sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Syyskuu

 Koko kesän ajan olen ollut jonkinlaisen hämmennyksen vallassa. Tarkkaillut, ihmetellyt. Pohtinut, että näinkö asiat menevät eteenpäin. Se on ollut toisaalta järkevää, olla puuttumatta vahvasti asioihin ja sen sijaan yrittää ymmärtää mitä tapahtuu. Aika moni joutuu tässä nykyisessä maailmantilanteessa vain tarkkailemaan tilannetta ja yrittämään ymmärtää, mitä tapahtuu. Siinäkin on paljon tekemistä. Tosin on ollut tilanteita missä tuntemani tunne on ollut vahva aggressio. Suuttumus silloin, kun minun rajojani rikotaan, kun minua syytetaan asioista, mihin en voi vaikuttaa tai kun minulta vaaditaan kohtuuttomia.

Syyskuu on tuonut uudenlaista rauhaa tullessaan. Aggressio on tuntunut ahdistavalta, vaikka olenkin tiennyt sen suojelevan minua ja kasvattavan rajojani. Nyt joku mitta alkaa olla täynnä ja pystyn toimimaan. Toimintakyvyn palautuminen on ihanaa! Kun koko maailma ja elämä on pitkään tuntunut suoritukselta mihin ei kykene, on mahtavaa pystyä tekemään vapaaehtoisesti jotain. Innostua järjestämään tyttären huoneessa huonekalut uudella tavalla. Ylipäätään innostua. 

Kesän aikana sain tehtyä kaksi minulle tärkeää päätöstä. Kieltäydyin järjestämästä juhlia, jotka olisivat vieneet liikaa voimiani ja toiseksi luopumaan tyttären joukkueen vastuutehtävistä. Sain jatkaa joukkueen huoltajana ja tilalleni joukkueenjohtajaksi löytyi innokas äiti. Jatkossa toivottavasti ei-sana löytyy helpommin sanavalikostani ja osaan budjetoida aikaani ja voimiani paremmin. Tällä hetkellä haen ei-sanaa myös äidin edunvalvontaa koskien. Alan olla valmis luovuttamaan vastuun ulkopuoliselle edunvalvojalle. Käräjäoikeus ei ole vieläkään käsitellyt hänen asiaansa ja voin kertoa, että paljon ehtii vielä vahinkoa tapahtua, ennen kuin leimat on paperissa.

Huomasin ajattelevani  jokunen päivä sitten sitä, että tytär on ainoa todellinen sitoutuminen minulle koko maailmassa. Ainoa, jolle olen korvaamaton. Olen siunattu perheellä ja ihanilla ystävillä, mutta on helpottavaa ajatella, että olen vapaa toimimaan tavoilla, jotka ovat tyttäreni edun mukaisia. Mikään ei sido minua. Kuulostaa ehkä julmalta ja itsekkäältä, mutta ihmiselle joka on tottunut kantamaan vastuuta yli omien voimien ja kannattelemaan muita, se ajatus on äärimmäisen vapauttava. Minä vastaan enää vain itsestäni ja tyttärestäni.

Tyttärestä on tullut esikoululainen, hän muistuttaa ulkoisesti niin paljon minua saman ikäisenä. Vähän pyöreä, paksut hiukset, ensimmäiset pisamat, suuret hampaat. Tauoton höpötys. Hän on ihana. Rakastan häntä ja hänessä rakastan myös pientä itseäni. Tästä tulee hyvä syksy. Ulkona paistaa aurinko ja lupasin lähteä pyöräilemään hänen kanssaan.

maanantai 24. elokuuta 2020

Elokuu

Elokuu on täällä, vahvana ja tummana. Lauantaina juhlimme tytärpuolen lakkiaisia meillä kotona. Olimme tyhjentäneet piharakennuksen juhlia varten, siitä tuli aika tunnelmallinen ja kiva. Ruoka oli hyvää ja sitä riitti, eivätkä kakut mahtuneet kerralla pöytään. Se ei ole mitenkään yllättävä piirre Doriksen ja minun emännöimissä juhlissa, mutta aina sitä sorrun kuitenkin jännittämään. Lakkiaiset sujuivat pääasiassa hyvin, lukuunottamatta ystäväni traumaattista kohtaamista vajan ikivanhan lautalattian kanssa ja lähes tauotonta sadetta keskellä helteistä elokuuta. Juhlat nostivat pintaan paljon tunteita ja varsinkin muistoja. Elokuu on muutenkin niin voimakas kuukausi tunneilmastoltaan. 

Ensinnäkin, uusperheemme taival on pääosin nyt tässä. Miehen lapsista on tullut aikuisia ja he ovat siirtymässä omaan elämäänsä, tytärkin. Molemmilla on kivat kumppanit, opiskelut, työt, kodit. Minun ei tarvitse enää järjestää heille juhlia eikä varsinkaan järjestää mitään heidän äitiensä kanssa. Tämä oli nyt tässä. Tack o hej, leverpastej. Lapsilla ei ole enää huoneita talossamme, vaan pikkusiskonsa on vallannut ne kaikki käyttöönsä. Me olemme ydinperhe. Se on todella hämmentävää enkä vielä ole täysin sisäistänyt asiaa. 

Juhlien järjestelyssä on omat tunteensa, muistonsa ja kiemuransa. Onneksi sain nämäkin juhlat järjestää tutusti Doriksen kanssa. Bonus-anoppini sanoi juhlassa, että olet niin onnekas, kun sinulla on hänet. Kyyneleet tulivat silmiini, kun vastasin, että niin olen. Olen maailman onnekkain. Minulla on ystävä, joka kestää minut kaikkine puutteineni ja kipuineni, ja haluaa olla minun ystäväni myötä- ja vastoinkäymisissä. Hän tulee, kun tietää minun tarvitsevan häntä. Me tulemme toinen toisillemme, aina. Minulla on hänet ja muita ystäviä, jotka myös jakavat tätä elämää kanssani. He jakavat ilon ja surun. He tulevat juhliin, kuvaavat, kutsuvat hotellilomalle juhlimaan uusperhe-elämän päättymistä. He jakavat tämän elämän kanssani. Ystävyys on rakkautta, se on koti. Toivon, että tyttäreni oppii sen minulta. Että myös ystävyys on perhe. Ystävyys on koti. 

Yhä enemmän on myös niitä, jotka ovat jo ajan ulkopuolella. Muistoja. Rakkautta. Juhlissa käytän aina aterimia, jotka Mimi osti minulle New Yorkista Macy´sin alennusmyynnistä 13 vuotta sitten. Kun katan niillä, kaipaan häntä ja siunaan hänen muistoaan. Rakas, kaunis, upea nainen. Vahvatahtoinen. Ylpeä. Hän kävi luonamme viimeksi yli neljä vuotta sitten, enkä vieläkään ole raaskinut ottaa käyttöön kuppeja, jotka hän silloin järjesti kaappiini. Ehkä minun on aika. Ehkä ripustan ylleni murusen hänen voimaansa, kauneuttaan ja arvokkuuttaan samalla, kun teen sen. 

Poissa ovat isomamma, kaksi tätiäni, kummitätini. Mimi. Isä.  He humisevat taustalla ikuisuudessa, heidän rakkautensa ja voimansa. Se on kaikki mitä heistä voi tavoittaa, muistot ja rakkaus. Mutta minä olen elossa. On väkevä elokuu, minä ikävöin ja elän.


keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Jos voisin, kysyisin

Rakastitko sinä minua? Rakastatko edelleen? Oletko ylpeä minusta, nyt kun tiedät kaiken? Kun kirjoitin ylioppilaaksi ja sain laudaturin paperit, sinä sanoit, että onneksi ei sada. Sanoit kulkevasi nenä niin pystyssä vuokseni, että vesi sataisi nenään. Siinä hetkessä olit ainakin ylpeä.

En tiedä näetkö tämän kaiken, ne haasteet mitä jatkuvasti on. En tiedä näetkö sen, miten kovasti yritän, kuinka pinnistelen pysyäkseni pinnalla. Yritän toimia arvokkaasti ja oikein, vaikka asiat ovat monimutkaisia ja hankalia.

Minusta ei edelleenkään tunnu, että olet poissa. Ehkä sinä olet edelleen tässä lähellä. 

Kävimme saaressa lauantaina. Piha oli kasvanut täyteen mesimarjoja ja mesiangervoa, ja sitä yhtä vaaleanpunaista ja hyväntuoksuista. Saunan portailla oli kuollut, keltaisen kirjava pieni lintu. Keräsin sinulle saaresta kukkia ja vein ne myöhemmin haudalle. Saaressa otetussa kuvassa näkyy ihmeellinen valo, kuin sateenkaari. Olitko sinä sielläkin?

Kun mietin rakastatko minua, ajattelen omaa tytärtäni. Hän on tosi rasittava välillä. Suutun kuin leijona, kun hän valehtelee minulle, päästäkseen helpommalla jossain asiassa. Vaikka en ole kaikessa rehellinen itsekään, siitä suutun. On asioita, jotka satuttaisivat muita liikaa, jos olisin rehellinen. Tai niin kuvittelen. Ehkä jonain päivänä voin elää niin, että kaikki on totta. Sinua en voi enää loukata, se on helpottavaa.

Kun ajattelen tytärtäni, tiedän että rakastan häntä kuten sinä minua. Välillämme on sama hiljaisuus ja lepo, helppous ja yhteenkuuluminen. Minä näen hänet rakkauden läpi. Hän rakastaa luontoa, lintuja, uimista. Hän rakastaa herkkuja, minua, ystäviään. Hänellä on lempeä ja hyvä sydän. Sellainen kuin sinulla.


tiistai 30. kesäkuuta 2020

Kesäkuu

Kesäkuu on kulunut sitten viime tekstin. Erilainen kesäkuu. Olen aina rakastanut alkukesää, koska minulla on silloin syntymäpäivä. Ja koska luonto herää eloon ja kaikki ihanuus on vielä edessä. Tänä vuonna syntymäpäiväni oli paskin ikinä. Ja olen kuitenkin ikuinen lapsi sen suhteen, että rakastan juhlia syntymäpäivää. Ensimmäinen syntymäpäivä ilman isää, joten tunne oli arvattavissa. Kun olin lapsi, isä herätti minut aamulla laulamalla ja tuomalla minulle navettareissulla tekemänsä kukkaseppeleen. Tänä vuonna äiti ei muistanut syntymäpäivääni, riiteli vain vastaajaani lääkkeistään. Vielä seuraavana päivänäkin hän väitti vastaan, ettei minulla voi olla syntymäpäivää, koska pitää minua jatkuvasti hänen siskonaan. Myöskään perhe ei ollut ihan messissä, eikä edes terapeuttini muistanut puhelintreffejämme. Tunsin oloni maailman suurimmaksi ja turhimmaksi surkimukseksi eikä se ole kiva tunne syntymäpäivänä. Mutta koska nyt on eletty maailman surkein syntymäpäivä, sitä ei ehkä tarvitse elää uusiksi tulevina vuosina. Näin kuitenkin sudenkorennon ja sain halauksia kahdelta suosikkitytöltäni, tyttäreltä ja hänen kummitädiltään.

Huomenna alkaa kesäloma osa 1. Vain kaksi viikkoa mutta kiitos Jeesus siitäkin, olen sen tarpeessa. Aiotaan nukkua pitkään. Nypsyttää pihalla. Lukea kirjoja. Siivota kohtuullisesti. Matkustaa kotiseudulle. Löytää mielenrauhaa. Olla perheen kanssa. Vältellä äitiä.

Sanoin veljelle eilen havainnosta, mikä on yllättänyt minut isän kuoleman jälkeen. En osannut ajatella, ettei meillä ole enää lainkaan vanhempia. Isän aikuisuus on kannatellut myös äidin hulluutta, mutta nyt hänen ollessaan poissa, se hulluus on täydessä voimassaan. Äiti vihaa meitä, ja hänen vihansa on katkeraa ja myrkyllistä. Hän tekee kaikkensa manipuloidakseen lastensa ja lastenlastensa välit piloille. Alkuun hän onnistuikin hetkittäin, mutta nyt tilanne on sen suhteen tasaantunut, että osaamme jo varoa. Lisäksi olemme hakeneet hänelle edunvalvontaa, mistä hän on erityisen raivoissaan. Täytyy sanoa, että hänen hulluutensa jaksaa yllättää edelleen. Ei ihme, että omassakin hulluudessa riittää puuhaa vielä vuosiksi. Se mikä on hienoa, on se, että olemme tässä yhdessä veljen kanssa. Yhdessä surussa ja menetyksessä. Me olemme perhe. Me pidämme yhtä, se tuntuu tärkeältä tässä kohtaa.

Kohti heinäkuuta, parempia aikoja. Eilen alkoi sataa. Se on ihanaa ja antaa toivoa.

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Kultapieni

Kulunut viikko on ollut edellisiäkin raskaampi. Torstaina ajattelin, että sydämeni särkyy, niin ikäviä asioita tuli esille. Äiti on yhtä hirveä kuin yleensäkin. Lisäksi hän valitsee välillä muistamattomuuden ja esittää viatonta asioissa, joihin hän on vahvasti myötävaikuttanut. Äkkiä olen päätynyt takaisin lapsuuden ihmissuhdekuvioihin sillä erotuksella, ettei isä ole suojelemassa minua enää.

Ahdistus on pahimmillaan tunteja jatkuvaa kipua ja paniikkia, se on merkillistä. Onneksi on ystäviä, jotka ymmärtävät tilanteeni monimutkaisuuden ja kipeyden. Jotka rauhallisesti kuuntelevat, ymmärtävät ja selittävät. Paniikki hälvenee. Minun mielenterveyteni on viime päivinä ollut läheisteni käsissä ja onneksi olen siunattu ihmisillä, jotka kannattelevat minua.

Eilen oli tytärpuolen lakkiaispäivä. Juhlia ei nyt voitu pitää, enkä nyt edes mene siihen asiaan. Jos muistatte iloni tytärpuolen rippijuhlista, niin nämä juhlat valitettavasti joudumme pitämään moneen otteeseen eri paikoissa. Tänään hän tuli kuitenkin brunssille kanssamme ja viaton sunnuntaibrunssi, jonne oli tulossa appiukko puolisoineen ja Maissin kummitäti miehensä kanssa, kasvoikin mummin, tytärpuolen sekä vävykokelaan ansiosta ihanaksi lakkiaisbrunssiksi. Aurinko helli ja puutarha oli kauneimmillaan.  Hullun koronakevään jälkeen oli ihana saada isovanhemmat paikalle, olemme nähneet niin vähän ja nekin hetket vain huudelleet ovenraossa.

Aamulla olin pesulla eilisenlämpimässä saunassa ja itkin, koska sitä teen lähes jatkuvasti niissä hetkissä, kun olen itsekseni. Surin tämän viikon kipeyttä, isän ikävää ja sitä, että hän ei enää ole mukana lakkiaisissa, syntymäpäivissäni, lapsen asioissa. Kuulin mielessäni selkeästi sanat voi kultapieni, isän äänellä ja tavalla, millä hän sanoi ne minulle. Hän sanoi niin, kun lohdutti minua pienenä ja nuorena ollessani surullinen tai epätoivoinen, tai vaikka jääräpäisen hölmö. Isän läsnäolo lohdutti nytkin, olen kiitollinen siitä, että hän on lähelläni. En voi keskustella hänen kanssaan enkä puhua tästä kaikesta, vaikka sitä niin kipeästi kaipaisin. Silti hän jollain tavalla tukee minua edelleen.

Elämä jatkuu. Tulee uusi viikko. Uusia asioita. Hengitän alkukesää ja olen elossa.

lauantai 16. toukokuuta 2020

Grace

Ensimmäinen viikonloppu kotona sen jälkeen, kun kaikki lakkasi olemasta normaalia. Aikaa miettii viikkoina ja päivinä ennen ja jälkeen, niin käy aina kun jotain mullistavaa tapahtuu. Neljä viikkoa sitten vietimme meille tavallista viikonloppua, johon kuului lasten kanssa vietettyä aikaa, pyörälenkki, trampalla hyppimistä, pihatöitä, kotitöitä, riitelyä, ruoanlaittoa, leipomista, minulle pitkä puhelu isän kanssa, telkkarin katsomista. Viimeisestä puhelusta isän kanssa jäi hyvä mieli. Yleensä äiti hoputti häntä jo pois puhelimesta, mutta silloin hänellä oli aikaa. Isä lämmitti saunaa ja sanoi olevansa hyvässä kunnossa, aikovansa kaataa mäeltä pari puuta. Juttelimme tulevasta kesästä, mökin uudesta katosta ja piippuun pudonneesta pellin palasta, mikä pitää saada pois. Isän kanssa oli tavallista jutella mistä vain, elämästä ja kuolemasta. Juttelimme siitä, kuinka hän on niinkin rempulalla sydämellä saanut elää lähemmäksi 80 vuotta. Ainoa aihe, mitä vältimme, oli toisen huolestuttaminen. Hän kuulosti hyvältä puhelimessa ja uskon, että hän koki oikeasti vointinsa hyväksi. Mutta vaikka hän olisi kokenut sen huonoksi, hän ei olisi halunnut huolestuttaa minua. Niinkuin minäkään en koko talvena kertonut, että masennus oli muuttunut vaikeaksi enkä pystynyt käymään töissä. Ajattelen, että hän tietää sen nyt, näkee tilanteeni ja vointini. Hän näkee vieläkin selvemmin rakkauteni häntä kohtaan. Minä tunnen hänen rakkautensa edelleen, koen, että hän on lähelläni. En osaa selittää sitä.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vahvemmin ajattelen, että on joitakin sieluja, kenen kanssa me jaamme elämämme, elämästä toiseen ja ikuisuudessa. Minun elämässäni on useita sellaisia ihmisiä, jotka koen sieluperheeni jäseniksi. Isä on yksi heistä, samoin tyttäreni. Muistan, kun Maissi syntyi. Olin ajatellut, että on ok, ellei tunnu miltään erityiseltä, että rakkaus hiipii sieltä kyllä aikanaan. Toisen päivän iltana hänen syntymästään katsoin häntä sairaalavuoteella ja hän näytti maailman suloisimmalta pieneltä ihmiseltä. Hän näytti tutulta ja omalta, minun ihmiseltäni, jonka olen tuntenut koko elämäni ja kauemmin. Se tunne valui minussa kuin lämmin hiekka. On muutama muu ihminen, joiden kanssa sama ilmiö on tapahtunut. Tuntemisen hetki, kun sieluni tuntee toisen sielun ja kokee tulleensa kotiin.  Siksi ajattelen, että näistä sieluista ei koskaan ole myöskään täysin erossa, vaikka fyysinen elämä päättyykin.

Tänä viikonloppuna on taas luvassa aikaa lasten kanssa. Puutarhatöitä. Ihastelen kauniita kukkia, mitä ystäväni ovat lähettäneet. Taidan leipoa, luultavasti laitan ruokaa. Pyykkikone laulaa jo. Riitelyn aika on osaltani ohi. On asioita, jotka etenevät omalla painollaan ilman riitelyäkin. Olen onnellinen siitä, että saan elää rauhassa ja moni asia on hyvin. Englanninkielen sana grace kuvaa sitä tunnetta hyvin. Yhtäaikaa armoa, elämän kauneutta ja arvokkuutta. Siltä minusta tuntuu juuri nyt.

keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Uusi todellisuus

Eilen tuli kaksi viikkoa isän kuolemasta, tänään kaksi viikkoa siitä kun tulimme tänne kotiseudulle. Olen etuoikeutettu, sillä olen voinut jäädä suruni ääreen ja olla pois töistä. Jotain hyötyä masennuksestakin on, työterveys ja esimies nappaavat heti kiinni ajatuksesta, että taas tämä tyyppi putoaa. Tällä kertaa saatan yllättää heidät, sillä tämä aika tulee koitumaan vielä vointini parhaaksi. Suremiseen käytetty aika tulee pelastamaan minut, tiedän sen jo nyt.

Ikävöin isää ja otan vasta ensimmäisiä askelia maailmassa, missä häntä ei ole. Kun on äiditön ja menettää isänsä, jää aika tavalla tyhjän päälle. Samalla isän menetys on uuden alku, sillä enää minun ei tarvitse pelätä hänen menettämistään, tai suojella häntä tai hänen tunteitaan. Kun pahin tapahtuu, ihmisestä tulee uudella tavalla vapaa. Vapaa pelosta. Minä voin myös kasvaa sellaiseen aikuisuuteen, missä seison vain omilla jaloillani turvautumatta häneen. Olen aina ollut isin tyttö. Meillä on ollut symbioottinen, toinen toistamme suojeleva ja lojaali suhde. Nyt minä voin päästää irti ja tehdä ratkaisuja itseni vuoksi. Surun keskellä tunnen olevani yhtä aikaa rakastettu ja vapaa. Se on hyvä tunne.

Korona-ajan alussa ystäväni sanoi, että ne ne ihmiset ovat hänen elämässään, jotka haluavat.  Sama viisaus on auennut minulle suruaikana. Ne ihmiset, jotka haluavat olla elämässäni, he ovat olleet mukana myös nyt. He ovat laittaneet viestejä ja kysyneet kuulumisia, jakaneet suruni. Surun kantaminen toisen kanssa ei vaadi oikeita sanoja tai erityistä osaamista. Se vaatii halua olla toisen elämässä. Kykyä tuntea omissa soluissaan toisen kipu ja menetys. On ollut yllättävää, ketä ne ihmiset lopulta ovat. On ihmisiä, joiden olen kuvitellut olevan elämässäni aina ja kaikessa, ja joiden hyväksi olen käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa. Tässä vaiheessa he ovat loistaneet poissaolollaan. En halua kuulostaa katkeralta, koska tässäkin on vapaus. Enää ei tarvitse yrittää miellyttää ihmisiä, joille en olekaan tärkeä.

Kaikkein haastavin vapauden opettelu ja ymmärtäminen liittyy äitiin. Hän käyttää kaiken energiansa manipuloidakseen minua ottamaan hänet kotiin ja hoitamaan häntä. Se on ohi. Teen voitavani, että hänellä olisi mahdollisimman hyvin asiat. Mutta en tule hoitamaan häntä. Olen vapaa.