sporttinen auto (se tunne, kun kiihdytät moottoritiellä ajaessasi jo 120 km/h ja auto vain hyrähtää allasi ilosta). Nykyinen rakkaani on nimeltään Hugo, tumma ja tulinen ranskalainen nahkapenkkeineen ja kattoikkunoineen. Se on ensimmäinen dieselini, vähän sportti kuitenkin, vaikka näyttää harmittomalta pieneltä naisten autolta. Edelleen Hugo on minulle vapauden symboli, voin lähteä täältä liikenteeseen koska tahansa. Minne tahansa. Samaa vapautta ei tunne ajatellessaan lähintä bussipysäkkiä kuuden kilometrin päässä.

Ihanat päivät

Ajatus ei ole ihan kirkkain enää näin puolen yön jälkeen, mutta se näyttää olevan ainoa hetki saada omaa rauhaa tässä talossa. Tytär kukkuu lähes puolille öin joka ilta ja nukkua posottaa sitten aamukymmeneen. Ihme teini. Sama rytmi hänellä oli kyllä mahassakin.

On ollut ihania päiviä. Olen ottanut omaa tilaa, kadonnut prinsessa Paukkumaissin kanssa ystäväni luokse parina päivänä. Huomenna mies ja oikea teini menevät kylään miehen ystävälle. Eilen illalla typy nukkui pari tuntia ja pääsin kukkapenkkien kimppuun pitkästä, pitkästä aikaa. Meillä on käynyt paljon vieraita, rakkaita vanhoja ja mukavia uusia ystäviä. Jotenkin tosi mukavaa on ollut loisia ystäväni luona tällä viikolla. Hän on nuoruuteni bestis, ainoa vanha ystävä tällä seudulla. Miten onnekasta asua lähellä toisiamme! Hän potee selkäänsä ja avioeroa, sekä ensimmäisiä yksinäisiä päiviä ilman lapsia. Olemme juoneet valtavasti kahvia ja pohtineet asioita laidasta laitaan. Se on ollut hienoa. Välillä tuntuu, kun olisimme edelleen 16-vuotiaita ja koko maailma olisi meille auki. Tavallaan se onkin. Olemme keski-ikäisiä, meillä on omat elämät ja mahdollisuus päättää itse.

Keski-ikäisenä on kyllä mahtavaa. Ei ole enää niin epävarma, kuin nuorempana. Voi tehdä oman näköisiä ratkaisuja. Tietää itse. Luottaa omaan kykyynsä selvitä tiukistakin paikoista. Tietää kokemuksesta, että elämä kantaa.

Kesä etenee

Niin paljon ajatuksia, niin vähän aikaa kirjoittaa. Kesä on edennyt perheloman tahdissa, ensi viikon jälkeen jatkuu minun ja tyyristyllerön oma loma. Sitä odotellessa. Lomalla ollaan tehty kotihommia, aloitettu säilöminen, tavattu ihmisiä, saateltu miehen esikoinen armeijaan ja käyty tänään moikkaamassa häntä siellä. Lomassa parasta on ollut ihmisten tapaaminen, sukulaisten ja erityisesti ystävien tapaamiset. Niitä on lisää luvassa ensi ja seuraavalla viikolla. Minulla ja meillä on älyttömän kivoja ystäviä. Sellaisia ystäviä, joiden kanssa saa nauraa, pohtia asioita, oppia uutta, joutua tarkistamaan omia näkökantojaan, itkeä, olla keskeneräinen. Ihaninta minusta on olla hyväksytty omana itsenään omine hölmöine piirteineen.

P kysyi sopeutuvan vaimon kuulumisia. Haasteellista ja hidasta on muutos. On vaikeaa olla hiljaa, neuvomatta ja puuttumatta. En onnistu siinä kovinkaan hyvin. Mietin myös ystäväni ajatusta siitä, että hän on rehellinen tunteissaan ja sanoo ääneen mitä ajattelee ja tuntee. Että mies on kartalla missä mennään. Sopeutuvana vaimona suljen paljon ajatuksiani pois, nielen ne. Välillä mietin, pitääkö minun lakata olemasta minä, jotta parisuhde toimisi paremmin. Vain itseään voi muuttaa, tiedän sen. Tällä hetkellä pohdin sitä, mikä on sellaista minussa, mitä en edes halua muuttaa, vaikka se ärsyttäisikin toista. Tilan antaminen toiselle on ehkä agenda numero yksi juuri nyt ja samalla tilan ottaminen itselle.Ihminen, joka on sinut oman tonttinsa kanssa, ei ehkä koe niin paljon tarvetta häärätä toisten tonteilla.

Mikä on minun, minua? Kesä on ollut hyvää aikaa miettiä sitäkin. Mikä ja millainen ihminen olen, mitkä asiat minulle ovat kaikkein tärkeintä, luovuttamatonta? Millaiseksi haluan tulla ja kasvaa? Mitä tavoittelen, mitä toivon? Yksi ajatus, joka on pyörinyt päässämi on "Riitä itsellesi ihminen". Se on jäänyt mieleeni jostain vanhasta lehtijutusta tai runosta. Muistan, että se liittyi ajatukseen rakkauden kerjäläisenä olemisesta. Että  ihmisen pitäisi olla tarpeeksi onnellinen ihan yksin, riittää itselleen. Parisuhde ja kaikki muu on vain bonusta. Ellei ole onnellinen yksin, ei ole sitä parisuhteessakaan. Onnen kerjäläisenä onni on aina muualla. Oma mieleni toimii nykyään niin, että onni on tässä. Onni on pääni sisällä. Aivan erityisesti se on läsnä myös vuorovaikutuksessa pienen ihmeeni kanssa. Rakkaus lasta kohtaan on tehnyt minusta onnellisemman kuin koskaan. Silti oudolla tavalla vaikeinakin aikoina olen kokenut vahvaa sisäistä onnea. Kääntöpuolena on, että minun on vaikea tarvita muita. Olen omavarainen onneni suhteen, itseriittoinen. Minun onneni on usein omassa kuplassa, jonne tällä hetkellä mahtuu lisäkseni vain prinsessa Paukkumaissi.

Minun kanssani ei ole kyllä helppo elää.

Kotona

Finally. Kotona. Viikko reissuamista takana, ensin ystävien luona viikonloppu ja sen jälkeen neljä päivää veljeni luona. Tulimme viime yönä kotiin. Tänään ajelin typyn kanssa naapuripaikkakunnalle pieneen myymälään ostamaan broccolinoja ja luomusiikliä ja muuta yhtä ihanaa, ja tunsin niin vahvasti olevani kotona. Kuulun tänne. Rasti seinään.

En kuulu enää synnyinseudulle, enkä pääkaupunkiseudulle. Kuulun näille syrjäisille rannikkoseuduille, joita asuttavat jurot ja vaikeasti lähestyttävät ihmiset. Kuulun tähän pieneen kylään, jossa joka torppaa on on asuttanut sama suku viimeisen sadan vuoden ajan. Kuulun tähän pieneen natisevaan taloon, jossa tyttäreni on siinä asuvan suvun viides sukupolvi. Minun onneni on täällä; riemusta kehräävät kissapojat, kupsuttavat kanat ja pulputtavat marsunketaleet. Auki revähtäneet pionit, villiintynyt kukkapenkki ja vanhan saunan rauha.

Kotona.

Perheen yhteinen loma

Perheen yhteinen loma on alkanut. Miksi se ei lainkaan kuulosta minun korvissani yhtä lomalta, kuin tämä muu kotona vietetty aika typyn kanssa? Ehkä siksi, että oma aikani on minimissä ja yhden nälkäisen pikkusuun lisäksi kotona pyörii vaihteleva määrä muita toistuvasti nälkäisiä ihmisiä. Pyykkivuori kasvaa ja lisäksi on odotus minun läsnäolostani, se on ehkä kuormittavinta. Tiedän, kuulostaa kamalalta. Minusta on rasittavaa olla läsnä perheelleni.

Ok, pieni korjaus edelliseen väittämään. Minusta on rasittavaa olla läsnä uusperheessä. Minusta ei ole lainkaan  raskasta olla olla jatkuvasti ja tauotta läsnä omalle lapselleni. Vasta typyn syntymän jälkeen olen ymmärtänyt sen eron, mikä on biologisen ja bonuslapsen välillä. Vuosikaudet olen yrittänyt rakastaa (lue:pakottanut itseäni rakastamaan) puolison lapsia. Tällä hetkellä tuntuu, että minulla ei ole paljon annettavaa siihen suuntaan. Kaikki on ihan hyvin, ei ole kyse mistään dramaattisesta. Kukaan muu ei luultavasti huomaa eroa, paitsi ajoittain lisääntyvän vetäytymiseni yhteisistä tilanteista ja tiloista. Puutun ja komennan aiempaa vähemmän, enkä esimerkiksi sano juuri nyt mielessäni pyörivää ehdotusta teinin nukkumaanmenosta hänen valitellessaan orastavaa migreeniä. Ellei isänsä ole sitä mieltä, että lepo auttaa, niin ei kuulu minulle.

Haluan, että typyllä on suhde sisar- ja velipuoliinsa ja että he tulevat meille, olen valmis venymään sen asian hyväksi. Laitan hyvää ruokaa, näen vaivaa, kuskaan, annan aikaani ja rahaani. Olen valmis tekemään rakkauden tekoja. Rakkauden tunnetta en kuitenkaan enää etsi ja se on jotenkin helpottavaakin. Otan omaa tilaa, etsin sitä myös minulle ja pikkutypylle, häviän vinttiin kahdestaan ajoittain. Nukun päikkäreitä, kun väsyttää. Delegoin ruoanlaittoa miehelle ja teinille. Kuulostaa ihan tavalliselta, mutta verrattuna aiempaan perheasetelmaan, jossa olen ollut saatavilla ja muita varten, se on jotain uutta ja outoa. Nyt olen ensisijaisesti omaa jaksamistani ja prinsessa Paukkumaissia varten.